Jaettua kokemusta etsimässä

Antiikintutkija päätyy väistämättä pohtimaan muinaisten ihmisten konkreettista kokemusmaailmaa: ajan ruokia, juomia, mausteita — ja erilaisia vaivoja, joita ihmiset ovat poteneet.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/05/16.

Appelsiini, kiinanomena, edustaa minulle idän ja lännen hedelmällistä kohtaamista. Kevät alkaa kun italialaiset, uskomattoman punaista mehua tihkuvat veriappelsiinit tulevat kauppoihin — hetkeksi, kuten kaikki keväällä. Botticellin La Primaveran jumalat ja puolijumalat kirmaavat luontevasti appelsiinilehdossa. Maalauksen hahmot ja tarinat ovat antiikista. Mutta appelsiineja ei Italiassa Lucretiuksen ja Ovidiuksen päivinä ollut. Ne tuotiin idästä vasta tuhat vuotta myöhemmin.

Välimeren alueella viljeltiin kyllä sitruspuita jo antiikin aikana. Theofrastos ja Plinius kuvailevat sukaattisitruunan, jonka kuivakas hedelmä on lähes pelkkää kuorta. Kitkerää, hyväntuoksuista hedelmää ei syöty vaan käytettiin muun muassa hyönteiskarkotteena. Ikkunallani kasvavien sukaatintaimien siemenet on tilattu Jerusalemista. Juutalaiset ovat erikoistuneet tämän alkukantaisen sitruslajin vaalimiseen, sillä hedelmällä on tärkeä rituaalinen tehtävä Sukkot-lehtimajajuhlassa.

Riippumatta siitä, kuinka abstrakteja ajatuksia antiikintutkija jäljittää, hän päätyy väistämättä pohtimaan muinaisten ajattelijoiden konkreettista kokemusmaailmaa — osin inhimillisestä uteliaisuudesta ja samastumisenhalusta, osin siksi että materiaalinen todellisuus muovaa sitä mitä mielessämme liikkuu ja millaisiin malleihin asiat mielessämme jäsentyvät. Leivän ja viinin kaksiyhteys sitoo Eurooppaa yhä lujasti antiikkiin, mutta monet keskeiset ravintokasvit ja nautintoaineet saapuivat vasta myöhemmin: peruna, kaakao ja tupakka uudesta maailmasta, kahvi ja tee idästä.

Mutta asioita myös katosi. Antiikin suosikkimauste silfion hävisi jo kaksi vuosituhatta sitten. Meille tuntematon maustekasvi kuoli ilmeisesti sukupuuttoon. Keisari Nero oli tarinan mukaan viimeinen silfionia maistanut. Kullanhohtoinen merisilkki, josta kudottiin ylellisiä vaatekappaleita, on vetäytynyt museoiden kätköihin, suojaan valolta ja tuholaisilta. Merisilkkiä tuottava jättimäinen simpukka on uhanalainen ja rauhoitettu. Sardiniassa on vielä muutama merisilkin kehrääjä, mutta taito on kuolemassa. Joskus
ihmeellisempää on se, mitä on säilynyt ja miten. Suomi on ainoita paikkoja maailmassa, joissa
ikivanha neulakinnastekniikka ei koskaan kuollut.

Appelsiini on maistunut erilaiselta eri aikoina. Se on ihmisen luoma, luonnonlajien risteytys, jalostuksen tulos. Muokatessaan ympäristöään ihminen loitontaa itseään historiasta. Viljelemätönkään luonto ei pysy samana ihmisen muovatessa biosfääriä.

Filosofian historian tutkijana yritän ymmärtää, mitä kirjoittaja ajattelee. Yritän jäljittää ja jäljentää ajatuksen liikettä ja muotoa. Paljon rakentuu sen oletuksen varaan, että minä ja kirjoittaja jaamme jotakin perustavaa, että me kykenemme samankaltaiseen ajatustoimintaan. Olemme oletettavasti biologisesti samankaltaisia, meillä on samat ajattelun biologiset edellytykset, mutta filosofian historian tutkimus ei tietenkään nojaa biologiaan eikä edes psykologiaan vaan traditioon. Ja samalla odotettu tutkimustulos on, että me emme ole samanlaisia, että meitä erottaa jokin perustavanlaatuinen ajatuksen ero, joka minun on yhtä kaikki pystyttävä kuvittelemaan ja kuvailemaan.

Huomaan tiedottomasti imeytyneeni työssäni kohti varhaisantiikkia myöhempää aikaa, etenkin toista jälkikristillistä vuosisataa. Vielä väitöskirjavaiheessa karsastin omahyväistä, riidanhaluista Galenosta ja hänen valtavaa korpustaan, joka hajoaa reunoilta holtittomasti sirpaleiksi latinaksi, arabiaksi ja syyriaksi säilyneitä tekstejä. Myöhemmin tajusin ymmärtäväni Galenosta toisella tavalla kuin varhaisempia ajattelijoita. Galenos on henkilö. Hän puhuu luontevasti ja uskottavasti itsestään. Hän hahmottaa itsensä suhteessa aikalaisiinsa ja edeltäjiinsä tavalla, jonka tunnistan mielekkääksi. Hänellä on tietoinen henkilökohtainen ja intellektuaalinen menneisyys.

Aatehistorian ja filosofian historian tutkijat ovat pohtineet antiikin ihmisen itsetietoisuuden kehityskaarta. Jotkut ovat nähneet juuri varhaisen keisariajan murroskohtana uudenlaisen, yksilökeskeisen minä-kokemuksen synnylle. On jopa arveltu että uusi suhde itseen olisi raivannut tietä kristinuskon nousulle. Toiset eivät murroskohtaa näe. Varmaa on kuitenkin, että kokemus samanlaisuudesta ja erilaisuudesta, käsitettävyydestä ja käsittämättömyydestä, vaikuttaa vääjäämättä siihen, mitä ja miten menneisyydestä muistetaan, luetaan ja tutkitaan.

Galenos muistetaan lääketieteilijänä. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus kohtaavat sairauksien historiassa. Myöhäisantiikin patologian käsikirjojen muoto on tuttu. Niissä kuvataan sairaus, oireet, syyt, ennuste ja hoito. Mutta itse sairaudet ovat vieraita. Mitä sairastivat potilaat, jotka potivat frenitistä, kuumeista ja akuuttia mielisairautta? Lukuisat eri infektiot aiheuttivat ehkä frenitiksen kaltaisen tilan aikana ennen antibiootteja ja tehokasta hoitoa, mutta voimme myös kuvitella, että sen aiheutti meille tuntematon, sittemmin kadonnut mikrobi.

Potilaan kokemuksen ääni kuuluu heikosti, sillä antiikin potilaskertomukset ovat lääkärin kertomuksia hoidosta. Mutta on perusteltua uskoa, että pelissä on kaksi pelaajaa. Lääkärin ja potilaan käsitykset oireista, niiden syistä ja niihin vaikuttavista hoidoista mukautuvat toisiinsa. Sairauden tarina muovautuu yhteistyössä. Valistunut potilas tuottaa oireita, jotka vastaavat lääkärin odotuksia.

Kun lapseni tapaili ensimmäisiä sanojaan, lapsen isoisä vertasi häntä vierasta kieltä opettelevaan aikuiseen. Huomautin, ettei ensimmäistä kieltään opetteleva lapsi tiedä, että muut osaavat puhua. Yksivuotias ei voi kuvitella, mitä me muut sanoilla teemme. Antiikin fysiologiset teoriat ovat niin vääriä, että tutkijat harvoin jaksavat edes luetella niiden virheitä.

Mutta antiikin lääkärit ovat tietoisia tiedonalansa epätyydyttävyydestä. Rationalisti Galenos uskoi, että ihmiskeho paljastaa salaisuutensa järjen ja dissektion avulla — vuohia ja apinoita avaamalla. Empirismin ja metodismin kannattajat katsoivat, ettei parantamisen tiedettä voi perustaa ihmiskehon sisäisiä, meille näkymättömiä tapahtumia koskevien oletusten varaan.

Milan Kundera kuvaa Olemisen sietämättömässä keveydessä kauhua, jota hän arvelee varhaisen ihmisen kokeneen kehonsa tuntemattomuuden edessä. Minun on mahdoton kuvitella että ihminen olisi koskaan tuntenut kehoaan perustavasti vieraaksi. Antiikin keho on yhtä aikaa tuttu ja vieras, kuten nykyäänkin. Liuska laboratoriotuloksia kirvoittaa meissä samankaltaisia tunteita kuin koulutodistus.

Galenos selostaa yksityiskohtaisesti keisari Marcus Aureliuksen vatsavaivoja ja tekee diagnoosinsa: vaivojen syynä on suolistossa limaksi muuttunut ruoka. ”Sitä se on”, keisari sanoo, ”tunnen että juuri sitä se on.” Galenos suosittaa hoidoksi viiniä ja pippuria. Pippuri, jota keisari hän ripautti viiniinsä, saattoi olla mustapippuria (Piper nigrum), mutta vielä todennäköisemmin antiikin aikaan suosittua pitkäpippuria (Piper longum), joka katosi länsimaisista keittiöistä uuden ajan alkupuolella.

Nykynäkökulmasta lääkärin diagnoosin sisältö ja perusteet — samoin kuin hoito-ohjeetkin — ovat koko lailla käsittämättömiä. Mutta voimme uskoa tietävämme täsmälleen, miltä huojentuneesta keisarista tuntuu.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri