Johtaviin teknologian historian tutkijoihin kuuluva David Edgerton on huomauttanut, että teknisten keksintöjen historia on perinteisesti ollut lähinnä niiden keksimisen historiaa, ei niiden leviämisen ja myöhemmän käytön historiaa. Todellisuudessa keksintöjen käyttö on tietenkin historian kannalta yhtä merkityksellistä kuin niiden keksiminen. Jos kukaan ei hyödynnä uusia keksintöjä, on hyvin vähän väliä sillä, onko niitä ylipäänsä tehty.
Eräs alue, jossa Edgertonin väite pitää suuressa määrin paikkansa, on hifi, pyrkimys tehdä äänitteiden toistosta mahdollisimman laadukasta ja luonnonmukaista. Äänentoiston teknisestä kehityshistoriasta on kirjoitettu jonkin verran. Hakuteokset tai Google kertovat esimerkiksi, että LP-levyt tulivat markkinoille vuonna 1948 (Euroopassa 1950), stereo-LP:t 1958 ja CD-levyt 1983. Mutta sitä ei ole juuri kukaan tutkija pohtinut, miltä tuntui esimerkiksi vuonna 1966 kuunnella musiikkia stereolaitteistolla, jonka oli pitkän säästämisen jälkeen ostanut vuonna 1962.
Siinä määrin kuin hifin kulttuurista merkitystä on tutkittu parinkymmenen viime vuoden aikana, sen ympärille on vakiintunut eräs aivan tietty tulkinta. Sen mukaan hifi merkitsee ensisijaisesti maskuliinista vallankäyttöä. Tulkinta perustuu pitkälti siihen, millaisia puhetapoja ja kuvastoa hifiharrastajille suunnatuissa aikakauslehdissä esiintyi 1950–70-luvulla, LP-levyn ja analogisen äänentoiston ”kulta-aikana”.
Ensinnäkin hifi esitettiin osaksi kamppailua, joka koski tilankäyttöä kotona. Kun länsimaiset yhteiskunnat toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuivat ja keskiluokkaistuivat, hallitsevaksi asumismuodoksi tuli kerrostaloasunto lähiössä tai omakotitalo esikaupunkialueella. Tällöin asunnossa oli ensi kertaa niin paljon tilaa, että perheissä jouduttiin erikseen keskustelemaan siitä, mihin sitä käytetään. Tilan varaaminen äänentoistolaitteille ja niiden käytölle, pahimmassa tapauksessa arjen kannalta tarkoituksenmukaisten asumisratkaisujen kustannuksella, oli osa reviirikäyttäytymistä, jolla isä pompotti perhettään.
Toiseksi historiankirjoituksessa on korostettu toistuvasti sitä, miten musiikin kuuntelutilanne esitettiin visuaalisesti. Esimerkiksi äänentoistolaitteiden mainoksissa on usein kuvia, joissa keski-ikäinen mies istuu yksin nojatuolissa tarkkaavaisena ja mietteliäänä kuuntelemassa musiikkia. Mainostekstin mukaan se kuulostaa — muiden keski-ikäisten miesten laboratorioissaan ottamien nerokkaiden teknisten edistysaskelten ansiosta — yhtä hyvältä ellei paremmaltakin kuin elävä musiikki konserttisalin kaikkein parhaalla paikalla. Kuvan mies kaltaisineen on se joka määrää, ja äänentoisto on vain eräs tämän määräilyn välikappale.
Lontoon yliopistossa musiikkitieteen lehtorina toimiva Tom Perchard on kuitenkin argumentoinut kiinnostavasti, että kuva hifikulttuurin miehisyydestä on yksipuolinen ja perustuu osittain arveluttaville oletuksille.
Aikakauslehdet eivät ole ikkuna, jonka kautta voi nähdä menneisyyden suoraan sellaisena kuin se on ollut. Kulutustavaroita käsittelevät lehdet antavat tietyn ideaalistetun kuvan hyvästä elämästä, johon kuluttaminen tarjoaa pääsyn. Itse asiassa lehtiä luetaan osaksi juuri siksi, että päästäisiin irti omasta arjesta, joka on usein hyvin toisenlainen kuin lehdissä maalailtu arki.
Ja tämä koskee yhtäläisesti myös naisvaltaiselle yleisölle suunnattuja lehtiä. Ei sekään, että muotilehdissä on vuonna 2018 sellaisia kuvia kuin on, tarkoita että kaikki tänään kadulla vastaan tulevat ihmiset ovat pukeutuneet samoin kuin näissä kuvissa.
Perchard esittää näkökohdan, jonka yksinkertaisuus on hämmentävässä epäsuhdassa siihen, että se on saanut odottaa esittämistään vuosikymmenten ajan. Hän nimittäin huomauttaa, että aktiivisista hifiharrastajista osa on aina ollut naisia, vaikka vähemmistönä. Vaikka hifilehtien toimittajiin ei kuulunut naisia, lukijoihin kuului, mikä käy kiistatta ilmi esimerkiksi niiden julkaisemista lukijakirjeistä.
Perchardin artikkelissa Technology, Listening and Historical Method (2017) on vaikuttava kohta, jossa hän lainaa useita otteita päiväkirjasta, jota eräs konttoristi piti vuonna 1964 Lontoon kehyskunnassa Caterhamissa. Nelikymppinen nainen, joka kärsi alinomaa terveysongelmista ja asui vanhempiensa luona, arvioi päiväkirjamerkinnöissään ostamiensa levyjen äänenlaatua ja sen tuottamaa mielihyvää aivan samalla tavalla kuin hifilehdissä tehtiin. Mainoskuvien voimansa tunnossa olevasta, otsa rypyssä sinfonioihin keskittyvästä, perheeltään tilaa ahnehtivasta, teknologiaa palvovasta miehestä hän oli kuitenkin joka suhteessa mahdollisimman kaukana. Levyjen kuuntelu ja hyvästä äänentoistosta nauttiminen oli hänelle päinvastoin eräs harvoista asioista, jotka toivat väriä ja iloa hänen elämänsä pieniin ympyröihin.
Naishifisti onkin historiallinen hahmo, joka on joutunut tietyssä mielessä kaksinkertaisen vaientamisen kohteeksi. Koska hän pääsi niin heikosti esiin aikalaislähteissä, edes ne monet historioitsijat, jotka ovat ottaneet ansiokkaasti tehtäväkseen naisten vaiennettujen äänten kaivamisen esiin menneisyydestä, eivät ole ymmärtäneet lähteä etsimään häntä sieltä. He ovat pessimistisesti mutta virheellisesti uskoneet, ettei kaivuutyö tuottaisi tässä tapauksessa tulosta lainkaan.
Hifin historiankirjoitukseen tulee varmasti ennen pitkää vaikuttamaan se, että hifikulttuuri on viime aikoina nopeasti menettänyt merkitystään. 35 vuotta vanhan CD-levyn jälkeen äänentoistoon ei ole enää tullut uusia mainitsemisen arvoisia parannuksia, eikä esimerkiksi sanomalehdissä tai yleisaikakauslehdissä nykyään käsitellä äänentoiston kysymyksiä enää juuri lainkaan.
Nykyinen mobiililaitteiden ja suoratoistopalvelujen ympärillä pyörivä musiikinkuuntelun tapa on ollut äänenlaadun kannalta jopa taka-askel, mutta useimmat kuluttajat eivät siitä välitä: nykymittapuulla heikonpuoleinenkin laatu on jo useimpiin tarkoituksiin riittävän hyvää, kun toisessa vaakakupissa painavat helppokäyttöisyys ja musiikkivalikoiman suuruus. Jo nyt hifistä puhutaan asianharrastajien pienenevän piirin ulkopuolella lähinnä kielikuvissa, joissa sana hifistely esiintyy hienostelu-sanan synonyyminä: ”ruokahifistely”, ”kenkähifistely”.
Nähtäväksi jää, naulaako tämä hifin ja arveluttavuuden välisen vanhan mielleyhtymän entistä lujemmin paikalleen — vai vapauttaako se päinvastoin tulevat tutkijat lähestymään äänentoistohifistelyä jonakin, joka kuuluu jo niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten mielikuvien pidä antaa haitata, kun sitä lähestytään tutkimuksellisesti.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/06/18. Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen kääntäjä ja tietokirjailija.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.