Ateneum on kuulunut Marja Sakarin elämään lapsesta asti. Perhe harrasti taidetta ja kulttuuria. Vierailu isovanhempien luona Helsingissä merkitsi myös näyttelykäyntiä. Sakarin ensimmäisiä suosikkeja Ateneumin teoksista oli Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa.
— Pidin siitä ehkä paikan vuoksi, sillä olen syntynyt Pariisissa. Kun olin parivuotias, perheeni palasi Suomeen.
Pariisissa isä Aimo Sakari teki väitöskirjaa ja opetti suomea ja historiaa, äiti Ellen Sakari oli freelance-kirjeenvaihtajana radiossa. Suomeen paluun jälkeen he molemmat opettivat romaanisia kieliä Jyväskylän yliopistossa. Perhe asui Keuruulla.
Keuruulla ei kuvataiteen näyttelyitä ollut, mutta kotona oli paljon kirjoja, myös taidekirjoja. Marja Sakari muistaa pitäneensä lapsena kirjasta, joka kertoi impressionistisesta taiteesta.
Kouluaikana Sakari piirsi, maalasi ja teki käsitöitä. Kuvataiteilijan uraa hän ei kuitenkaan ajatellut, vaan lapsuuden toiveammatti liittyi musiikkiin. Hän soitti viulua ja lauloi.
— Pyrin lukion jälkeen Sibelius-Akatemiaan, mutta en päässyt. Myöhemmin olen ollut tyytyväinen, että niin kävi.
Taide auttaa ymmärtämään historiaa
Sibelius-Akatemian ovet eivät auenneet, joten Marja Sakari pyrki 1974 Helsingin yliopistoon opiskelemaan kolmea ainetta ja hyväksyttiin kaikkiin. Hän suoritti opintoja taidehistoriassa, draamakirjallisuudessa ja romaanisessa filologiassa sekä täydentäviä opintoja tiedotusopissa.
— Draamakirjallisuus oli jännittävää. Tajusin kuitenkin pian, että olisi pitänyt ryhtyä tekemään teatteria.
Romaanisessa filologiassa Sakari jatkoi cum laude -opintoja, mutta taidehistoria osoittautui kiinnostavammaksi.
— Taiteen ja historian yhdistelmä kiehtoo minua: miten eri aikakaudet liittyvät toisiinsa ja miten taiteen kautta on mahdollista ymmärtää historiaa.
Päärakennuksen huipulla
Taidehistorian hyviin puoliin kuului kuvataiteen konkreettisuus: teokset olivat fyysisinä objekteina läsnä museoissa ja gallerioissa. Kuvataiteen välityksellä pääsi kosketuksiin kokonaisten visuaalisten maailmojen kanssa.
— Opiskelu kehitti esteettistä näkemystä samalla kun se antoi tietoa. Ymmärsin, miten paljon taiteen katsominen voi tarjota ja miten inspiroivaa näyttelyissä käyminen on. Ajattelin, että olisi mahtavaa löytää työ taiteen parista.
Pääaineen valintaan vaikutti ehkä hieman sekin, että taidehistorian laitoksessa oli hohtoa: upeat tilat kipsiveistoksineen ja sijainti Päärakennuksen ylimmässä kerroksessa Senaatintorin laidalla.
Harrastukset auttoivat kotiutumaan
Muutto Helsinkiin vaati sopeutumista.
— Maalta tulleena tuntui aluksi vaikealta soluttautua mukaan joukkoon, enkä viihtynyt 1970-luvun poliittisuuden leimaamassa ilmapiirissä. Onneksi minulla oli harrastuksia.
Sakari opiskeli musiikkia konservatoriossa, lauloi kuorossa ja kävi yliopiston naisvoimistelijoissa. Taidehistorian aineyhdistyksen Eidoksen Moskovan-matkalla Sakari tapasi tulevan puolisonsa, ja seurustelun kautta myös laajempi ystäväpiiri alkoi muodostua. Monet näistä ystävyyksistä kantavat edelleen.
Työ Strindbergin galleriassa vuodesta 1981 lähtien tutustutti myös suomalaisiin taiteilijoihin ja kuvataidemaailmaan.
— Työ oli käytännön taidehistoriaa. Opiskelijan on hyvä nähdä mahdollisimman paljon taidetta myös pakollisen opinto-ohjelman ulkopuolelta, Sakari sanoo.
Yliopiston opettajista Sakari muistelee lämmöllä erityisesti taidehistorian professoria Riitta Nikulaa.
— Hän oli kannustava ja suhtautui opiskelijoihin arvostavasti. Hänen oma tutkimuskohteensa oli urbaani ympäristö, ja sitä hän esitteli meille järjestämällä unohtumattomia yöllisiä pyöräretkiä kaupungissa.
Ajatus johtamisesta alkoi itää
1970–80-luvuilla opiskelulla ei ollut aikarajoja. Marja Sakari nautti kiireettömyydestä. Kansainvälisyyttä opiskeluun toi aika 1980-luvun alussa Nancyn Eurooppa-yliopistossa Ranskassa. Sakari valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi 1988.
Hänestä oli tullut äiti vuonna 1985. Innostus tutkielman tekoon kypsyi äitiysloman jälkeen, kun hänelle ja tyttären isälle tuli ero. Aiheena oli abstrakti monumentaalimaalaus. Nykytaide kiinnosti, ja hän arveli vielä joskus palaavansa sen pariin tarkemmin.
Valmistuttuaan Sakari työskenteli Helsingin taiteilijaseuran pääsihteerinä. Sitten hän pääsi tekemään tutkimusta, joka käsitteli Helsinkiä kuvataidekaupunkina. Seuraavaksi aukesi tutkijan sijaisuus Ateneumissa Kuvataiteen keskusarkistossa.
— Silloin mielessä häivähti ensimmäisen kerran, että jonain päivänä voisin olla museonjohtaja. Toki se edellytti jatko-opintoja ja paljon lisää työkokemusta.
Leikkisää ja mieltä askarruttavaa taidetta
Museouran vaihtoehtona Sakaria kiinnosti tutkimus. Hän opetti taidehistoriaa muun muassa Helsingin yliopistossa ja Kuvataideakatemiassa.
— Sattumalla on ollut osuutensa siinä, miten asiat ovat johtaneet toisiin. Tiettyä määrätietoisuutta tarvitaan, mutta ei voi tietää tarkasti, mihin se vie.
Sijaisuus Kuvataiteen keskusarkistossa johti väitöskirjan aiheen löytämiseen. Marja Sakari kartoitti työssään katoavaa taidetta. Sellaista ovat esimerkiksi performanssit tai teokset, joiden materiaali ei säily. Sakari tutustui myös käsitetaiteeseen, jonka filosofisuus kiinnosti.
Hän havainnollistaa käsitetaiteen olemusta esimerkillä alan klassikkoteoksesta: yhdysvaltalaisen Joseph Kosuthin Yksi ja kolme tuolia on teos, joka koostuu tuoli-sanan sanakirjamääritelmästä, tuolin kuvasta ja aidosta tuolista.
— Teos on analyyttisen väitteen kaltainen. Se saa pohtimaan, mikä kolmesta on oikea tuoli ja mikä on niiden välinen suhde, Sakari sanoo.
— Käsitetaide ei välttämättä ole esteettistä, vaikka siinä onkin visuaalinen elementti, joka herättää kysymyksen. Se askarruttaa mieltä. Usein se on myös leikkisää.
Havainnot, tunteet ja eettinen kohtaaminen
Leikkisyys, liike, murrosvaiheet ja paradigmojen muutokset ovat kiehtoneet Sakaria siitä lähtien, kun hän taidehistorian opinnoissa oivalsi eri aikojen taiteen erot ja yhteydet. Taiteen sisäisten suhteiden ohella häntä kiinnostaa taiteen yhteys muuhun maailmaan.
Vuonna 2000 Sakari väitteli aiheesta Käsitetaiteen etiikkaa — Suomalaisen käsitetaiteen postmodernia ja fenomenologista tulkintaa.
— Taide pelaa merkityksillä ja tuottaa merkityksiä. Ajatuksenani väitöskirjassa on, että taiteelta voi odottaa eettisyyttä suhteessa maailmaan.
Sakari esittää tutkimuksessaan, että käsitetaide ei ole pelkästään filosofista. Se on myös tunteita herättävää ja fenomenologisesti eli ihmisen havaintojen ja kokemusten kautta kohdattavaa. Silloin siihen tulee mukaan eettinen ulottuvuus.
"Nukuin yön yli ja myönnyin"
Marja Sakari oli ensimmäinen suomalaisesta nykytaiteesta tohtoriksi väitellyt. Urakan jälkeen oli pakko pysähtyä ja ajatella jotain aivan muuta.
— Mietin jopa alan vaihtoa. Kävin Frantsilan luontaishoitokursseilla.
Sakari pysyi lopulta taiteen parissa. Akateemisten pätkätöiden ja sijaisuuksien aika päättyi, kun hänet valittiin 2003 Kiasman intendentiksi.
— Oli kiva siirtyä yksinäisestä tutkimuksesta museomaailmaan, kollektiivisempaan tekemiseen.
Kiasmasta Sakari lähti virkavapaalle Pariisiin Suomen Ranskan instituutin johtajaksi vuosiksi 2008–12. Verkostojen luominen ja ohjelman järjestäminen suurkaupungissa oli vaativaa.
Kokemus laskettiin eduksi, kun Ateneumiin etsittiin uutta johtajaa Susanna Petterssonin lähdettyä Ruotsin kansallismuseon johtoon.
— Kansallisgallerian pääjohtaja Risto Ruohonen soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut. Nukuin yhden yön ja vastasin kyllä.
Vaatimaton ja hiljainen teos koskettaa
Vaikka Marja Sakari oli viihtynyt nykytaiteen museossa, hänestä oli ihanaa palata taidehistorian pariin. Nyt omalta työpaikalta löytyy lapsuuden suosikki — Pariisin Luxembourgin puistossa — sekä paljon muuta.
Edelfeltin ohella yksi Sakarin lempitauluista oli aikoinaan Eero Järnefeltin vaatimattoman oloinen ja melankolinen syksyinen maisema Kaislikkoranta, jossa on puutarhatuoli järven rannalla.
Sittemmin häntä ovat kiehtoneet muun muassa Ellen Thesleff ja venäläinen avantgarde sekä vanhemmasta taiteesta esimerkiksi renessanssimaalari Fra Angelico. Nykytaiteilijoista suosikkeihin kuuluu palestiinalainen Mona Hatoum, jonka näyttelyä Sakari oli järjestämässä Kiasmassa.
— Minua miellyttää usein vaatimaton ja hiljainen taide. Jos taideteos herättää samanlaisen tuntemuksen kuin vaikkapa Bachin musiikki, se luo pysyvän jäljen.
Maailmanlaajuisia aiheita
Sakarille on itselleenkin kertynyt paljon taidetta. Hän on saanut monia teoksia kiitoksina ja lahjoina.
Ateneumin johtajan huoneen seinällä on hauska pieni teos, pörröinen keltainen hymiö. Sen Marja Sakari sai islantilaiselta Shoplifteriltä eli Hrafnhildur Arnardóttirilta, jonka näyttely oli hänen viimeisiä töitään Kiasmassa.
Ateneumissa ja Kiasmassa työskentelyn suurin ero on Sakarin mielestä se, että Ateneumissa ollaan vähemmän tekemisissä elävien taiteilijoiden kanssa. Molemmissa työ on hyvin kansainvälistä.
— Suomessa ei nykyään ole muista maista eroavaa taidekenttää. Ajankohtaiset ilmiöt, kuten yhteisöllisyyden paluu ja taiteilijoiden huoli maailmasta, ovat kaikkialla samoja.
Viiden vuoden pestissä
Ateneumin johtaja valitaan viisivuotiskaudeksi. Siitä on takana reilu vuosi. Marja Sakarista oli helppoa tulla tuttuun taloon. Hän tuntee olevansa omalla paikallaan.
— Edellisen johtajan ohjelma vaikuttaa tietysti paljon eteenpäin, mutta pystyin tekemään heti joitakin muutoksia.
Sakari nosti tämän vuoden ohjelmistoon parhaillaan esillä olevat näyttelyt, suoraan Lontoosta tulleen, Helene Schjerfbeckin työtä esittelevän Maailmalta löysin itseni sekä Taiteilijoiden Ruovesi -koosteen.
— Otimme myös käyttöön uuden Fokus-salin, sillä ajattelin, että tarvitsemme pienemmän näyttelytilan, jossa asioita voidaan tuoda esiin spontaanisti. Salin ensimmäinen taiteilija on Olli Lyytikäinen.
Museokäynti on aineetonta hyvää
Sakari kertoo johtajakautensa tavoitteiksi, että Ateneumin työntekijöillä on hyvä olla ja museo tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön.
— Pyrimme siihen, että kynnys olisi matala ja erilaiset yleisöt voisivat kokea taiteen omakseen.
Museo järjestää yleisötapahtumia ja pyrkii viestimään taiteesta selkeästi. Kokoelmat ovat myös kaikkien tavoitettavissa verkossa.
Uusia haasteita museoille on tuonut ilmastonmuutos.
— Meillä on Kansallisgalleriassa Vihreä kädenjälki -hanke, jossa mietimme, mitä voimme kehittää. Voimmeko siirtyä kestävään energiantuotantoon ja mitkä ovat minimivaatimukset olosuhteille, joissa teokset säilyvät?
Lentämistä ei voi täysin välttää, ja yleisökin matkustaa. Silti taiteen katselua voi pitää ympäristöystävällisenä.
— Näyttelyissä käynti on aineetonta kulutusta. Museokorttia ostetaan paljon lahjaksi.
Mökkeily ja mietiskely rentouttavat
Marja Sakari ajatteli nuorena, että uralla tarvitaan innostusta ja kovaa työtä. Samaa mieltä hän on yhä.
— Ne kulkevat käsi kädessä, sillä innostus johonkin asiaan saa työskentelemään sen eteen.
Työ leviää helposti vapaa-ajalle. Toisaalta Sakari tietää, että on tärkeää tehdä myös muuta. Hän pyrkii rauhoittamaan viikonloput työltä.
— Rentoudun ulkoilemalla sienimetsässä ja mietiskelemällä. Tapaan sukulaisia ja ystäviä tai lähden mökille Fiskarsiin ja istun takkatulen äärellä. Välillä on hyvä olla tekemättä mitään.
Nuoruuden harrastus musiikki on pysynyt mukana kuvataiteen vastapainona. Sakari laulaa Kallion Kantaattikuorossa ja ottaa yhä laulutunteja.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään
Töissä Marja Sakari hallitsee suuria projekteja paloittelemalla tavoitteet pienempiin osiin. Silloin tekemättömien asioiden paljous ei ala ahdistaa.
Hän pyrkii myös järjestämään keskelle työpäivää lepohetkiä, kuten ulkoilua vaikkapa matkalla lounaalle.
— Kävelen puolen tunnin työmatkani. Silloin ei tule katsottua kännykkää, vaan ajatusten voi antaa vapaasti virrata ja aivojen levätä.
Marja Sakari sanoo voimanlähteekseen myös sen, ettei hätkähdä vastoinkäymisistä. Niitäkin on elämään mahtunut.
— Hain muun muassa Kiasman johtajan paikkaa, mutta en tullut valituksi. Myös ihmissuhteiden päättymiset ovat suuria asioita.
Kaikkeen oppii suhtautumaan, Sakari tuumii.
— Jälkikäteen olen tavallaan onnellinen kaikesta mitä on tapahtunut, siitäkin etten ole aina saanut mitä olen halunnut. Vastoinkäymiset vievät aina johonkin toiseen ratkaisuun.
Haastattelu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2019.