6 keskeistä kesäkirjaa

KIRJAT (5/15) | Lue lomalla. Se tekee hyvää. Kaiken ei tarvitse liittyä tieteeseen, mutta kaikki voi liittyä siihen. Tässä tulevat Yliopisto-lehden toimituksen kesäiset kirjavinkit.

Toivon ituja

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2009.

Tämä pieni kirja käsittelee suuria kysymyksiä: tiedettä ja uskontoa, elämää ja kuolemaa. Kuinka maailmankuvat murtuvat ja uusi aikakausi alkaa kuin huomaamatta, ei pamahda, vingahtaa.

Kirja ei kerro Charles Darwinista, vaan kylästä Kentissä, jossa hän asui 1870-luvulla. Äänessä on koko kyläyhteisö. Sen jäsenet vuodattavat kukin vuorollaan tajunnanvirtaansa, joka todella virtaa ja ryöppyää kuin proosaruno. Usko ja epäilys, huhut ja juorut kiehuvat pubissa ja ompeluseurassa. Keskushahmo on Darwinin puutarhuri Thomas Davies, joka ei pysty toipumaan vaimonsa kuolemasta. Sitä yhteisön on vaikea sulattaa.

”Tekopyhyys, Ahdasmielisyys ja Omahyväisyys kihisevät kuin sammakon nuijapäät lammikossa.” Silti kyläläisiin kiintyy: ”He eivät ole hyviä ihmisiä eivätkä he ole pahoja ihmisiä … kukin tuntee oman murheensa ja toiveensa ja kaipauksensa painon jota ei voi laskea naapurin harteille.”

Lopulta suurinkin suru sulaa, juoruakat ja -ukot saavat nenilleen ja toivo itää vaikka sitten sähköistetyllä kasvimaalla. Elämä voittaa. REETTA VAIRIMAA

Rikos perintönä

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Like, 2013.

Klaus Haapala sai potkut, koska halusi olla rehellinen kiinteistövälittäjä. Potkujen jälkeen hän saa turpiinsa. Huumerötöksiin sekaantunut pikkuveli Onni katoaa. Avioliitto Leean kanssa osoittautuu leasing-sopimukseksi.

Näistä asetelmista rakentuu Klausin äänellä kerrottu kolmen miespolven rikostarina. Haapaloiden vankilaura alkaa isoisän korttipelistä, jossa hän häviää perheensä kodin. Elämä suistuu henkirikoksiin. Pojasta ja pojanpojasta kasvaa pikkurikollisia.

Antti Tuomainen on kertonut kirjastaan: siinä ei saisi olla ainuttakaan turhaa sanaa. Teksti onkin viilattu tiukaksi. Vivahteet ja tunnelmat ovat silti läsnä ja luettavissa. Teksti haastaa karua kerrontaa rakastavan testaamaan, voisiko vielä nipistää sanan sieltä toisen täältä.

Klaus päätyy epäiltyjen listalle, kun hänen entinen pomonsa murhataan. Keneen voi luottaa? Onko veli tai vaimo sotkeutunut murhaan? Veljeni vartija on rikosromaani, jossa rikosten selvittely ei ole pääroolissa. Murha, hämärät kiinteistöbisnekset ja huumerötökset selviävät Haapaloiden sukusaagan myötä.

Antti Tuomaisen uusin, Synkkä niin kuin sydämeni (Like, 2013), vartoo riippumatossani. MAISA PURANEN

Aalloilla

Tove Jansson: Kesäkirja. Suomentanut Kristiina Kivivuori. WSOY, 2008.

Onko Tove Janssonin vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt Kesäkirja tylsän ilmeinen kesäkirjavinkki? Jos ajatus tuntuu liian helpolta, ota lukeaksesi se m/s Eivorin kannella lounaissaaristossa tai Espoon saaristoveneen kyydissä: Rövaren, Gåsgrund, Herrö…

Kun Kesäkirjan isoäiti veistelee kotisaarensa kummitusmetsässä puunoksista outoja eläimiä, hän löytää selkien ja jalkojen mutkista ”kasvamisen oman muodon”. Tässä kohtaa päästä mieli mittailemaan niitä evoluution ihmeitä, jotka jäivät edellisen saaren rantaruovikkoon tai toisia, jotka parhaillaankin kuuntelevat aaltojen alla veneen moottorin ääntä.

Veistosten lisäksi isoäiti ja Sofia keräävät kummitusmetsän kokoelmiinsa luita, ja elämänkirjo huimaa kumpaakin. ”Toisinaan ne ovat neulanohuita, ylen hienoja ja hauraita.”

Bonussuosituksena retki Utön rannoille sekä merikartat, joita lukiessa iskee venekuume. Ei mitään syytä mennä merta edemmäs kalaan. VIRVE POHJANPALO

Silmää hivellen

Rea Peltola ja Vesa Koivu: Pionit. Tammi, 2007.

Punaruskea tiskiharja muuttuu kohta kaunottareksi, kun pionit kukkivat jälleen. Mitä enemmän pioneista tietää, sitä enemmän niistä hurmaantuu.

Vuoden 2007 Tieto-Finlandia-ehdokas, Pionit-kirja, syventää suhdetta. Kirja kertoo kaunottaresta tutkivasti, tietävästi ja ihaillen. Se käy läpi pionien villit ja viljellyt lajit, esihistorian, lääke- ja muun hyötykäytön, levinneisyyden, historian, hoidon ja lajikkeiden tunnistamisen.

Teksti on elävää. Oikean kuolanpionin jäljitystarina vie Kuolasta Ruissaloon, tuoksujen ja värien kuvailut ovat mainioita, ja puutarhojemme kulttuurihistoriasta löytyy aina jotain uutta. On jännittävää tietää, että 1683 julkaistu Catalogus plantarum antaa pionille apteekkinimen Kaatuvaisen Taudin Juuri. 

Kirjan tekijät ovat kasvattaneet pioneja puutarhassaan noin kolmekymmentä vuotta. Tekstit kirjoittaneen Rea Peltolan käytännöllisistä hoito-ohjeista paistaa kokemus, ja kirjan upeat kuvat ovat vaatineet Vesa Koivulta oikeita hetkiä ja näkemystä.

Kirjan avulla voi juhannuksena tunnistaa niin omat kuin naapurin Festiva Maximat, mutta ei opusta talveksi kannata unohtaa. Kaunis kirja melkein tuoksuu. MARJA PEMBERTON

Aate on voimaa

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I–III. WSOY, 2001.

Luen Pohjantähti-trilogian noin joka kolmas kesä (samoin Lucy Maud Montgomeryn Runotyttö-sarjan). Perheenjäsenet ihmettelevät, miten joku voi aina itkeä samoille tapahtumille. Ei kai se enää yllätys ole, miten punapäällikön pikkuveljet viedään pikaoikeuteen ja miten isä-Jussi anoo hädissään kylillä apua? Tai kun Elina ja Akseli hakevat talvisodassa kaatunutta poikaansa, mutta arkkuja onkin asemalla kaksi? Ei yllätys, mutta isku, joka ainut kerta.

Vastapainoksi saa nauraa ääneen niin, että ympäristöhaitan on paras tulla suljetuksi kesäaittaansa pärskimään ja tyrskimään. Brittikriitikot tuomitsivat hiljattain Tuntemattoman sotilaan tylsäksi. Pohjantähden valossa ei ole tylsää, ei edes päätalomaisten työn kuvausten kohdalla.

Kivivuoren Janne, kansanedustaja, kuuntelee Koskelan nuoren Juhanin urputusta ja tuumaa: ”Niin. Poika istuu vankan talon pöydän päässä ja puhuu niin kuin mikäkin proletaari.” Vanha demari silmää elämänpolkuaan ja ihmettelee, mitä työstä työväen hyväksi oikein jää kouraan. Tyhjyys?

Tämä kannattaa lukea, jos tahtoo tietää, mistä olemme tulossa. Se tuppaa olemaan meistä historiantykkääjistä tärkeää. ARJA TUUSVUORI

Jostain kotoisin

Gary Snyder: Erämaan opetus. Savukeidas, 2010.

William S. Burroughs taitaa olla maailman paras kirjailija. Gary Snyder sen sijaan lienee beat-suuruuksista tolkullisimmasta päästä — ei silti suin surminkaan tylsin.

Paikallisuus, paikan ja sen ehdoilla ajatteleminen ei ole helppo kirjoitettavaksi, mutta Snyderin esseet hoitavat homman. Polkujen lailla mutkitellen Snyder lähestyy syvää luontokokemusta. Beat-huuruista on jäljellä omalakisuus, vaan San Franciscon City Lights -kirjakauppaan ei tule ikävä. Tämä on kirja Snyderin omista erämaista: Kaliforniasta, Oregonista ja Alaskasta. Sieltä on opittu.

Kuinka usein sitä törmää tekstiin, joka osaa puhua villistä luonnosta olematta falski, kyyninen tai yltiöromanttinen? Snyderin luonto on myötämielinen ihmislajia kohtaan, kunhan osaisimme arvostaa tuota lahjaa.

Erämaan opetus käy uneliaaseen selailuun terassilla. Snyder saa ajattelemaan, että jos kävelisi vaikka minne, oppisi rajansa, eikä unohtaisi katsoa ympärilleen. Kirjoittaisi kirjan ja tekisi jotain tärkeää. Näkisi unta, tietäisi, missä on. MIKKO PELTTARI

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri