Tutkija Antti Ijäs äkkäsi kielen ihmeellisen maailman jo ala-asteikäisenä.
— Käsiini osui S. I. Hayakawan Ajattelun ja toiminnan kieli. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta oivalsin katsoa kieltä ilmiönä, jota voi tutkia. Aloin tarkkailla, miten me kielen välityksellä ymmärrämme tai emme ymmärrä toisiamme.
Ijäksestä kasvoi filologi. Tekeillä olevassa väitöskirjassaan hän tutkii Euroopan vanhimman säilyneen, nimellä 1-33 kulkevan kirjan kieltä ja genreä. Kirjassa kuvataan kamppailuja miekalla ja kupurakilvellä.
Monikerroksinen ja kuvitettu, latinan- ja saksankielinen kirja on tehty 1300-luvulla. Tekijästä ei ole tietoa, ei liioin opuksen tarkoituksesta.
— Teos vaikuttaa perustuvan muistiinpanoihin jonkun antamista opeista. Se on voinut toimia kaksintaisteluvalmentajan pr-materiaalina, Ijäs miettii.
Parisenkymmentä vuotta sitten Ijäs innostui sekä historiallisesta miekkailusta että vanhoista kamppailutietokirjoista. Harrastus tukee tutkimusta.
— Kamppailukirjallisuuden tutkijalle on suorastaan välttämätöntä ymmärtää jotain kamppailullisesta liikkumisesta ja kehotekniikasta.
Ijästä kiehtovat ymmärtämisen rajat. Miten pitkälle nykyihminen edes voi kuvitella pääsevänsä historiallisten aikojen ymmärtämisessä? Kielet ovat tässä salapoliisintyössä tärkeässä osassa. Ijäs hallitsee latinan, saksan ja muinaisenglannin. Suomenkielisyydestäkin on hyötynsä.
— Suomen ansiosta kielen tuttuusharha ei pääse iskemään minuun niin helposti. Monen sanan merkitys on ajan saatossa muuttunut paljonkin, mutta joku Shakespearea lukeva nykyenglantilainen saattaa vetää mutkat suoriksi ja jättää problematisoimatta ”tuttujen” sanojen merkityksiä.
Tutkijan tietomäärä venyy moneen. Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalla Ijäs selitti taannoin pienelle kysyjälle, kuinka haarniskaan pukeutuneelta ritarilta onnistui pissalla käyminen.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2020.