Pajtim Statovci haaveili kirjailijan työstä jo lapsena. Romaanissa pääsevät ääneen ne, joita ei muuten kuunnella. "Jos taiteilijat ja poliitikot eivät puhu vaikeasti kohdattavista aiheista, mikään ei muutu."

Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia julkaistiin vuonna 2014. Kirja oli menestys, jonka käännösoikeudet on myyty yhdelletoista kielelle. Viime vuodet Statovci onkin reissannut ahkerasti maailmalla markkinointihommissa.

— Tämä tuntuu joskus epätodelliselta. Halusin pienestä pitäen kirjailijaksi, ja nyt saan tehdä sitä työkseni. Rakastan myös matkustamista, joten menen mielelläni kaikkialle, minne pyydetään, Statovci sanoo.

Yksi asia kuitenkin hermostuttaa reissatessa.

— Maailmalla pitää usein lukea omaa kirjaansa ääneen ennen haastatteluja. Se on kauheaa. Pelkään löytäväni tekstistä korjattavaa.

Toinen romaani, Tiranan sydän, ilmestyi kaksi vuotta esikoisen jälkeen, vuonna 2016. Viime vuonna Statovci valmistui Helsingin yliopistosta maisteriksi kirjallisuustieteen alalta. Tehokasta toimintaa. Kirjailija itse toppuuttelee.

— Kirjoitin kakkosromaaniani samanaikaisesti esikoisteoksen kanssa. Vaihdoin siihen aina, kun kyllästyin esikoisen hiomiseen. Gradussani olin ehtinyt puoliväliin, kun sain kustannussopimuksen ensimmäisestä kirjasta.

Kissa ja boa kuin kaksi kansakuntaa

Gradussaan Statovci tutki Hemingwayn ja Kafkan lyhytkertomusten eläinhahmoja.

— Voidaan esittää, että kulttuurissa ja taiteessa hyväksikäytetään eläimiä inhimillistämällä näitä. Mehän emme todellisuudessa voi tietää, millaista on kokea maailma eläimen tietoisuuden läpi. Silti eri eläimiin on liitetty voimakkaita ja aika pysyviäkin mielikuvia.

Mielikuvat ovat aina kulttuurisidonnaisia, Statovci muistuttaa.

— On eri asia lukea tai kirjoittaa lehmästä kertova novelli Suomessa kuin Intiassa.

Gradussaan Statovci tutki Hemingwayn ja Kafkan eläinhahmoja.

Kissani Jugoslavia -romaanista löytyy kaksi kiinnostavaa eläinhahmoa, kissa ja käärme. Romaanin alussa päähenkilö Bekim — joka pelkää käärmeitä kuollakseen — päätyy hankkimaan kotiinsa suuren kuningasboan. Hän tapaa myöhemmin homobaarissa puhuvan, epävakaaksi osoittautuvan kissan, jonka kanssa muuttaa pian yhteen.

Kirjassa kerrotaan myös vanhasta jugoslavialaisesta perinteestä, jossa mies repii häissään kissan kappaleiksi osoittaakseen vaimolleen voimansa, opettaakseen tämän pelkäämään miestään.

Lukijalle voi tulla mieleen, vertautuvatko puhuva kissahahmo ja häätradition kissa Jugoslaviaan kansakuntana. Jugoslavia repeytyi raa’asti riekaleiksi hajoamissodissaan 1990-luvulla.

— Eläinhahmoni voivat kyllä edustaa metaforisesti kansakuntaa. Samalla ne voivat myös edustaa vaikkapa päähenkilön seksuaalisuutta. Kissahan on kulttuurisesti hyvin feminiini ja käärme fallinen symboli.

"Opiskelen ja työskentelen suomeksi"

Aivan kuten eläimiin myös kansallisiin vähemmistöihin liitetään vahvoja mielikuvia: käärmeet ovat tuollaisia, kissat tällaisia ja eri etniset ryhmät tietynlaisia, Statovci miettii.

— Ehkä päähenkilö hankkii käärmeen siksi, että hän samaistuu sen asemaan, siis siihen ettei käärmeistä juuri pidetä.

Bekim uskoo, että hän on taustansa ja ulkomuotonsa takia vähemmän, ansaitsevansa vähemmän.

— Luulen, että omaan taustaan kytkeytyvä häpeä ja suoranainen itseviha on myös syy siihen, miksi Bekim ei koskaan sano kissalle vastaan, vaan antaa tämän jopa fyysisesti pahoinpidellä itseään.

Pajtim Statovci itse on usein lokeroitu väärin. Hänen nimensä kielii kosovolaisjuurista, mutta mies on umpisuomalainen. Hän muutti Suomeen kaksivuotiaana.

Tuntuu kuin minut suljettaisiin yhteiskuntani ulkopuolelle.

— Olen käynyt kouluni Porvoossa, eikä minulla ole mitään muistikuvia ajalta ennen Suomea. Suomi on kieli, jota parhaiten puhun. Se on kieli, jolla työskentelen ja opiskelen.

Maahanmuuttajakirjailijan titteli tuntuu Statovcista oudolta.

— Kun minusta puhutaan maahanmuuttajana tai kun kirjoittamani kirjat luokitellaan maahanmuuttajakirjallisuudeksi, minusta tuntuu kuin minut suljettaisiin yhteisöni ja yhteiskuntani ulkopuolelle. Ikään kuin tarkkailisin Suomea vieraan ihmisen silmin, mikä ei ole totta.

Romaanit eivät ole elämäkertoja

Statovcilta on kysytty, millaista on elää kahden kielen ja kulttuurin ristivedossa.

— Se on hämmentävää ja sisältää oletuksen, että elämäni olisi kahtiajakautunutta siksi, että olen alkujaan jostain muualta.

On eri asia kertoa olevansa turkkilainen tai iranilainen kuin sanoa olevansa ranskalainen tai saksalainen.

Kuten Bekim kirjassa sanoo, Suomessa on eri asia kertoa olevansa turkkilainen tai iranilainen kuin sanoa olevansa ranskalainen tai saksalainen, Statovci toteaa.

— Elämäni ei silti eroa millään mainitsemisen arvoisella tavalla koulukavereitteni kokemuksista. Lukiolaisena unelmoin kirjailijan, toimittajan tai äidinkielen opettajan töistä. Elämäni ei ole ollut eri kulttuurien, kielten, uskontojen painekattila, vaan täyttä ja kokonaista ja kaunista sellaisenaan — kulttuureineen ja kielineen.

Akateeminen koulutus oli hyvälle oppilaalle melko selvä tie — kuten monille hänen ystävistäänkin. Kulttuurinen toiseus toki kiinnostaa Statovcia. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat maahanmuuttajia, siirtolaisia ja pakolaisia, mutta heidän tarinansa ovat keksittyjä.

— Vaikka esikoiskirjassani on puhuva kissa ja kuningasboa, joka on saalistaa omistajansa ja muuta päätöntä, minut yllätti se, miten moni kuvitteli minun kirjoittavan itsestäni ja suvustani, Statovci sanoo.

— Niin kai se esikoiskirjojen kohdalla menee. Kun kirjoja ja henkilöhahmoja tulee lisää, kysymys omaelämäkerrallisuudesta toivottavasti menettää kiinnostavuuttaan.

Kirjailija saa matkustaa ajassa

Jokin Kosovossa ja Albaniassa vetää Statovcia puoleensa.

— Äärimmäisen todennäköisesti tunnen vetoa Jugoslavian ja Albanian historiaan siksi, että olen sieltä kotoisin, mutta en ole kasvanut siellä. Maailma ja kulttuuri on minulle samaan aikaan sekä etäinen että tuttu.

Romaani on loistava tapa tutkia maailmaa.

Statovci uskoo ryhtyneensä kirjailijaksi, koska tahtoi selvittää, millaisesta maailmasta tulee.

— Fiktiossa selvitän tosin monia muitakin asioita itselleni. Romaani on loistava tapa tutkia maailmaa.

Kirjoittaminen ylipäätään on mahtavinta, mitä Statovci tietää.

— Kirjoittaessani voin olla missä tahansa, mennä minne tahansa, tehdä henkilöhahmoillani mitä haluan, kulkea ajassa taaksepäin tai keksiä vision tulevaisuudesta. Yliluonnollinen on täysin luonnollista, mahdoton on mahdollista.

Miksi erilaisuus pelottaa?

Statovcin kirjojen päähenkilöt kuuluvat paitsi kulttuuriseen myös seksuaaliseen vähemmistöön. Seksuaalisuudesta ei kuitenkaan tehdä sen kummempaa numeroa: se on luonnollinen osa ihmistä.

— En halunnut henkilöitteni suhtautuvan seksuaalisuuteensa kielteisesti tai kompleksisesti. He eivät kipuile asiasta lainkaan, Statovci huomauttaa.

Statovcin mielestä sukupuolisuutta ei kuulu salailla.

— Me kaikki olemme seksuaalisia olentoja. Jokaisella on oikeus määritellä itsensä suhteessa seksuaalisuuteensa, kansallisuuteensa ja uskonnollisuuteensa omalla, parhaaksi katsomallaan tavalla.

”Erilaisuus, ihan kuin se olisi rikos.”

On lopulta aika kummallista, miten voimakasta vihaa saatamme tuntea erilaisuutta kohtaan. Yksi Statovcin henkilöhahmoista toteaa: ”Erilaisuus, ihan kuin se olisi rikos.”

Mikä erilaisuudessa pelottaa? Miksi sukupuolisuus tai etninen tausta voi saada toiset täysin pois tolaltaan?

— Minun unelmamaailmassani tutustuisimme toisiimme yksilöinä ilman taustalokerointeja. Moni joutuu nyt kantamaan raskasta viittaa erilaisuudestaan, jota ei edes voi muuttaa.

"Kirjoittaminen on minun tapani rakentaa"

Ehkä vieraan pelko on universaali ilmiö. Kaikki tuntematon ja vielä selittämätön pelottaa, Statovci sanoo.

— Monen ajatuksenjuoksussa tuntematon on aina särö tavallisessa, railo tutussa ja turvallisessa.

Parhaimmillaan kaunokirjallisuus saa lukijansa näkemään asiat uudessa valossa, ja jopa ymmärtämään aiemmin outoa ja tuntematonta. Statovci toivoo, että hänen kirjansa osaltaan lisäävät valtaväestön ymmärrystä vähemmistöjä kohtaan.

— Kirjoittaminen on minun tapani osallistua paremman huomisen rakentamiseen. Jos taiteilijat ja poliitikot eivät puhu vaikeasti kohdattavista ja työtä vaativista aiheista, mikään ei muutu. Jonkun pitää uskaltaa avata suunsa, jotta asioista kuullaan ja ymmärrys lisääntyisi.

Huomattavasti enemmän kuin äänitorvia on heitä, jotka nielevät kaiken.

Heikoilla olevat tarvitsevat puolustajia. Kaikki eivät jaksa pitää ääntä, sillä oikeuksiensa puolesta taisteleminen vaatii hermoja ja voimia.

— Huomattavasti enemmän kuin äänitorvia on heitä, jotka nielevät kaiken paskan ja tyytyvät kohtaloonsa. Se, että uskaltaa alkaa vastustaa alistajaansa ja avata suunsa vääryydestä, vaatii ihan helvetisti.

Tosi-tv:n valheet

Tiranan sydän -kirjan päähenkilö vaihtaa identiteettiään kuin paitaa. Patologisen valehtelun kierteessään hän päätyy varastamaan elämänkumppaninsa unelmat ja jopa tämän transsukupuolisen identiteetin. Tavoitteena on mahdollisimman suuri yleisö.

— Hän ei ensin vakuuta keskinkertaisilla laulunlahjoillaan ketään, mutta heti kun tuottaja oivaltaa hänen transsukupuolisuutensa, hänen tarinansa muuttuukin kiinnostavaksi, häntä kehutaan ja hän pääsee kilpailun seuraavaan vaiheeseen.

Statovcia huolestuttaa televisio-ohjelmien nykysuunta. Tosi-tv syöttää meille keinotekoisesti tuotettuja kohtaloita ja epätosia tarinoita.

— Tuotantoyhtiöt syyllistyvät ihmisten räikeään hyväksikäyttöön anastamalla heidän yksityisyytensä ja tekemällä heidän kivustaan viihdettä massoille.

Ihmisiä haalitaan ohjelmiin uskottelemalla, että esimerkiksi laulukilpailun voittaminen johtaa automaattisesti parempaan elämään. Eihän se niin mene, Statovci sanoo.

— Heitä kannustetaan avautumaan ja kertomaan kaikille traumoistaan, jotta katsojat voisivat samaistua heihin. Totuus on se, että tällaisten ohjelmien tekijät eivät välitä vähääkään siitä, mitä kuvatuille tapahtuu, kun kamerat ja valot sammuvat.

Miten työnsaantimahdollisuuksille käy, kun on esimerkiksi nolannut itsensä humalassa televisiossa, Statovci miettii.

— En keksi, mitä tarvetta tai puutetta reality-ohjelmat meissä täyttävät, mutta johonkin jouseen ne ajassamme osuvat. Niin paljon näitä katsotaan.

Valtaosa ihmisistä ei koskaan saa haluamaansa

Pintajulkisuuden autuaaksi tekevän voiman lisäksi Statovci on huomannut muitakin totuuksina eläviä uskomuksia, joita olisi syytä ravistella.

— Aika yleistä on uskotella, että kova työ palkitaan aina. Kunhan vain yrittää ja on tarpeeksi motivoitunut, onnistuminen on itsestä kiinni.

Statovci muistuttaa sattuman voimasta. Hän ei usko, että raadanta tekee aina autuaaksi. Joku ei voita koskaan, vaikka kilvoittelee koko ikänsä.

— Suomalaisilla ja muilla länsimaiden asukkailla on lähtökohtaisesti erilainen mahdollisuus opiskeluun ja ansaintaan kuin suurimmalla osalla tässä maailmassa. Valtaosa ei koskaan saa haluamaansa, vaikka tekisi töitä miten. Ajatus siitä, että motivaation määrä korreloisi jotenkin menestyksen kanssa paikasta ja yksilöstä riippumatta, on naiivi.

Statovci haluaa purkaa myös käsityksen siitä, että vastoinkäymiset tekisivät meistä vahvoja.

— Roskapuhetta. Päinvastoin ne saattavat tehdä meistä vain heikompia, säälittävämpiä ja surullisempia, hän arvioi.

— Jos pystyy jonkun traagisen kokemuksen jälkeen jatkamaan elämäänsä, onko se asian ylipääsemistä vai vain puhdasta selviytymistä? Sitä että elämä vain jatkuu tästä lähtien toisenlaisena, koska muuta suuntaahan sillä ei ole ottaa?

Kolmas romaani on työn alla

Pajtim Statovcin kirjojen aiheet ovat painavia. Niissä tarkastellaan ihmisiä, jotka eivät pääse kunnolla ääneen omassa yhteisössään. Tällainen aiheuttaa tosielämässäkin joka päivä suurelle määrälle ihmisiä vihaa, surua, ulkopuolisuutta ja ahdistusta.

— Suomessakin vihapuhe on viime vuosina vain lisääntynyt. Suhtaudun tähän ikävään ilmiöön silti aika tyynesti, kuten kai muuhunkin ympärilläni.

Statovci koettaa ylläpitää tasaista, levollista mielialaa arjessaan.

— En oikein jaksa mököttää siitä, jos myyjä kaupassa ei hymyillyt minulle tai lempituotteeni oli loppunut. Viha on niin kertakaikkisen kuluttava, sisältävä syövä, motivaation ja inspiraation tappava tunne, että en halua sellaista sisälläni ruokkia.

Käsikirjoittamisen opiskelu Aalto-yliopistossa on toistaiseksi jäissä. Juuri nyt toiveissa on kolmannen romaanin valmistuminen mahdollisimman juohevasti, ilman kohtuutonta tuskaa. Ehkä sitten kirjailija voisi taas tuskailla markkinointitilaisuuksissa, kun häntä pyydetään lukemaan tekstiään.

Henkilöhaastattelu on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/03/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.