Lintujen selviytymistaistelu takapihalla paljastaa piirteitä myös ihmisluonnosta

21.6.2018
Räkättirastaan elämästäkin voi lumoutua. Lintuharrastuksen ei tarvitse olla turhantärkeää.

Liisa Ihmemaassa saattaa olla englanninkielisessä maailmassa jo suositumpi kaunokirjallisten viittausten lähde kuin antiikin koko kirjallisuus yhteensä, mutta yksi kestosuosikki antiikista sentään löytyy: Aristofaneen Linnut-komedian ”Pilvikukkuumaa” putkahtelee yhä säännöllisesti esiin poliittisessa puheessa, 2 400 vuotta näytelmän ensiesityksen jälkeen. ”Pilvikukkuumaa” viittaa utopiaan, lintujen perustamaan uuteen valtakuntaan taivaassa. Lintujen elämän seuraaminen on aina herättänyt ihmisissä ajatuksia toisista todellisuuksista ja muista mahdollisuuksista. Mutta lintuharrastus voi olla myös hyvin maanläheistä.

Olen aina pitänyt linnuista noin ylimalkaan, mutta löysin lintuharrastajan itsestäni vasta vuosi sitten. Käännekohta lintusuhteessani oli kirja, brittitoimittaja Simon Barnesin humoristinen harrastusopas How to Be a Bad Birdwatcher (2004). Löysin niteen lähikirjastoni kierrätyshyllystä, joka on säännöllisesti avautuva ikkunani sattuman valtakuntaan, hetkellinen heittäytymiseni Kohtalon suuren jumalan armoille.

Barnes kannustaa olemaan rohkeasti huono lintujenkatselija — ja neuvoo hankkimaan kiikarit.

Huono lintujenkatselija luopuu turhasta kunnianhimosta ja vakavuudesta, jotka lintuharrastukseen usein liitetään. Hänelle kaikki linnut ovat kiinnostavia katseen kohteita, eikä hän häpeä lapsenomaista riemuaan onnistuessaan erottamaan sinitiaisen talitiaisesta. Meissä elää sitkeä halu jakaa lintuja hienompiin ja huonompiin, kiinnostavampiin ja vähemmän kiinnostaviin. Räkättirastas on huono, merikotka hieno — puhumattakaan arosuohaukasta tai mehiläissyöjästä. Huono lintujenkatselija vastustaa tätä jaotteluhalua tietoisesti.

Lintulajeja koskevat asenteet ovat syvällä ja periytyvät sukupolvelta toiselle. Vanhempieni sukupolvelle räkättirastas oli haittalintu. Sitä pidettiin rumana, vastenmielisenä. Muistan, miten pettynyt äitini oli tajutessaan, että William Morrisin elegantin, klassisuutta huokuvan Mansikkavaras-kuosin linnut ovat vain räkättirastaita. Mutta Britanniassa räkäteillä on parempi maine kuin meillä: ne saapuvat sinne syksyllä muuttolintuina pesittyään kesän pohjoisessa, koristamaan ankeaa talvimaisemaa. Ja ne ovat kauniita. Kannattaa katsoa tarkemmin.

Vielä muutama vuosi sitten minua hieman hävetti kiinnostukseni ikkunani alla asunutta räkättiperhettä kohtaan. Mutta miten lumoavaa pesinnän seuraaminen oli: vanhempien esimerkillisen tasa-arvoinen työnjako, yhä uudestaan vaativasti ammolleen avautuvat suut, näppärien vaippapakettien jatkuva kantaminen ulos pesästä, myrtyneen näköisten poikasten äkisti koittava lapsuuden loppu ja siirtyminen pesästä oksalle ja oksalta maahan. Nyt voin todeta, että huono lintujenkatselija minussa oli idullaan jo tuolloin.

Kiikarien merkitys on ratkaiseva, etenkin meille likinäköisille. Pensaissa ja metsiköissä ympärillämme elää lajeja, joita emme juuri koskaan näe vahingossa, katsomatta. On ihmeellistä, miten nämä äänekkäät päiväeläimet, jotka elävät lähellä silmiemme korkeutta, onnistuvat salaamaan läsnäolonsa meiltä. Vuosikausia tiesin, että pajulintu on Suomen yleisin lintu. Niitä oli kaikkialla ympärilläni, mutta en koskaan nähnyt niitä, en ennen viime kesää. Sain ensimmäistä kertaa silmilleni nykyiset kiikarini ja mieleeni nousi elävästi vanha arabialainen satu ihmeellisestä norsunluuputkesta, jolla voi nähdä mihin tahansa maailmassa: oli kuin olisin saanut yliluonnollisen kyvyn, avaimen salaiseen maailmaan.

Lintujen näkeminen edistää mielenterveyttä ja hyvinvointia. Mutta tarkasti katsoessamme näemme myös sellaista, mikä herättää meissä vaikeita tunteita ja toisaalta tunteita siitä, miten emme haluaisi eikä meidän kuuluisi tuntea näitä tunteita. Inhimillistäminen tuntuu älyllisesti epärehelliseltä, kehittymättömältä. Mutta ravintoketjun toimivuuden todistamiseen omalla takapihalla voi olla vaikea suhtautua patologin objektiivisuudella. Lintujen intensiivinen sukupuoli- ja perhe-elämä tuntuvat olevan tiivistelmä (ja häijy karikatyyri) ihmiselämän pyhimmistä sisällöistä. Siivekkäiden kaikkina vuodenaikoina jatkuva selviytymistaistelu on kuumottava muistutus ihmisenkin perustavasta eläinluonnosta, jonka päällä sivistys on kevyttä, helposti rapistuvaa pintakultausta.

Barnesilla ei ole lintujen herättämiin vaikeisiin tunteisiin valmiita vastauksia, lukuun ottamatta latteahkoja toteamuksia siitä, miten meidän ihmisten on lintujen paheksumisen sijaan syytä pohtia omaa onnetonta vaikutustamme koko biosfääriin. Itse ajattelen, että nämä tunteet ovat mielenkiintoisia ja tarkkailemisen arvoisia. Vaikka lintujen katselu (ja kuuntelu) avaakin voimakkaana kokemuksena mahdollisuuden itsensä unohtamiseen, lintuja tarkkaillessamme teemme aina havaintoja myös omasta lajistamme.

Antiikin maailmasta on vaikea löytää esikuvaa huonolle lintujenkatselijalle, sillä lintuihin suhtauduttiin tuolloin vakavasti, jopa kuolemanvakavasti. Antiikissa auspex (kr. ornithoskopos), kirjaimellisesti ”lintujenkatsoja”, tarkoitti linnuista ennustajaa, auguuria, ammattilaista joka ennusti tulevia tapahtumia lintujen lennosta ja käytöksestä. Emme tiedä paljonkaan linnuista ennustamisen käytännöistä, mutta suurikokoiset ja epätavalliset linnut, etenkin petolinnut, näyttävät olleen erityisen tärkeitä ennusmerkkejä. Lääkäri Galenos kertoo lintujenkatsojasta, joka ennusti lintumerkeistä oman kuolemansa. Mies ahdistui, masentui, kärsi unettomuudesta ja muuttui keltaiseksi. Lopulta hänelle nousi kuume ja hän kuoli kahden kuukauden kuluttua näkemästään enteestä. Galenos antaa ymmärtää, että ennustaja kuoli ahdistukseen ja sen aiheuttamaan terveyden romahtamiseen, mutta toisaalta Galenos myös kunnioitti perinteistä uskontoa ja uskoi ihmissielun ennustuskykyyn. Enteen ja sitä seuranneen kuoleman yhteys jääkin tarinassa osin arvoitukseksi.

Linnut ovat yhä edelleen taikauskoista huolta ja helpotusta herättäviä enteitä vaihtuvista vuodenajoista ja säätiloista. Jotain uskonnollisen rituaalin sukuista on myös ”pyhiinvaeltajissa”, jotka partioivat kiikareineen ja putkineen lintupaikoilla.

Mutta vaikka Barnesin ihanteiden mukainen huono lintujenkatselija antautuukin lintujen herättämille väristyksille, hän välttää vääränlaista vakavuutta. Barnes kertoo anekdootin erään brittiläisen lintuparatiisin työntekijästä. Paikkaan saapuu runsaasti ”oikeita” lintuharrastajia kalliine välineineen, ja usein harrastajien kesken vallitsee haudanhiljaisuus, sillä kukaan ei uskalla sanoa mitään — kaikki pelkäävät tekevänsä virheen, paljastavansa anteeksiantamattoman tietämättömyytensä. Silloin tämä työntekijä vapauttaa tunnelman kiljaisemalla: ”Hei katsokaa, tuolla on lokki!”

Ehkä tätä tekniikkaa voisi hyödyntää myös akateemisissa tilaisuuksissa.

Esseen kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/05/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri