Avantgarden amatsoni Venäjältä valloitti Ateneumin

11.3.2020
Natalia Gontšarova on sekä idän että lännen taiteilija, avantgarden suuri nimi, kirjoittaa Tomi Huttunen kolumnissaan.

Vuonna 1913 Natalia Gontšarova sanoi pyyhkineensä läntisen taidemaailman pölyt jaloistaan. Hän oli imuroinut itseensä kaiken, mitä ranskalaisella taiteella oli antaa. Nyt oli aika kiittää sikäläisiä lähteitä palveluksistaan ja kääntää selkänsä. Katse kääntyi itään.

Venäläinen taide, kirjallisuus ja kulttuuri ovat aina rimpuilleet idän ja lännen välissä, määrittäneet itseään suhteessa niihin. Lähinnä Ranskasta on haettu vaikutteet niin klassismin sääntöihin, romantiikan kapinoihin, realismin fysiologiaan kuin dekadenttiin symbolismiinkin. Kotiin palatessa on usein turvauduttu itäiseen vastapainoon, jossa huumaava gallomania, Ranskan palvonta, korvataan uusprimitiivisellä eksotiikalla.

Niin Gontšarovakin kääntyy kohti itää ja löytää sieltä venäläisen avantgarden ytimen. Hän uskoo, että itäinen venäläinen taide on tähdellisempää kuin mikään lännessä koskaan tehty. Näitä mietteitä hän kirjoittaa ensimmäisen suuren näyttelynsä esitteeseen — se on myös ensimmäinen venäläisen avantgardistin oma näyttely. Yleensähän futuristit esiintyivät toistensa takana piilotellen ryhmässä ja hämmentävien ismien suojissa.

Kotoiseen itäiseen kääntyvä Gontšarova löytää avantgardetaiteensa lähtökohdat venäläisistä ikoneista ja muinaisista kansalle tarkoitetuista sarjakuvista, lubok-niinipuupiirroksista. Maalaiset, muinaiset venäläiset motiivit ovat kaikkein uusimman ja ennenkuulumattoman urbaanin sytykkeitä. Gontšarova on täynnä paradokseja: ”Koko ikäni olen rakastanut maaseutua, mutta asunut kaupungissa.”

Vielä yksi paradoksi kätkeytyy Gontšarovan länsivastaisuuteen: ”Emme tarvitse lännen nykytaidetta. Pian länsi oppii avoimesti meiltä.” Vuonna 1915 hän matkusti miehensä kanssa ensin Lausanneen ja sieltä Pariisiin, josta hän ei enää Venäjälle palannutkaan: ”Halusin itään, mutta jouduin länteen.” Ja niin läntinen Eurooppa asettui oppimaan avantgarden amatsonilta.

Kolumni on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2020.