Metsätalossa on alkamassa Suomen romanikielen alkeiskurssin kuudes tunti. Mitä mieltä opiskelijat ovat opettajastaan Henry Hedmanista?
Kehuja tulee: ”Asialleen omistautunut.”, ”Hauska!”, ”Saa eritasoiset opiskelijat pysymään kiinnostuneina.”
Tunti alkaa. Hedman puhaltaa tilaan heti vetävän ja energisen tunnelman. Kuuluvalla äänellään hän kyselee opiskelijoilta paljon — romanikielellä. Hedman ei päästä opiskelijoitaan helpolla: yksi kurssilaisista tuskailee viime kerrasta jääneen opeteltavaksi 80 sanaa.
— Joo, ja tänään pidetäänkin pistarit, Hedman innostuu.
— Kun opitte sanoja, niin loppuhan on pelkkää puhumista, hän kannustaa.
Pistareiden jälkeen tartutaan ääntämiseen ja tavallisimpiin fraaseihin. ”Viekää terveisiä” on sanasta sanaan romaniksi ”Viekää sadoittain helppoja öitä”, Hedman kertoo.
— Käytetäänkö tuota enää, joku kysyy.
— Käytetään siinä missä romanikieltä muutenkaan käytetään. Vain alle kolmasosa Suomen romaneista osaa enää puhua tätä kieltä, Hedman kertoo.
UHANALAINEN
Suomen romanikieltä puhuu enää kolmisentuhatta ihmistä, joten elvytystä tarvitaan. Henry Hedman pitää historiallisena käänteenä sitä, että vuonna 2012 romanien kielestä ja kulttuurista tuli virallinen sivuaineopintokokonaisuus Helsingin yliopistoon. Sitä voi nyt opiskella kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien koulutusohjelmassa humanistisessa tiedekunnassa.
— Tämä on merkittävä edistysaskel, joka tuo arvostusta romanikieltä ja -kulttuuriopintoja kohtaan, Hedman sanoo.
Romanikieltä on aiemmin haluttu pitää vain heimon sisäisenä. Hedmanin mielestä tietoa romanien kulttuurista sopii jakaa kaikille.
— Meillä ei ole hienossa kulttuurissamme mitään hävettävää. Mitä enemmän ihmiset tuntevat romanikulttuuria, sitä vähemmän on ennakkoluuloja. Historiatiedon avulla kasvaa ymmärrys myös siitä, mikä kaikki on vaikuttanut tämän päivän romanien tapoihin, arvoihin ja yhteiskunnalliseen asemaan.
ETUUDET JA VELVOLLISUUDET
Hedman korostaa myös romanien omaa vastuuta ja yhteiskunnallisia velvoitteita.
— Meillä on samat etuudet ja velvollisuudet Suomea kohtaan kuin kaikilla muillakin Suomen kansalaisilla.
Tie sujuvaan yhteiseloon eri kulttuurien välillä syntyy kohtaamisista, Hedman sanoo.
— Niillä paikkakunnilla, joilla romanit ovat vuosikymmeniä eläneet samoilla sijoilla, ennakkoluuloja ei kauheasti ole. Omilla kursseillani minua ilahduttaa usein nähdä, miten romanien ja pääväestön opiskelijoiden välille alkaa syntyä ystävyyksiä, pedagogi kertoo.
HEVOSELLA KOULUUN
Hedmanin ei tarvinnut opetella romanikieltä kirjoista. Hän oppi sen mummoltaan ja vanhemmiltaan.
— Olen sitä romanisukupolvea, joka vielä ehti kulkea hevoskärryjenkin kyydissä ja pyytää yösijaa milloin mistäkin, jopa ladoista. Siitä oli talvipakkasilla romantiikka kaukana.
Hän oppi jo pikkupoikana kohtaamaan ihmisiä kaupatessaan ovelta ovelle emaliastioita.
— Siinä oppi sosiaaliseksi, tunneäly kasvoi.
Henry Hedmanin isä Viktor muistutti poikaansa usein koulutuksen merkityksestä paremman elämän mahdollistajana. Isän opastuksella Henry jatkoikin kansakoulusta Riihimäen poikalyseoon, jonka jälkeen hän suoritti merkonomin opinnot Riihimäen kauppaopistossa.
Hedmanin oma opettajan ura alkoi vuonna 1978 Ruotsissa, jonne hän siirtyi vanhempiensa ja sisarensa perässä.
— Tukholmassa sain tehtäväkseni opettaa romanikieltä kuudessa eri koulussa. Voi sanoa, että haastavaa oli, sillä minulla ei ollut yhtään oppikirjaa käytössäni.
Ystäviensä kautta Hedman sai kopioita Arto Thesleffin kirjoittamista romanikielen taivutuksista ja Viljo Koiviston vuonna 1971 valmistuneen romanin normatiivisanakirjan oikeinkirjoitusoppeineen.
— Tuon kaksivuotisen rupeamani täytyi olla niille lapsiparoille ihan kauheaa. Menin täysin kielioppi edellä. Ajattele nyt, pikkuisille lapsille verbin aikamuotoja ja moduksia. Jäiköhän niille raukoille mitä mieleen?
VANKILAOPETTAJASTA NEUVOKSEKSI
Suomeen Hedman palasi vuonna 1980. Opetustyöt jatkuivat Keravan nuorisovankilassa sekä Riihimäen ja Hämeenlinnan vankiloissa.
— Se oli kivaa hommaa muutenkin kuin että oppilaat eivät päässeet karkuun. Huomasin noina vuosina, että todella pidän opettamisesta. Rakastan vuorovaikutusta, siinä se ydin on, Hedman miettii.
Motivaatio oppia jotakin kasvaa yhteydestä, aidosta läsnäolosta. Ilman sitä on turha yrittää kaataa päähän tietoa, Hedman arvioi.
Vankilaopettajan vuosiensa jälkeen Hedman alkoi kirjoittaa Suomen romanikielen oppikirjoja ja kielioppikirjoja sekä opettaa muita romaneja kielenopettajiksi. Erilaisia kääntämistöitä virallisista sivuista satukirjoihin on riittänyt näihin päiviin saakka niin paljon kuin yksi ihminen ehtii tehdä.
Ansioistaan romanikielen hyväksi Hedman palkittiin tänä vuonna opetusneuvoksen tittelillä. Se lämmittää työhönsä sitoutuneen opettajan mieltä.
— 40 vuotta kielen parissa on hujahtanut. Olen hyvin iloinen, että olen saanut tehdä töitä oman heimoni kulttuurin säilymisen hyväksi.
RUKOUSTELTTAAN ISÄN PYYNNÖSTÄ
Hedmanin elämä on ollut muutakin kuin kieliopin kertausta. Yksi tärkeimpiä askelia on ollut kristittynä eläminen. Hedman tuli uskoon 16-vuotiaana.
— Isä, äiti ja siskot olivat ensin tulleet uskoon eräillä vapaakirkon kesäjuhlilla, joilla en itse ollut mukana. Perhe pyysi minua silloin osallistumaan seuraaville juhlille Kouvolaan.
— Ajattelin, että totta kai menen sinne tansseihin ja otan ilon irti. Että eihän uskovainen isä enää minulta mitään kiellä, Hedman naurahtaa.
— Isä oli pitänyt meillä kovan kurin. En ollut edes tupakkaa polttanut tai mitään rajoja kokeillut.
Kouvolassa isä pyysi Henryn mukanaan rukoustelttaan ja yllätti poikansa täysin halaamalla tätä ja purskahtamalla itkuun.
— Isäni oli aika miehinen mies, joten tämä oli täysin poikkeuksellista. Isä pyysi anteeksi, että oli ollut huono isä. Ei hän minusta huono ollut, ja liikutuin tästä jäyhän miehen rakkauden osoituksesta. Hän harvoin ilmaisi mitään ja olinkin miettinyt salaa, rakastaako hän minua lainkaan vai ainoastaan siskojani.
Kouvolan juhlilla nuorukainen tuli uskoon.
— Huomasin kaipaavani hyvää ja puhdasta elämää. Minua ei lopulta kiinnostanut kokea kaikkea, mitä maailma voisi tarjota. Päätöstä seurasi valtava hyvänolon tunne ja ilo, Henry Hedman kertoo.
VINKKI OPETTAJALLE
Aluksi usko vei nuorukaista vauhdilla, julistavuuteen asti. Hänestä sukeutui kova poika lukemaan Raamattua. Lyseossa, jossa hän oli ennen pitänyt esitelmiä lähinnä kalareissuistaan, Hedman piti ensi töikseen puheen Jeesuksen toisesta tulemisesta.
— Opettajalle kirjoitin vielä paperin loppuun, että ”olen antanut elämälleni Jeesukselle, antakaa tekin.” Tästä on nyt 50 vuotta ja elämä on sillä lailla tasoittanut minua, että ymmärrän jo antaa ihmisten olla rauhassa, Hedman hymyilee.
Usko on antanut elämään vakaita periaatteita, arvoja ja moraalisen kiintopisteen.
— Tiedän, mitä etiikkaani kuuluu. Tiedän, että en voi elää miten tahansa, jotta en vahingoita toisia ihmisiä. Usko on antanut minulle myös sisäisen tasapainon ja rauhan.
ERO JÄRKYTTI TASAPAINOA
Mielenrauhaa on kuitenkin koeteltu, rankimmin ehkä avioerossa ja kolmen lapsen yksinhuoltajuudessa 1980-luvun lopulla.
— Tunnemaailma meni erossa aivan riekaleiksi. Onneksi minulla oli suvun suuri turvaverkko ympärilläni. Äitini kävi autokoulunkin sitä varten, että saattoi kuskata tyttäriäni kouluihin ja muualle, Hedman kertoo.
Kosto kävi mielessä, mutta tässä vaiheessa isän järkipuhe ja usko estivät tekemästä tyhmyyksiä. Hedman mietti paljon Raamatun viisautta: Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
— Kovassa paineessa ymmärsin käyttäytyä kristityn arvomaailmani mukaisesti, enkä alkanut puhua tyttärilleni heidän äidistään ikävästi, Hedman toteaa.
— Rukoillessa saatoin kertoa Jumalalle, miltä minusta tuntuu ja pyytää apua ja elämänviisautta vaikean tilanteen ratkaisemiseen. Tämä auttoi minua lopulta voittamaan tuskan ja katkeruuden, ja pystyin antamaan anteeksi.
ONNELLINEN TOIPUMINEN
Eroaminen ei ollut tavallista helluntaiseurakunnan piireissä, ei varsinkaan kuuluisan julistajan ero. Yhteisö kuitenkin lopulta katsoi, että asiassa oli tehty mitä voitiin ja hyväksyi asian.
— Julistajana muutuin näiden omien myllerrysteni jälkeen aiempaa armollisemmaksi. Elämään kuuluu myös epäonnistumisia ja rosoja, se on hyväksyttävä.
Toisen suuren koetuksensa Hedman koki Kanadassa, jonne hän oli eron jälkeen muuttanut lastensa kanssa teologiaa opiskelemaan. Siellä keskimmäisellä tyttärellä havaittiin syöpä.
— Siinä kohdin kaikki meinasi taas sortua. Tytär pääsi kuitenkin heti Suomeen leikkaukseen ja toipui hyvin.
Seitsemän vuoden yksinhuoltajuuden jälkeen Henryn kuvioihin ilmestyi valtaväestöön kuuluva Sanna.
— Huomasin Sannan Helsingissä eräillä romanijuhlilla, ja oli pakko mennä kysymään, missä me olimme aiemmin tavanneet. Kävi ilmi, että hän oli ollut helluntailähetyksen raamattukoulun kuorossa, jota johdin. Menimme kahville ja siitä se lähti.
KUNNIOITUS JA PAIDANSILITYS
Nyt pariskunnalla on kaksi melkein aikuista poikaa ja suhteella menee hyvin. Kahden kulttuurin kohtaaminen ei ehkä silti ollut mikään läpihuutojuttu?
— Kristityt arvot yhdistävät meitä valtavasti ja sukujen alkujännitykset lievenivät nopeasti. Romani- ja pääväestön kulttuureiden yhteensovittamisessa meillä ei mielestäni ole kummoisia hankaluuksia ollut. Emmehän me mitään kulttuuriemme edustajia arjessamme ole, vaan yksilöllisiä persoonallisuuksia.
Sanna osoittaa kunnioitusta Henryn vanhemmille ja muille vanhemmille romaneille soveliaalla pukeutumisella heitä tavatessaan. Vanhemmille ihmisille annetaan ylipäänsä romanikulttuurissa aina etusija vaikkapa ruokailuissa.
— Omalla kohdallani olen puolestani totutellut siihen, että siinä missä äitini ja siskoni lellivät minua kotona ja tekivät kaiken valmiiksi, pohjalainen vaimoni voi hyvinkin ilmoittaa, että silitäpä kuule itse paitasi.
MUSIIKKIA KOKO KYLÄLLE
Henry Hedman on paitsi opettaja ja evankelista myös muusikko, joka on julkaissut kuusi hengellistä levyä. Hän laulaa ja soittaa pianoa, kitaraa ja haitaria. Musiikki ei ole harrastus vaan kutsumus, Hedman painottaa.
— Vien esiintymisilläni sanomaa eteenpäin ja toivottavasti samalla annan toivoa jollekulle, joka on matalalla mielellä.
Viimeisimmällä levyllä Hedmanin kolme tytärtä laulaa taustoja. Vanhempi poika soittaa klassista kitaraa ja suunnittelee opintoja Sibelius-Akatemiassa. Nuorempi poika soittaa haitaria.
Hausjärveläisessä pikkukylässä asuvat Hedmanit pitävät toisinaan kotikonsertteja. Silloin kutsutaan mukaan myös naapureita, joita ilmestyykin paikalle sadan hengen verran.
ROHKAISUA NUORILLE
Opetushommista Hedman olisi jo päässyt eläkkeelle. Nautinnosta on vaikea luopua, Hedman tunnustaa.
— Työ tuntuu vielä olevan hieman kesken. Romanikielen yliopisto-opetus on vasta viisivuotias kokonaisuus, eikä kuka tahansa voi hypätä tuosta vain tätä jatkamaan. Voin jättää tehtävät sitten seuraajalle, kun hyvä jatkaja löytyy.
Isänsä tavoin Henry Hedman puhuu väsymättä koulutuksen puolesta. Hän on kiertänyt ympäri Suomea kertomassa romaninuorille yliopisto-opiskelusta ja muista koulutusmahdollisuuksista.
— Koulutus on aina avain työpaikan saamiseen. Peruskoulun käyminen ja ammattikoulutus ovat ilahduttavasti lisääntyneet romanien keskuudessa. Kun vielä akateemiselle tasolle saadaan lisää romaneja, olen erittäin iloinen.
Moni romani hakee tuntumaa yliopisto-opiskeluun avoimen yliopiston kautta.
— Se on hieno mahdollisuus kokeilla. Joillakin on epäilyksiä siitä, selviytyvätkö he opinnoista, mutta olen nähnyt monia loistavia onnistumisia. On valtavaa potentiaalia, tarvitaan vain rohkaisua ja rohkeutta kokeilla.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/08/17.
Opetusneuvos Henry Hedman : Julkaisut, projektit, aktiviteetit, palkinnot.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.