Ainutlaatuinen Aino Kallas

12.12.2017
Virolaisuuden ja suomalaisuuden välimaastossa työskennellyt Aino Kallas joutui tekemään lujasti töitä saadakseen kirjallista jalansijaa Suomessa.

Krohn, Suonio, Kallas. Tutkija Silja Vuorikuru puhuttelee teoksessa Maailman sydämessä kirjailija Aino Kallasta (1878–1956) Ainoksi. Se tuo kirjailijan lähelle, vaikka journalistisessa tekstissä pidetään yleensä kunnioittavampana puhutella ihmistä sukunimellä. Ratkaisu riisuu kirjailijan itsekseen, ei isänsä tai puolisonsa nimen kantajaksi.

Krohn oli Ainon tyttönimi ja isän Julius Krohnin nimi. Suonio oli isän käyttämä taiteilijanimi, jonka myös Aino valitsi kirjoittajauransa ensimmäiseksi nimeksi. Kallas oli aviomiehen, virolaisen tutkijan ja sittemmin diplomaatin Oskar Kallaksen nimi. Ainon elämän aikana ei ollut mahdollista pitää omaa sukunimeä naimisiin mennessään. Mutta olisiko sekään ollut oma nimi?

Ainolle nimellä Krohn oli oma painoarvonsa — isä oli kuuluisa tutkija, jolle suomalaisuus oli tärkeää. Hän oli ottanut omaksi kirjailijataiteilijanimekseen Suonion Viipurinlahden Suonionsalmen mukaan. Julius Krohn kuoli tapaturmaisesti perheen kesähuvilalla, kun Aino oli vain 10-vuotias.

Kun Oskar Kallas valittiin Viron-lähettilääksi 1922 Britanniaan, Aino pääsi tekemään uraa Lontoosta käsin. Hän piti esitelmäiltoja ympäri Brittein saaria. Lähettilään puoliso loi suhteita ja verkostoitui taitavasti. Briteissä Aino Suonion olisi ollut vaikeampi saada jalkaa oven väliin kuin Aino Kallaksen. Esiintyminen vei aikaa kirjoittamiselta, eikä se elämäkertakirjan mukaan ollut helppoa.

Kallasten avioliitto ei ollut pelkästään onnellinen. Jos yhteiskunta olisi 1900-luvun alkupuoliskolla ollut yhtä liberaali kuin se on nyt, on mahdollista, että yksi Ainon sukunimistä olisi ollut Leino.

Aino meni nuorena naimisiin itseään 10 vuotta vanhemman Oskar Kallaksen kanssa. Aino tutustui 1910-luvulla Eino Leinoon, ja kahden kirjailija-ikätoverin suhde näyttäytyy voimakkaana taiteilijasielujen kohtaamisena. Perinteisesti on tulkittu, että Leinolla oli paljon vaikutusta Aino Kallakseen. Tilanne on hieman epäreilu: Kallaksen arkistoista löytyy Leinon lähettämät kirjeet, mutta Leino ei ole säästänyt Kallaksen kirjeitä. Näyttöä kuitenkin on, että kirjeissä käytetyt hellittelynimet ja rakastavaisten kesken luodut maailmat ovat osin siirtyneet molempien teoksiin.

Aino Kallas -renessanssi on ollut käynnissä 2000-luvulta lähtien: Kallas-aiheisia väitöskirjoja on ilmestynyt ja hänestä puhutaan. 1960–70-luvuilla tutkimusta teki Kai Laitinen. Laitinen oli tarjoutunut tekemään Aino Kallaksen elämäkerran tuolloin, kun sitä suunnitellut tutkija Elsa Enäjärvi- Haavio kuoli yllättäen. Kallas kuitenkin julkaisi päiväkirjansa viitenä osana ennen kuolemaansa, eikä 1960-luvulla tuntunut ajankohtaiselta tehdä elämäkertaa heti päiväkirjojen jälkeen.

1990-luvulta lähtien Kallaksesta on tehty myös feministisiä tulkintoja, yhtenä kirjoittajana tutkija Lea Rojola.

Virolaisuuden ja suomalaisuuden välimaastossa työskennellyt Kallas ei tuntenut saavansa työstään täyttä kunniaa. Häneltä esimerkiksi evättiin suomalaissäätiöiden apurahoja. Kallas oli monella tapaa etuoikeutettu, mutta joutui tekemään lujasti töitä saadakseen kirjallista jalansijaa Suomessa.

Ainosta harvoin kirjoitetaan ilman mainintaa hänen elämänsä miehistä. Miehistä viis. Kallas oli omaääninen ja ainutlaatuinen kirjailija. Juuri se pitäisi hänestä muistaa.

Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y09/17.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri