Kolme kirjaa lehdenlukijalle

23.9.2016
Pitääkö katsoa sisään, että voisi avautua maailmaan? Kolme uutuuskirjaa käsittelee julkista puhetta journalismin, tieteen ja yhteiskunnan rajamailla.

”Olen Mikko, mä olen tiedetoimittaja tiedelehdessä. Siis en siinä Tiede-lehdessä, vaan…”

Kun esittäydytään uusille ihmisille, tapana on kertoa, mitä puuhailee. Se on aika vaivatonta, jos tekee palkkatöitä. Joskus pitää jatkaa: mitä oikeastaan tekee. Sanon yleensä näin:

”Kun tieteessä tapahtuu, kerromme, mihin se liittyy ja koetamme tehdä siitä kiinnostavaa. Tai sitten maailmassa on joku kiinnostava ilmiö, jonka ymmärrystä syvennämme tutkimuksen ja tutkijoiden näkökulmasta.”

Tiedejournalismi on pääosin jompaakumpaa laatua. Joko se kääntää tieteen tutkimuksellisen intressin kiinnostavaksi journalismiksi tai se syventää yhteiskunnallista ymmärrystä tieteen näkemyksillä. Tieteen ja julkisuuden rajapinnassa liikkuu myös viestinnän professori Esa Väliverrosen teos Julkinen tiede.

Kirjan lähtökohdat ovat seuraavat: tiede on julkista ja liian tärkeää jäädäkseen vain tutkijoiden keskinäiseksi asiaksi. Tutkimuksiin ja asiantuntijoihin nojaava opus käsittelee tieteen julkisuutta muun muassa pop-kulttuurin, rankingien, blogien ja yleisön vinkkelistä.

Kirja ei kiertele ongelmia eikä pyhitä tiedemaailmaa. Se korostaa, että tieteentekijätkin ovat ihmisiä ja muistuttaa tiedotteiden vallasta. Samalla se tulee sanoneeksi, että tieteen julkisuus on monipolvinen homma.

Tieteen ääni kuuluu pääkirjoitussivujen vierailijakolumneissa, mielipidepalstoilla ja yhteiskunnallisissa teksteissä. Tutkijoita arvostetaan ja heidän äänensä myös kantaa tässä maassa.

Tiede on jokapäivää, mutta niin on myös tieteen karsastus. Se onkin osittain tutkimuksen arkipäiväistymisen sivuilmiö. Tiedejournalismin välittävä tehtävä voisi olla sillanrakennus ja ymmärryksen lisääminen.

Kauniin keveästi kirjoittavan luonnontieteilijä-kaunokirjailija Tiina Raevaaran elokuussa ilmestynyt Tajuaako kukaan? tarjoaa kättäpidempää tieteestä kirjoittamiseen ja ohjaa kädestä pitäen tiedekirjoittamisen ääreen. Huomasin lukevani kirjaa kuin se ei olisi kirjoitusopas, mikä se on. Kirja muistuttaa, että popularisointi on yksinkertaistamista ja tyyli tajuttavuutta. Kirjoittamisen vinkit ovat myös lukemisen ohjeita.

Tiedetoimittajat kokevat muita toimittajia voimakkaammin olevansa tieteen ja tutkijoiden kanssa samalla asialla, Raevaara toteaa. Tiedetulosten kiinnostavuus ja rehellinen maltillisuus niiden ääressä ovat kuitenkin joskus ristiriidassa keskenään. Kirja alleviivaa, miksi tutkijan ja toimittajan yhteinen missio voi olla eduksi.

Toimittajakaksikko Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun Luokkavallan vahtikoirat puhuu tiedejournalismista vain sivulauseissa. Julkisesta puheesta, tieteellä tai ilman, kiinnostuneelle se silti sopii lukulistan jatkoksi.

Kirjasta on närkästytty, vaikka pääväitettä ei luulisi olevan vaikea sisäistää. Journalismi ei ole katsetta arvotyhjiöstä käsin, media ei toimi riippumatta rahasta ja vallasta, eikä toimittaja voi lopulta paeta itseään. Kukkalan ja Purokurun maalaama vahtikoira istuu portinpielessä ja vahtii, ettei kukaan sotke yhteiskunnan järjestystä. Kirja käy läpi taustavaikuttamista, vallankäyttöä, myyttejä, alistamista, sananvapautta ja äänenkäyttöä. Esimerkit ovat ajankohtaisia ja käsittely vetävää.

Kirjoittajien suuri ansio on muistuttaa, että journalistin tulee olla vastuussa yleisölleen. Vastuuseen voi suhtautua eri tavoin.

Ensimmäinen on muuttua peiliksi. Tällöin objektiivisuus merkitsee sitä, että nautiskellaan tasapuolisista faktoista ilman että ideologioiden ja ajattelemattomuuksien annetaan nousta ajatuksiin. Journalismi on osa asioiden järjestystä.

Toinen tapa voisi olla osallistuminen, siis olla jonkinlainen taisteleva tutkija tai aktivistitoimittaja. Objektiivisuus syntyy suhtautumisesta faktoihin ja moraaliin, mutta maailma taustalla ei olekaan valmis eikä totuudenmukainen.

Väliverrosen, Raevaaran sekä Kukkalan ja Purokurun opukset ovat helposti lähestyttävä, perusteellinen kolmikko. Käytännöllinen Tajuaako kukaan? ja pohdiskeleva Julkinen tiede avaavat tiedekirjoittamista kelle tahansa sitä seuraavalle. Luokkavallan vahtikoirat on tarpeellinen ainakin jokaiselle toimittajalle. Joku lukijoista on nimittäin saattanut lukea sen.

Vahtikoirien lopun lähdehaastattelussa nimimerkki ”Kansalainen” kertoo lakanneensa seuraamasta mediaa. Kriittisyys on hänen mukaansa kupla. ”Toimittajat toistelevat journalismimantraansa ja akateemiset tiedemantraansa.”

Väliverronen toivoo tiedetoimittajilta uutta avausta. Pitäisi siirtyä tiedeviestinnästä ja -uutisista tieteellisen tiedon kriittiseen tarkasteluun. Silloin tarkoitetaan journalismia, joka ajattelee tieteen kanssa ja on kiinnostunut yhteiskunnasta, luonnosta ja maailmasta. Ja on kiinnostavaa kuin paras viihde.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kustantaman tiedelehden toimittaja.

Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/16.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri