Kuka omistaa isänmaallisuuden?

5.12.2015
Kun Suomi itsenäistyi, isänmaallisuus oli alkuun sisällissodan voittajien yksinoikeus. Vankileireiltä kotiin hoippuvat punaiset eivät jakaneet valkoisten kansallista paatosta. Kansakunta yhdistyi vasta toisen maailmansodan ja ulkoisen uhan myötä.

Historiantutkija ja tutkijakollegiumin jäsen Tuomas Tepora kuvailee muutoksen aikaa:

– Talvisodan aikana rintamalta tehtiin mielialaraportteja. Konservatiivisille ja oikeistolaisille raportoijille oli hämmentävää ja vaikeaa käsittää, että poliittisesti aktiiviset vasemmistolaiset olivat isänmaallisia. Heille itselleen aate oli oikeistolainen ja kristillis-siveellinen.

Isänmaallisuuteen liittyy Suomessa yhä hartaita, uskonnollisia mielleyhtymiä.

– Isänmaallisuus pakenee tyhjentävää määritelmää. Koska se on subjektiivinen kokemus, sille ei ole objektiivisia kriteereitä, hän lisää.

Tuomas Tepora on tutkinut muun muassa sodan kulttuurihistoriaa, nationalismia ja tunteiden historiaa. Hänen mukaansa isänmaallisuus on termi, jonka omistuksesta kamppaillaan jatkuvasti. Maahanmuuttokriitikot perustelevat usein mielipiteitään sosiaalisissa medioissa juuri isänmaanrakkaudella. Liberaalimmat ryhmät vastaavat korostamalla sitä, että isänmaallisuus on pohjimmiltaan suvaitsevaisuutta.

"Isänmaallisuus ei merkitse sitä, että kaikkien pitää ajatella samoin."

Tutkija muistuttaa, että isänmaallisuus ei merkitse sitä, että kaikkien pitää ajatella samoin. Kritiikki ja ristiriitaisuudet sallittakoon.

Siniristilipun verinen historia

Isänmaallisuuden yksi merkittävä symboli on lippu. Kansalaissodan jälkeen se leimaantui valkoisten voiton merkiksi. Punakansalle lippu muistutti tappiosta. Siksi vasemmisto arvosteli 30-luvulla voimaan tullutta lippuasetusta, joka pakotti kantamaan siniristilippua poliittisissa tilaisuuksissa, myös työväenliikkeen tapahtumissa. Julkisuudessa on viime kuukausina kiistelty, onko soveliasta esitellä kansallislippua mielenosoituksissa. Ennen sotaa ja vielä pitkään sen jälkeenkin ongelmaa ei ollut, sillä laki velvoitti siihen.

Julkisuudessa on viime kuukausina kiistelty, onko soveliasta esitellä kansallislippua mielenosoituksissa.

Lippu epäpolitisoitui toisen maailmansodan jälkeen eikä enää synnytä rajuja intohimoja. Suomen lipun häpäiseminen on rikos, mutta käytännössä se ei aiheuta mielenkuohua muualla kuin lehtiotsikoissa. Vaikkapa Yhdysvalloissa tilanne on toinen. Tähtilipun vahingoittaminen on sallittua sananvapauden nimissä, mutta se herättää raivoisaa arvostelua.  Monikulttuurisessa ja -kielisessä maassa lippu on hyvin tärkeä yhdistävä symboli.

– Koska lippu on kansakunnan ruumiillinen tunnus, sen turmelija turmelee samalla kansakunnan ruumista, Tepora kuvailee.

Lipun ohella isänmaallisena symbolina hyödynnetään usein vaakunaleijonaa. Se mielletään kansallislippua valtiollisemmaksi ja neutraalimmaksi tunnukseksi. Leijonatatuoinnit tai -riipukset eivät pahoita mieliä samalla lailla kuin siniristilipun sopimattomaksi katsottu heiluttelu.

Mikä on sitten kaikille yhteistä isänmaallisuutta, jos yhtä ja oikeaa aatetta ei löydy? Historiantutkijan mukaan laajalti jaettu isänmaallinen kokemus on itsenäisyyspäivän vietto:

– Enemmistö osallistuu itsenäisyyspäivän juhlistamiseen katsomalla televisiosta linnan juhlia ja sytyttämällä kynttilän.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään sunnuntaina 6.12.2015.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri