Islam-tutkimuksen tuore voimannäyte

Joistakin puutteistaan huolimatta tuore teos islamista on varsin vaikuttava: se pakottaa lukijan tarkastelemaan kriittisesti omia käsityksiään uskonnosta ja maailmanpolitiikasta.

KIRJAESSEE Y/09/15 // Islamia on montaa erilaista. Usein kuultu lausahdus on Aikamme monta islamia -teoksen kantava ajatus aina otsikkoa myöten. Teema tiivistyy Jaakko Hämeen-Anttilan johdannossa, jossa hän analysoi muslimienemmistöisten maiden tapoja. Hämeen-Anttila korostaa, että tietyt lännessä ongelmalliseksi koetut ilmiöt eivät perustu islamiin, vaan yhteisön kulttuuriin.

Kun teoksessa on 15 lukua yhtä monelta kirjoittajalta, kokoavan johdannon merkitys korostuu. Mutta jos ei ole olemassa mitään yhtä ”puhdasta”, ajasta ja paikasta riippumatonta islamia, eikö ole harhaanjohtavaa tehdä tällainen selkeä ero islamin ja kulttuurin välillä? Hämeen-Anttila toteaa, että useimmille muslimeille uskonto on yksityisasia ja vain harvat tuovat islamin politiikkaan.

Tulkintaan kiteytyy kuitenkin valtava määrä polemiikkia, jota käydään erityisesti islamin ja liberaalidemokratian suhteesta. Länsimainen tiede on joidenkin näkemysten mukaan rakentanut virheellistä kuvaa moderniin aikaan sopeutumattomasta islamista.

Toisaalta on kyse siitä, että aatteiden ja ideologioiden katsotaan juontuvan sosiaalisista, kulttuurisista ja taloudellisista tekijöistä, jotka määrittelevät minkä vuoksi aate tai uskomus omaksutaan ja millaiseksi se muodostuu. Tulkinta väheksyy aatteiden omaa selitysvoimaa.

Tutkimuksen esiolettamukset ovat usein ongelmallisia, samoin kuin väittämä uskonnosta yksityisasiana. Nazih Ayubi, jonka 1990-luvun alussa julkaistua teosta Political Islam: Religion and Politics in the Arab World pidetään alan pioneerityönä, toteaa, että monet muslimit uskovat islamin holistiseen luonteeseen: että islam on elämäntapa, ei ”vain” uskonto.

Juuri islamin kokonaisvaltaisuutta korostavat tulkinnat leimataan nykytutkimuksessa vääristäviksi, vaikka ne kuvaavat laajasti monien uskonnonharjoittajien käsitystä islamista. Ayubiakaan ei voi millään laskea vanhan koulukunnan orientalistiksi. Islamin monimuotoisuutta käsittelevän artikkelikokoelman johdantoluvussa olisi ollut suotavaa esitellä tätä problematiikkaa. 

Ajatuksia herättävän teoksen julkaiseminen puoltaa paikkaansa. Kuten tekijät toteavat: kun suurin osa aiheista typistyy iskulausemaisiksi yleistyksiksi, islamin monimuotoisuus todella katoaa näkyvistä.

Islamin eri ilmentymien sosioekonominen selittäminen ei saa johtaa siihen, että maton alle lakaistaan vaikeita kysymyksiä. Yksi sellainen on huomio siitä, miten islamilaisella kulttuuripiirillä on ollut suuria vaikeuksia sopeutua niin sanottuun kulttuuriseen moderniin.

Välillä moninaisuutta painottava ote johtaa ideologisten ja uskonnon yleispäteviin periaatteisiin perustuvien näkökohtien aliarviointiin. Andrei Sergejeffin artikkelissa sosio-

ekonominen ja poliittinen tilanne selittää viime kädessä Taliban-liikkeen synnyn ja ideologian. Tässä on perää. Mutta yhtä relevanttia olisi tuoda esiin, kuinka ideologiat osallistuvat toimijoiden tapaan tulkita ympäröivää tilannetta.

Minna Saarnivaaran Hamasia käsittelevässä artikkelissa nämä näkökulmat ovat hyvin tasapainossa. Saarnivaara kuvaa Muslimiveljeskunta-liikkeitä, sekä radikaaleja että maltillisia. Liikkeiden poliittinen islam on sovitettavissa yhteen modernin teknologian ja materiaalis-rationaalisen maailmankuvan kanssa. Mutta puhuimmepa sitten Hamasista tai Turkin AKP:sta, liikkeet hylkäävät sekulaaris-humanistisen maailmankuvan.

Elina Rekolan tekstissä käy ilmi, kuinka Iranin ja 10 viime vuoden aikana myös Turkin tapaukset osoittavat, että yhteiskuntien islamilaistaminen kasvattaa maallisten ja uskonnollisten piirien välistä kuilua aivan yhtä paljon kuin sekularismia ajaneet projektit.

Saarnivaara kirjoittaa: ”Hamasin, kuten myös muiden poliittisesti suuntautuneiden islamististen ryhmien tavoitteena on ’islamisoida’ yhteisö… Liikkeen jäsenet korostavat, että ihmisiä ei voida tähän pakottaa, mutta toisaalta Hamas kykenee tarvittaessa luomaan yhteiskuntaan pelon ilmapiiriä, joten kannustaminen on tässä yhteydessä kaunisteleva ilmaus.” Katkelma sopii kuvaamaan sitä valtioprojektia, jonka Turkin AKP — ideologisesti Turkin kontekstiin muotoutunut Muslimiveljeskunta-liike — on pyrkinyt pystyttämään.

Turkin on vallannut pelon ilmapiiri: AKP:n hyvän kansalaisen määritelmään sopeutumattomat leimataan pettureiksi. Näin on arvioitava uudelleen eräs keskeinen poliittista islamia  koskeva väittämä: että poliittinen inkluusio ja toimijoiden taloudellinen vaurastuminen johtavat maltillistumiseen ja demokratiaan. AKP:n kohdalla tulos on ollut pikemminkin päinvastainen. Alkuaikojen moniarvoisuutta ja poliittista liberalismia edustaneet äänenpainot ovat jääneet puolueessa marginaaliin. Lauri Tainion artikkeli käsittelee AKP:n valtakautta monipuolisesti.

Puutteista huolimatta suosittelen Aikamme monta islamia -teosta. Se on melkoinen kotimaisen islam-tutkimuksen voimannäyte, joka pakottaa lukijan tarkastelemaan kriittisesti omia käsityksiään islamista. Teos antaa paljon tärkeää taustatietoa maailmanpolitiikasta.

Kirjaesseen kirjoittaja, Toni Alaranta, on Turkin politiikkaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori, joka työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. 

Aikamme monta islamia. Toimittaneet Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff, Gaudeamus, 2015, 332 s.

 

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri