Jos lehtijuttu olisi tarina, voisi se alkaa vaikka näin: Pienellä miehellä on ongelma. Hän on elänyt elämänsä tarinoiden ympäröimänä. Lapsena hänelle on kerrottu tarinoita, myöhemmin hän on lukenut tarinoita ja katsellut niitä elokuvissa ja televisiossa.
Hän on kuullut tarinoita laulettuina, nähnyt niitä tanssittuina, pelannut niitä ja ihmetellyt, kun tarinoilla on yritetty myydä kaikkea mahdollista kengistä aamiaismuroihin.
Häntä alkaa kalvaa epäilys siitä, että jotakin on pielessä. Kuinka monta kertaa voi lukea siitä, kuinka viaton nuori saa voimia nousta ylivoimaista vihollista vastaan?
Entä nähdä, miten toisiinsa epäluuloisesti suhtautuneet mies ja nainen huomaavatkin äkisti rakastavansa toisiaan? Vai taasko päähenkilö herää muistinsa menettäneenä ja lähtee etsimään itseään?
Kerrotaanko meille samoja tarinoita aina uudelleen, uudessa asussa ja viimeisimmällä tekniikalla? Jos on lukenut sata romaania tai nähnyt sata elokuvaa, onko kaikki jo kerrottu?
SANKARIN MATKA
Tässä vaiheessa pienen miehen, siis tarinamme sankarin, täytyy lähteä matkalle ottamaan asiasta selvää. Näin ainakin, jos uskomme antropologi Joseph Campbellin monomyytin teoriaa vuodelta 1949. Sen mukaan jokainen tarina on palautettavissa yhteen ja samaan monomyyttiin, jossa sankari lähtee matkalle ja kohtaa matkansa edetessä häntä auttavia tai vastustavia hahmoja.
Ensimmäinen tiennäyttäjä tässä tarinassa on yliopistonlehtori Outi J. Hakola Helsingin yliopistosta. Kulttuurintutkijana Hakola opettaa itsekin Campbellin teoriaa. Mutta ei silti ole siitä kovin innostunut.
— Kulttuurintutkijalle monomyytin tarina on ongelmallinen, koska se mitätöi kulttuuriset erot. Nojaaminen yhteen ainoaan monomyyttiin unohtaa koko valtavan kulttuurien kirjon.
Kaikista maailman tarustoista löytyy yhteneväisiä elementtejä. Hakolasta niitä kiinnostavampia ovat kuitenkin erot, se, miten eri myyttejä on tulkittu eri aikakausina.
HÄMÄHÄKKIMIEHEN PALUU
Hakola ottaa esimerkin omalta tutkimusalueeltaan, amerikkalaisesta populaarikulttuurista.
— Hämähäkkimiehen tarina kerrotaan valkokankaalla aina uudestaan. Hämähäkkimiehen tarina on selkeä metafora teinin kasvamisesta aikuiseksi: kehossa tapahtuu outoja muutoksia ja Peter Parkerin pitää niiden myötä keksiä itsensä uudestaan Hämähäkkimieheksi.
Mutta miksi tarina sitten täytyy kertoa aina uudelleen? Koska maailma ympärillä muuttuu, tutkija muistuttaa. Hämähäkkimiehen tarinan täytyy vedota teineihin, mutta sama tulkinta ei vetoa vuosikymmenestä toiseen.
Vai tahtooko Hollywood vain rahastaa tutulla tarinalla?
— On siinä varmasti sitäkin. Suurin osa ison budjetin elokuvista perustuu nykyään ennalta tuttuihin hahmoihin tai maailmaan. Niitä on helpompi myydä.
Varman päälle pelaaminen näkyy myös kaavamaisuutena.
— Kun katson jotain elokuvaa, televisiosarjan jaksoa tai jopa tositelevisiota, pystyn yleensä päättelemään aika nopeasti, miten siinä käy, Hakola tunnustaa.
TAPAMME AJATELLA
Mutta ehkä toisto on ennemminkin länsimaisen populaarikulttuurin ongelma. Onhan taidekirjallisuudessa ja -elokuvassa myös kertomuksia, joissa saa yllättyä — sikäli, kun ymmärtää, mitä niissä tapahtuu. Kerronnan rajoja koettelee esimerkiksi avantgardistinen kirjallisuus, jota yliopistonlehtori, kirjallisuudentutkija Vesa Haapala on tutkinut.
Varmaankin Haapala murskaa ajatuksen, että tarinat vain toistuisivat uudelleen, pieni mies utelee? Eikä mitä, Haapala pitää hyvinkin mahdollisena, että pohjimmiltaan kerromme uudelleen aina samoja tarinoita.
— Onhan meillä tietenkin myös vaihtoehtoista kirjallisuutta, joka kyseenalaistaa tarinan ensisijaisuuden, tekee sen hahmottamisesta vaikeaa tai tarjoaa juonenkululle useita vaihtoehtoja.
Silti tarinat ovat pitäneet pintansa. Siinä missä abstraktit maalaukset ovat nykyään yhtä arkisia kuin esittävät maalaukset, kirjallisuudessa ja elokuvassa luotetaan edelleen pitkälti tarinoihin. Ja niissä paljolti tuttuihin perustarinoihin, jotka on tunnettu jo pari vuosituhatta.
Asioiden hahmottaminen tarinoina voi johtua perustavanlaatuisesta tavastamme ajatella, Haapala arvioi.
— Kertomuksellistamme kaikkea, jopa omaa elämäämme. Sanomme että elämä on matka, että siinä on suunta ja päämäärä. Se on kuitenkin vain yksi tapa hahmottaa asiaa.
KUN KERTOJA HUIJAA
Silti tarina voi myös yllättää. Haapala mainitsee esimerkkinä kirjailija Cormac McCarthyn teokset, joista monia on myös filmattu.
Erityisesti Haapala pitää Veren ääriin -kirjasta, josta tulee nyt juonipaljastus. Kirjan loppu rikkoo nimittäin rankasti tarinankerronnan periaatteita: viaton, alakynnessä ollut sankari ei voita ylivoimaista vihollistaan, vaan kukistuu.
— Siinä on melko selvä viesti, että pahuus voi voittaa. Se on tosi viesti, mutta yllättävä, koska kirja ei petaa välttämättä traagista loppua.
Lähes yhtä erikoinen on McCarthyn teos Menetetty maa, josta tehty elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin vuonna 2008. Siinä tarinan päähenkilö kuolee yllättäen eikä elokuva oikeastaan koskaan saa perinteistä loppua.
Erilainen, yllättävä tarina on siis mahdollinen, mutta miksi se jättää huijatun olon? Kysytään sitä tarinankerronnan ammattilaiselta.
MIKÄ ASETELMA KOSKETTAA?
Käsikirjoittaja Pekko Pesonen ottaa vieraan vastaan työhuoneessaan Kalasatamassa. Seinillä on tuttujen elokuvien julisteita — Pesosen kirjoittamia tarinoita kaikki: Jättiläinen, Tyttö sinä olet tähti, Napapiirin sankarit.
Pesonen keksii siis tarinoita työkseen. Hän ei usko, että kaikki juonenkäänteet olisi jo tähän mennessä käytetty. On kuitenkin toinen kysymys, millaiset tarinat meitä kiinnostavat.
— Hyvässä tarinassa täytyy olla kosketuspintaa ja psykologista merkityksellisyyttä: jotain, minkä katsoja tunnistaa itsessään.
Sellaisen rakentaminen käy joskus työstä. Pesonen kertoo esimerkin vuonna 2015 ensi-iltansa saaneesta Onnenonkija-elokuvasta. Valehtelevan tyylibloggarin tarina oli työn alla kahdeksan vuotta.
— Yritin pitkään tehdä mustaa komediaa. En vain millään saanut sitä toimimaan.
Lopulta Pesonen päätti pyöräyttää tarinan vielä kerralleen ympäri. Päähenkilö muuttuikin roistosta sympaattiseksi ja koko elokuva aika perinteiseksi romanttiseksi komediaksi, jossa pääpari saa mutkien jälkeen toisensa.
— Teema ja viesti kirkastuivat, mutta toisaalta tarinasta tuli aika tavallinen, Pesonen kertoo.
KEKSITTY VIRKAMIES
Samaistuttavat tarinat ovat elokuvien elinehto. Elokuvien tekeminen on kallista, eikä kokeelliselle tai tarinan lait unohtavalle elokuvalle ole helppoa löytää yleisöä tai rahoitusta.
Pesonen mainitsee käsikirjoittamansa Jättiläisen, joka kertoo Talvivaaran kaivoksen sotkuista. Jotta elokuvasta saatiin tarina, päähenkilöksi piti keksiä nuori virkamies, hahmo, jolle ei ollut todellisuudessa vastinetta.
— Hänen avullaan pystyimme kertomaan kaivosalan korruptiosta näytelmäelokuvan keinoin.
Haastattelun lopuksi Pesonen antaa Philip Parkerin käsikirjoitusoppaasta The Art & science of screenwriting nappaamansa listan, jossa Parker kuvaa kymmenen elokuvalle sopivaa tarinaa.
— Itse taidan tehdä noista kolmea—neljää, Pesonen hymähtää.
Pieni mies innostuu toviksi. Nytkö hän sai vastauksensa? Onko maailmassa siis vain kymmenen tarinaa?
10 tarinaa Philip Parkerin mukaan
1. ROMANSSI
Sankari tarvitsee rakkautta.
2. TUHKIMO
Sankarin tukahdutettu erinomaisuus huomataan.
3. AKILLES
Sankarilla on kuolettava heikkous.
4. FAUST
Sankarilla on velka, joka on maksettava.
5. KIRKE
Sankari virittää ansan.
6. ORFEUS
Lahja, joka otetaan sankarilta pois.
7. LANNISTUMATON
Sankari, jota ei voida pysäyttää.
8. SIIRTYMÄRIITTI
Sankarin pitää oppia uusi tapa elää.
9. MUUKALAINEN
Sankari saapuu uuteen paikkaan.
10. TEHTÄVÄ
Sankarille annetaan haaste.
KUIN JATSIA SOITTAISI
Yleisen kirjallisuustieteen professori Heta Pyrhönen Helsingin yliopistosta lukee Parkerin listaa tuhahdellen. Professorin mielestä koko lähestymistapa on naiivi.
— Totta kai kertomuksia voi luokitella hyvin yleisellä tasolla, vaikka sitten näin. Mutta mitä se palvelee?
Vaikka kertomusaihioita on ehkä vain muutamia, tulkintoja ja muunnelmia on loputtomasti. Tarinan kertominen on kuin jatsia, Pyrhönen huomauttaa. Jokainen versio on erilainen.
Otetaan esimerkiksi vaikka tarina ihmisiä vastaan nousevista koneista. Tarinaa voi ajatella muunnoksena Prometheuksesta ja sen myöhemmästä versiosta Frankesteinista — ihminen luo jotain, mitä ei enää voi hallita — mutta juonikuvio on muokkautunut vastaamaan oman aikamme haasteisiin.
AIKA MUUTTAA VINKKELIÄ
Teos kuvastaa aina aikaansa, ja toisaalta tulkinnat elävät ajan mukana. Pyrhönen ottaa esimerkiksi Siniparta-sadun, jossa ritari murhaa uteliaita vaimojaan yksi toisensa jälkeen.
— Meille se on tarina hirviöstä ja sankarittaresta, joka lopulta voittaa hänet. 1800-luvulla se oli kuitenkin moraliteetti, kertomus siitä, että liian uteliaille naisille käy huonosti.
Sinipartaa ei nähty roistona: ritari varoitti, ettei morsian saa tutkia mitä kellarista löytyy. Virhe oli morsion, joka ei pysynyt roolissaan. Sittemmin naiskirjailijat ovat käyttäneet satua romaaneissa, joissa Siniparta on nähty patriarkaatin pahimpien puolten edustajana.
Samalla tavalla William Shakespearen ja Fjodor Dostojevskin teokset kiinnostavat paitsi taidokkaina luomuksina myös siitä syystä, että niihin löytyy aina uusia näkökulmia.
— Esimerkiksi Jane Austenia luetaan nykyään romanttisena kirjailijana, vaikka aikalaisnäkökulmasta hänen kirjansa olivat tapakomedioita. Teosten rakkauskäsitys poikkeaa omastamme. Austenin aikaan avioliitto oli onnellinen, jos aviopuolisot kykenivät täyttämään rooliensa mukaiset odotukset.
Tunteen paloa ei edes odotettu. Emme myöskään saa tietää, kuinka onnelliseksi esimerkiksi Elizabeth Bennettin ja Mr. Darcyn avioliitto lopulta muodostuu.
KAIKKI PÄÄTTYY KUOLEMAAN
Sankaruus on muuttanut muotoaan suuresti sitten Siniparran päivien. Naiset ja vähemmistöt valtaavat kertomusten pääosia. Esimerkistä käy vaikka yhä suositumpi dekkarigenre — laji, joka myy, vaikka kirjojen myynti on muuten takkuillut: Stieg Larssonin jättimenestyneiden jännityskirjojen supersankari on nainen.
— Nyt on menossa mielenkiintoista ihmisen ja eläimen roolien ja rajojen uutta määrittelyä. Se johtaa uudenlaisiin tarinoihin, Pyrhönen arvioi.
Professori pitää outona ajatusta, ettei kirjan parissa voisi yllättyä, jos on lukenut liikaa.
— Minä ainakin yllätyn. Aina voi keksiä uuden variaation tarinasta. Esimerkiksi Harlemiin sijoittuvat Chester Himesin dekkarit valuivat sarjan jatkuessa yhä kauemmas genren perinteestä. Viimeisessä yksikään rikos ei ratkennut. Se oli uutta.
Tämän tarinan lopussa ei ole luvassa suurta käännettä, hyvät lukijat. Sillä vaikka journalismi kertoo tarinoita, se perustuu todellisuuteen. Eikä todellisuus aina asetu esteettisesti miellyttäviksi kertomuksiksi, vaikka toimittajat — ja yleisö — sitä usein toivovatkin.
Heta Pyrhösen sanoin:
— Todellisuudessa kaikki tarinat loppuvat siihen, että kaikki lopulta kuolevat.
Mutta se, joka elää, odottaa jälleen uutta lukua tarinaan.
Uuden polven sota
Sotakirjallisuus on taas noussut valokeilaan, tällä kertaa nuoren polven kirjailijoiden työssä. Esimerkiksi Katja Ketun, Tommi Kinnusen, Jenni Linturin ja Minna Rytisalon teoksissa liikutaan toisen maailmansodan näyttämöillä, tosin ei aina rintamalla.
Nyt naiset saavat tilaa muutenkin kuin lottina tai kotirintaman äiteinä. Lapsillakin on sotakokemuksensa.
Uutta sotanäkemystä saattaa pian olla luvassa myös elokuvan puolella: onhan ohjaaja Aku Louhimies tarttunut suurhankkeeseen, ensi lokakuussa ensi-iltansa saavaan Tuntemattomaan sotilaaseen.
Kirjallisuudentutkija Vesa Karosen mukaan kyseessä on luonnollinen kierto: uusi
sukupolvi ottaa sodan haltuunsa.
— Sota on ollut mukana suomalaisessa kirjallisuudessa Vänrikki Stoolin tarinoista alkaen. Yleensä tarkastellaan aina viimeisintä sotaa. Koska uusia ei onneksi ole tullut, tarjoaa jo kolmas sukupolvi näkemyksensä toisen maailmansodan tapahtumista.
Uusi sukupolvi antaa tilaa uudenlaisille äänille. Kun sotien jälkeen sodasta kirjoittavan edellytettiin olleen itse sodassa, vaatimus ei koske enää seuraavia sukupolvia. Niinpä näkökulmat vaihtuvat.
Tietokirjallisuuden puolella sota-aiheet eivät ole vastaavassa nousussa, kertoo Docendo-kustantamon kustannustoimittaja Panu Väänänen.
— Kiinnostus on ollut tasaista vuosien mittaan.
Ainoa viime vuosina 20 myydyimmän kirjan kärkeen päässyt sotatietokirja on Ville Kivimäen Tieto-Finlandian voittanut Murtuneet
mielet. Sen uudenlainen, psyykkisten traumojen näkökulma oli Väänäsestä hyvin tervetullut.
— Muutenkin odottaisin aiheiden monipuolistumista. Maailmalla tietokirjallisuuden suuri trendi on narratiivinen tarinankerronta. Näitä tarinoita voisi löytyä kauempaakin, esimerkiksi suuresta Pohjan sodasta tai tsaarinaikaisista sodista.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/10/16.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.