Kun kirja on valmis, sen tekijä on samaan aikaan uuvuksissa ja onnellinen, ylikierroksilla ja jännittynyt. On päästettävä irti siitä, joka piti otteessaan pitkään ja intensiivisesti. Lapsi lähtee maailmalle. Miten se otetaan vastaan, miten se pärjää?
Heidi Köngäksen uusin teos Sandra on yksi puheenvuoro Suomi 100 -keskusteluun. Osa kirjan tapahtumista kertoo itsenäistymisen jälkeisistä kuukausista, vuoden 1918 sotatapahtumista.
— Sandra kuvaa tilannetta, jossa ei ole rahaa mihinkään, ei ruokaan eikä tavaraan. Se on naisten tarina, se on kertomus lasten nälästä ja hyisestä kylmyydestä vuonna 1918. Samalla se kertoo tilanteesta, jossa moni ihminen elää nytkin, Köngäs luonnehtii.
Kirjailija kertoo, että teos on henkilökohtainen ja ehkä siksi vaatinut hyvin pitkän ajan syntyäkseen.
— Ensin Sandran ohitti Albert Speer saappaillaan, sitten Hertta Kuusinen korkokengillään. Dora, Dorassa ja Hertassa kirjoitin myös miesten äänellä, Sandrassa vain naisten.
SOTA JA NAISET
Päähenkilö sai esikuvakseen Köngäksen isoäidin. Sandra on silti fiktiota, vaikka sillä on taustansa Vilppulan rintamalla. Sandra jää rintamalinjojen väliin lapsineen ja lehmineen, kuudes lapsi tekee jo tuloaan.
— Hänellä ei ole voimakasta kantaa sotaan eikä poliittiseen taisteluun, hän tahtoo vain pitää lapsensa hengissä.
Nykyhetkeä kirjassa edustaa viisikymppinen näyttelijä Klaara, joka kärsii ikärasismista ammatissaan ja ajautuu osin liian väljän päiväkalenterinsa takia tutkimaan isoäitinsä Sandran menneisyyttä.
Kolmas päähenkilöistä on Sandran käly Lyyti, itsetuntoinen palvelijatar, modernin naisen kantaäiti.
— Hänen kauttaan tarinaan tulee edes pieni ripaus erotiikkaa. Muuten sitä ei ole, rakkautta kyllä, sillä Sandran ja Jannen rakkaus on yksi kirjan tärkeistä teemoista.
MENNEEN OTE
Sandra ei ole järin kevyttä luettavaa, vaikka teksti kulkee selkeänä, lähes viileän toteavana. Tarina hankien keskellä sinnittelevästä perheenäidistä viiltää lukijaa.
Historia-aiheet pitävät kirjailijaa pihdeissään ja antavat kertomukselle sopivan kehyksen.
— Toivoisin joskus, ettei minun tarvitsisi elää menneessä, että voisin ajatella jotain kevyempää, mutta se ei mene niin. Kirjoitan, koska tahdon tietää enemmän ja kertoa siitä. En katso, että tehtäväni on viihdyttää.
Kun kirja ilmestyy syksyllä, tapahtumia ja yleisötilaisuuksia on paljon, ja vauhti kiihtyy joulua kohti.
— Kirjamessut ovat raskaita mutta antoisia, lukijan ja kirjailijan kohtaamisessa on aina tunnetta. Parhaimmillaan yhteys kirjamessujen puhujien ja kuulijoiden välillä on hyvin vangitseva ja palkitseva.
AMMATIT RINNAKKAIN
Kirjailijaksi Köngäs ryhtyi ”syvässä keski-iässä”, pian Liian paksu perhoseksi -ohjauksensa jälkeen. Ohjaajan ammatti kulkee kirjailijantyön rinnalla. Nyt, seitsemän romaanin ja kolmen lastenkirjan jälkeen, Heidi Köngäs katsoo yhä olevansa alussa kirjailijantaipaleellaan.
— Kirjoittaminen vetää minua voimallisesti puoleensa. Tulevista aiheista en vielä tahdo puhua, ne vaativat niin pitkää miettimistä, aiheen jauhamista omassa päässä. En tee laveaa epiikkaa, enkä mene ajassa pitkää matkaa. Kirjoissani on aina tietty rajattu ajan tiivistymä.
Sandran rinnalla Köngäksellä on ollut työn alla Nuoruustango-komedia, joka esitetään Kotikatsomossa 17. joulukuuta. Köngäs vakuuttaa, ettei ole kyllästynyt ohjaamiseen, kirjailijantyössä ei ole kyse paosta toiseen ammattiin.
— Yhteistyö näyttelijöiden kanssa innostaa aina. Erityisesti pidän draaman leikkausvaiheesta, jossa mietitään, miten kohtaus säteilee seuraavaan. Kirjoittajana mietin yhtä huolellisesti rakenteita, kertojaääniä ja siirtymiä.
VÄLÄHDYS RIITTÄÄ
Kouluajoista saakka historia on ollut Köngäkselle rakas, houkuttava alue.
— Minulla oli todistuksessa kolme kymppiä: historiasta, uskonnosta ja kotitaloudesta. En muuten ollut erityisen hyvä oppilas, mutta näistä kolmesta sytyin.
Teologia ui mukaan esikoisromaaniin: Luvatun päähenkilö, nuori köyhä maalaistyttö sai suurimman osan aatteellisista vaikutteistaan kirkosta.
— Kirjan päähenkilössä, 18-vuotiaassa Maijassa, on kynnen verran sukuhistoriaa mukana, ei enempää.
Lukijat kysyivät Köngäkseltä, tulisiko kirjalle jatkoa — että miten Maijan sittemmin kävi?
— En oikein osaa sellaista kirjoittamisen tapaa, jossa jatkettaisiin samaa tarinaa. Minulle riittää välähdys, merkittävä hetki elämänkaarella.
Nyt Maija tulee kuitenkin uudelleen vastaan Sandran ikääntyvänä anoppina. Välissä oli ollut kuusi kirjaa, ennen kuin Köngäs tarttui samaan hahmoon.
HESARISTA YLEEN
Kirjailijaksi kasvaminen vei pitkään, mutta kirjallinen ilmaisu on ollut Köngäkselle läheistä aiemmissakin ammateissa. Hän on opiskellut ensin toimittajaksi, sitten käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi.
— En ehtinyt kirjoittaa romaaneja aiemmin, mutta olen aina tiennyt, että vielä joskus kirjoitan. Käsikirjoituksen tekeminen tv-työssä on fiktion rakentamisen yksi laji, sikäli olen tavallaan kouliintunut työhön.
Köngäs työskenteli Helsingin Sanomissa ja Kuukausiliitteessä ennen siirtymistään Yleisradioon.
— Yhteiskunnan rakenteet tulivat tutuiksi Sanomissa, se oli toimittajantyössä ehkä parasta. Toimittajana pääsee paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Näitä tietoja olen päässyt hyödyntämään ohjaajana ja sittemmin kirjailijana.
VÄÄRYYKSIEN KIMPPUUN
Ennen Sanoman toimittajakoulua Köngäs opiskeli Helsingin yliopistossa. Valtiotieteellinen tiedekunta tuntui olevan sopiva kohde tytölle, joka tahtoi muuttaa maailmaa. Nuoruus osui poliittisesti kuohuviin aikoihin, jälkivasemmistolaisuuden aaltoon.
— Oppikoulun alaluokilla ajattelin, että minusta voisi tulla lähetystyöntekijä. Uskonnonopettaja taisi olla aika vakuuttava. Auttaminen ja pelastaminen, isojen vääryyksien korjaaminen, niihin tähtäsin.
Lukiolaisena Köngäs toimi teinikunnassa ja osallistui taksvärkkeihin Chilen ja Mosambikin hyväksi. Maailmankuva laajeni.
Yliopisto-opiskelussa Köngäs nautti älyllisistä haasteista, vaikka tiesi melko pian, ettei tiede ole hänen elämäntehtävänsä. Parasta valtsikan ajoissa olivat opiskelukaverit ja kuppilakeskustelut.
— Tutustuin ystävääni Terhi Rantaseen, joka on nyt professorina Lontoossa. Tavatessamme saamme edelleen helposti yhteyden toisiimme ja siihen yhteiseen nuoruudenaikaiseen etsintään, joka jatkuu edelleen.
PÄÄHENKILÖN ÄÄNI
Kirjojen kirjoittaminen on Köngäksen mukaan kuitenkin täysin erilaista kuin toimittajan työ. On mentävä ihmisen sisälle, katsottava asioita ja tapahtumia hänen silmillään eikä objektiivisesti ulkoapäin.
— Siinä on laitettava kaikki peliin. Mielikuvitus on käytössä kokonaisvaltaisesti. Se ottaa oman aikansa ja tilansa, se on vaativaa ja emotionaalista työtä.
Kirjailijan työ on lähempänä näyttelijän kuin ohjaajan työtä, siinä on heittäydyttävä eri rooleihin. Mutta ohjaajantyö on opettanut tarkkuutta ja yksityiskohtien ymmärrystä, mistä on iloa kirjoittaessa.
— En osaa kirjoittaa kolmannessa persoonassa, minun päähenkilöilläni on aina oma ääni. Kolmas persoona jää etäiseksi, en saa siihen tuntumaa.
Nykyajan kuvaaminen on Köngäkselle niin ikään vaikeaa. Hyväntekijä tapahtuu nykyajassa, mutta ikkunaksi menneisyyteen tulee Puu-Pasila, kadonnut kaupunginosa, jota perheenäiti ajattelee raitiovaunussa. Kirjasta syntyi myös elokuva vuonna 2014.
— Olen tehnyt vuorovedoin elokuvia ja kirjoja viime vuodet, 2000-lukuni on ollut hyvin työteliäs.
Kirjailija on tutkinut historiallisia taustoja koluamalla viime vuosina ahkerasti arkistoja, muun muassa Kansallisarkistoa.
— Romaani on silti aina fiktiota. Jouduin kuvittelemaan, miltä Sandrasta tuntuu olla siviilinä rintamalinjojen välissä ja nähdä nälkää. Isoäitini kuoli, kun olin 7-vuotias, joten en ole itse koskaan puhunut hänen kanssaan hänen kokemuksistaan.
ÄIDIN KERTOMUKSET
Heidi Köngäs kertoo eläneensä hyvän lapsuuden rakastavien vanhempien vaalimana.
— Äitini oli puhelias ja siirsi onneksi asioita eteenpäin minulle. Jayne Anne Phillips on joskus sanonut, että kirjailijan on hyvä olla äitinsä uskottu. Minä olin, sain paljon äidiltäni. Sandra-kirjaan on siirtynyt tätä samaa teemaa, äidin merkitystä tyttärelle.
Kaikki kirjat eivät suinkaan perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta Köngäs myöntää, että aina jotakin omasta itsestä siirtyy tekeillä olevaan kirjaan suoraan tai epäsuorasti.
— Dora, Dorassa alter egoni oli taikuri, joka paleli väärissä vaatteissaan Suomen kylmyydessä. Hän reagoi sotaan niin kuin ihmisen kuuluukin, pelolla, eikä häntä auttanut rooli, toisin kuin muita kirjan ihmisiä. Taiteilijalla ei ole suojapaikkaa, hän on aina haavoittuvainen.
Juuri siksi kritiikki jännittää ja saattaa satuttaa. Myös se, ettei kirjaan reagoida, tuntuu pahalta. Helsingin Sanomien kriitikko Helena Ruuska reagoi: hän pohti Sandran luettuaan, kuinka kukaan on voinut selvitä vuoden 1918 kärsimyksistä järjissään.
Sandraa kirjoittaessaan Heidi Köngäs vieraili Vilppulan sotamuistomerkeillä. Tunteet siirtyivät Sandra-kirjaan Klaaran mietteisiin: miksi niitä on pakko olla kaksi, miksei voi olla yhtä?
— Kotkassa on väännetty pitkään siitä, voiko kansalaissodan uhreille olla yhteistä muistomerkkiä. Tämän pitemmälle emme ole sodan käsittelyssä päässeet melkein sadassa vuodessa.
Sandran päävire on pasifistinen. Köngäs tahtoi näyttää, miten sodan järjettömyys tiivistyisi sellaisen ihmisen ajatuksissa, joka ei ole osallisena vaan joutuu kestämään kestämättömissä olosuhteissa.
— Sandra käy taistelua pakkasta ja nälkää vastaan samaan aikaan kun suomalaiset sotivat toisiaan vastaan.
KIRJOJA EI SAA RAIVATA
Vaikka kirjallisuuden myyntiluvut ovat olleet viime vuosina laskussa, Köngäs näkee kirjallisuuden edelleen voivan Suomessa melko hyvin. Kirjastolaitos on yksi yleisen ymmärryksen tae.
— Kirjallisuus on syvää kahdenkeskisyyttä lukijan ja kirjan välillä, intiimi tapahtuma. Lukija voi pudota kirjaan ja solahtaa sen maailmaan uudestaan milloin vain. Se on nykyisessä kiireisessä maailmassa harvinaisen hidas ja harras tapahtuma, Heidi Köngäs sanoo.
Ajan lyhytjännitteisyys ei ole imenyt kaikkea henkeä tai sivistystä, kirjailija tuumii, vaikka ihmetteleekin, miksi suurimmaksi sankariksi julkisuudessa nousee useimmiten paljon tienaava jääkiekkoilija.
— Myötätunto ei ole silti kadonnut. Eläinten oikeudet, ilmastokysymykset ja eettinen ajattelu ovat voimissaan ainakin nuorten keskuudessa. On toivoa, on vahvuutta.
Köngäksen mukaan Suomi on kummallisen maskuliininen maa, jossa usein väheksytään henkisiä arvoja ja kulttuuria päivän uutisten ja urheilun kustannuksella. Viihteellistyminen etenee melkein kaikkialle.
— Kulttuuria ja kirjoja pitää puolustaa! Kirjahyllyjen vihaaminen alkoi sisustuslehdistä, nyt on sitten olevinaan oikein, että kirjat raivataan pois kotoa ja työpaikoilta. Vastustan tätä ajattelutapaa.
TÄRKEÄT SUVANNOT
Köngäs kantaa huolta sosiaalisen median aikaa nakertavasta vaikutuksesta. Jääkö ihmisille riittävästi aikaa syventyä asioihin — tai olla tekemättä mitään, antaa aivojensa levätä?
— Aivotutkimus pitää kuitenkin vahvasti kirjallisuuden ja kirjoittamisen puolia. Kirjallinen ilmaisu tekee meille hyvää, samoin hitaat harrastukset, kuten puutarha.
Sandra-kirjan Klaara joutuu kokemaan ikänsä rasitteeksi, koska ei saa enää näyttelijänrooleja samalla tavoin kuin nuorena. Heidi Köngäs itse kokee elävänsä täyteläistä, tyydyttävää elämänvaihetta.
— Olen ahkera, yritän aina venyä moneen ja kestän stressiä hyvin. Välillä pitää silti olla suvantovaiheita. Osaan ihan vaan olla. Lapset, lapsenlapset ja ystävät käyvät kylässä. Kokkaamme ja puhumme, vietämme aikaa yhdessä. Se on tärkeää.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y09/2017.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.