Koiran puremasta veden pelkoon

16.3.2018
Marke Ahonen kirjoittaa esseessään, kuinka vesikauhu, dramaattinen sairaus, tuotti antiikin aikaan kauhunväreiden ohella myös monia lennokkaita teorioita.

Noin 1900 vuotta sitten filosofi-kirjailija Plutarkhos pohti, oliko vesikauhu (kreikaksi hydrofobia) uusi, vasta hiljattain kehittynyt sairaus vai oliko sitä esiintynyt aina. Ihmetystä herätti etenkin se, ettei lääketieteen isä Hippokrates näytä mainitsevan vesikauhua lainkaan.

Olisihan outoa, jos tämä selväpiirteinen, dramaattisten oireiden kautta kuolemaan johtava sairaus olisi vain epähuomiossa jäänyt mainitsematta varhaisilta lääketieteellisiltä kirjoittajilta, joiden auktoriteettia Plutarkhoksen päivinä yhä laajalti kunnioitettiin.

Nykybiologian opit omaksunut ihminen pitää itsestään selvänä, että uusia sairauksia ja taudinaiheuttajia syntyy kaiken aikaa, kun mikrobien perimä muuttuu ja ne siirtyvät lajista toiseen. Mutta antiikin ihmiselle uusien sairauksien mahdollisuus ei ollut lainkaan ilmeinen. Luonnon ja luonnollisten lajien muuttumattomuuteen uskottiin laajalti.

Atomistiset teoriat, jotka sallivat uusien sairauksien siemenien saapumisen oman maailmamme ulkopuolelta, tuntemattomista todellisuuksista, olivat useimmille liian fantastista spekulaatiota, eikä niiden vaikutus juuri näy antiikin lääketieteellisessä ajattelussa. Plutarkhos kyllä myönsi uudenlaiset sairaudet mahdollisiksi siinä mielessä, että ihmisten elintavat muuttuvat alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi.

Myös Plutarkhoksen vanhempi aikalainen, keisarihovin ylellisyyksien ja ylettömyyksien piirissä vaikuttanut filosofi Seneca uskoi elävänsä elämäntapasairauksien kulta-aikaa, kun veltot ja nautinnonhaluiset ihmiset esimerkiksi söivät samalla aterialla lukuisia eri aineksia, jotka eivät luonnostaan kuuluneet yhteen.

Koirantähti tuikkii vaaraa

Jo Plutarkhoksen aikana ajateltiin, että vesikauhun aiheuttaja oli virus (kreikaksi ios), siis myrkky, mutta ymmärrys tämän myrkyn luonteesta oli aivan toinen kuin nykyinen käsitys viruksista. Vesikauhun ymmärrettiin kehittyvän ihmisessä raivohulluuden (kreikaksi lyssa, latinaksi rabies) valtaaman koiran tai muun eläimen pureman seurauksena, kun myrkkyä siirtyi eläimestä ihmiseen. Mutta tämä myrkky ei ollut mikään erillinen biologinen entiteetti.

Yleisen käsityksen mukaan sairauksilla ei ollut ”erityisiä siemeniä”, kuten asia Plutarkhoksen dialogissa muotoillaan. Niinpä vesikauhukin voitiin nähdä vain vatsataudin tai melankolian äärimmäisenä muotona, jonka ero muihin sairauksiin oli määrällinen pikemminkin kuin laadullinen ja jonka taudinkuva riippui osin sairastuneen omasta yksilöllisestä temperamentista.

Koiriin sairaus taas kehittyi esimerkiksi säätilan tai vuodenajan vaikutuksesta. Erityisen vaarallisena pidettiin loppukesää, jolloin koirantähti ilmestyi näkyviin.

Taudin nimeksi näyttää viimeistään ajanlaskun alun tienoilla vakiintuneen hydrofobia, ja juuri veden pelko oli se oire, joka antiikin lääkäreitä kiehtoi ja kummastutti. Miksi potilaat pelkäsivät vettä ja kieltäytyivät juomasta? Erään käsityksen mukaan he näkivät vedessä omat, sairauden vääristämät kasvonsa ja kavahtivat niitä. Toiset väittivät potilaiden näkevän vedessä heitä purreen koiran kuvajaisen. Lääketieteen jättiläinen Galenos taas toteaa, että vesikauhu aiheuttaa järjenmenetyksen ja veden pelko on vain irrationaalinen pelko, jollaisia mielisairauksiin usein liittyy.

Vesikauhu yhdistettiin melankoliaan, pelkojen, ahdistuksen ja harhojen sävyttämään mielisairauteen. Ajatus, että vesikauhu yksinkertaisesti tekee juomisesta ja nielemistä mahdotonta ja sietämätöntä, ei näytä juolahtaneen kenenkään mieleen.

Potilaalle suoneniskentää, koiralle kanankakkaa

Kuten nykyäänkin, hoidossa keskityttiin taudin puhkeamisen ehkäisyyn. Tiedettiin, että oireet kehittyivät vasta jonkin ajan kuluttua puremasta. Niinpä myrkky yritettiin poistaa suurentamalla puremahaavaa, pitämällä sitä auki, polttamalla sitä ja hautomalla sitä lääkeaineilla. Kun oireet olivat kehittyneet ja potilas jo ”pelkäsi vettä”, oli kyseenalaista, oliko mitään enää tehtävissä.

”Emme tiedä, että yksikään sairastunut olisi pelastunut, tosin historiasta olemme saaneet tietää yhdestä tai kahdesta, mutta hekään eivät olleet raivotautisen koiran puremia vaan saaneet taudin joltakin purruksi tulleelta”, summaa antiikin kokemukset Paulus Aiginalainen, bysanttilaisajan lääketieteilijä.

Toiset kirjoittajat ovat optimistisempia. Caelius Aurelianus kuvailee lempeää kuntouttavaa hoitoa, jossa vesikauhuista potilasta varjellaan kaikelta kiihdyttävältä. Esimerkiksi suoneniskentä on suoritettava siten, ettei potilas kuule suihkuavan veren ääntä. Vesi ja juominen otetaan puheeksi vaivihkaa, varovasti potilaan vointia tunnustellen.

Celsus puolestaan esittää, että täyteen mittaansa kehittyneen vesikauhun voi vielä parantaa upottamalla potilaan väkisin veteen, niin että tämä joutuu samalla sekä juomaan että kohtaamaan pelkonsa.

Myös lukuisia kansankonsteja vesikauhun parantamiseksi tunnettiin. Monesti näihin liittyi jonkin koiran osan, usein maksan, syöminen.

Tautia yritettiin torjua ennalta sekä koirissa että ihmisissä. Uskottiin esimerkiksi, että raivotaudin pystyi estämään typistämällä koiranpennuilta hännänpään. Kaikenkarvaisia uskomushoitoja kritiikittä keräillyt Plinius vanhempi tietää kertoa, että kananaivojen syöminen suojaisi taudilta. Koirille taas voisi syöttää kriittisenä vuodenaikana kanankakkaa. Lääketieteen keinoja ja kansankonsteja ei voi aina erottaa, ja nykylukija tunnistaa maagisia piirteitä myös lääketieteilijöiden hoitosuosituksissa.

Sietämätön odotus ja kauhu

Palatkaamme vielä Plutarkhoksen kysymykseen vesikauhun alkuperästä. Nykytiedon valossa näyttäisi, että vesikauhua on esiintynyt koirissa ja ihmisissä jo vuosituhansia ennen Plutarkhoksen aikaa. On kuitenkin vaikea tietää varmasti, milloin yhteys koiran pureman ja kenties vasta useita kuukausia myöhemmin kehittyvän vesikauhun välillä ymmärrettiin. Esimerkiksi vielä Aristoteles väittää, ettei koirien raivotauti siirry ihmisiin. Toisaalta sairauden nimen vakiintuminen antiikissa nosti juuri veden pelon keskeiseksi oireeksi, mikä sekin johti epäilemättä virhediagnooseihin ja väärinkäsityksiin. Lääketieteelliset kirjoittajat joutuivat muistuttamaan, ettei juomahaluton potilas ole aina vesikauhuinen.

Myös kertomukset, joissa potilas paranee vesikauhusta, herättivät ja herättävät kysymyksiä. Nykylukija kohottelee kulmiaan lääketieteilijä Aetios Amidalaisen tarinalle filosofista, joka parani taudista silkan itsekurin ja järkiperäisen ajattelun voimalla: kun sairastunut filosofi oli näkevinään koiran kylpylässä, hän päätteli, ettei sellaisessa paikassa mitenkään voinut olla koiraa, ja ryhtyi tyynesti juomaan ja kylpemään.

Vaikka antiikin kirjoittajat kuvasivat tarkkanäköisesti sairastuneen koiran tyypillistä käytöstä ja liikehdintää, on muistettava, ettei mitään varmaa keinoa raivotautisen koiran tunnistamiseksi ollut. Voimme kenties aavistella, millaisia lääketieteellisiä draamoja pureman kokeneiden potilaiden sietämätön odotus ja pelko ovat synnyttäneet. Antiikin yksityiskohtaiset, meille lohduttoman tehottomina näyttäytyvät hoito-ohjeet ovat joka tapauksessa vaikuttavia monumentteja lääketieteen historian mutkaisella, mutta sitkeän toivon viitoittamalla tiellä.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y02/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri