Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2022.
Syvänmeren mineraalikaivokset ovat ajankohtainen ympäristöpoliittinen kysymys. YK:n merenpohjajärjestö on linjannut, että jos jokin maa tahtoo ryhtyä hyödyntämään kansainvälisten merialueiden rikkauksia ja ilmoittaa olevansa toimintavalmis, kaivostoiminnalle luodaan yhteiset säännöt kahden vuoden kuluessa.
— Tätä valmistautumisen aikaa on nyt jäljellä vuosi, Itämeren suojelukomissio Helcomin ja Helsingin ylipiston tutkija Laura Kaikkonen kertoo.
Nauru — tai pikemminkin Naurun nimissä toimiva kanadalainen suuryritys — ilmoitti nimittäin kesällä 2021 halukkuutensa ryhtyä toimeen.
Riskejä ei tunneta
— Olen huolissani ja tutkijat yleisestikin ovat hyvin huolissaan. Tiedämme meristä niin vähän ja vielä vähemmän vedenalaisen kaivostoiminnan riskeistä.
Ympäristövaikutusten arvioinnin tieteellistä pohjaa ei ole mahdollista luoda vuodessa, Kaikkonen sanoo. Hän on väitöskirjastaan asti tutkinut teollisen toiminnan meriekosysteemeille aiheuttamia riskejä.
Syvänmeren kaivos ei olisi siistirajainen, pieni kaivostunnelin suu ulapan kätköissä. Jos mineraalipitoista kiviainesta kerätään, työ ulottuu pikemminkin lavealle kuin syvälle.
Millaisista pohja-alueista olisi kyse, sitä Kaikkonen ei osaa edes arvata. Tyynelle valtamerelle on joka tapauksessa jo tehty testikaivostoimintavarauksia niin paljon, että varauspinta-ala on lähes kymmenkertainen Suomen pinta-alaan nähden.
Vieras mutta arvokas
Laura Kaikkonen julkaisi kesäkuussa 2021 tiedelehti People and Naturessa artikkelin siiitä, kuinka ihmiset suhtautuvat ajatukseen syvänmerenkaivoksista. Tutkimus pohjautuu verkkokyselyyn, jossa kansalaiset saivat verrata syväämerta koskevia ajatuksiaan ja arvostuksiaan muun muassa Antarktista koskeviin asenteisiinsa.
— Ihmiset kokevat tietävänsä merestä hyvin vähän, mutta 81 prosenttia vastaajista oli huolissaan ajatuksesta, että syvänmeren alueille perustettaisiin kaivoksia. Moni uskoi tämän pelottavan tulevaisuudenkuvan toteutuvan, Kaikkonen kuvaa.
— Vaikka olen seurannut meribiologiaa tiiviisti, itsellenikin oli asiaan tutustuessa järkytys, miten ihmiset saavat hyödyntää merta. Arvokkaimpienkin ekosysteemien alueella — ja aivan erityisesti siellä — kalastetaan ”katsotaan miten käy” –asenteella. Sitten todetaan, että ohhoh, tällaistakin kaikkea jäi vahingossa pyydyksiin.
Trooleihin tarttuu ajoittain myös teollisuutta kiinnostavia vihjeitä luonnonvaroista.
Kalastuksen lisäksi meriä käytetään tuulivoimaloiden sijoituspaikkana sekä hiekan ja soran otossa. Matalilla meri- alueilla on lisäksi pienimuotoista kaivostoimintaa jo nyt. Belgialaisyhtiö etsii Namibian rannikolta timantteja, ja Indonesiassa kaivetaan tinaa.
— Kaivostoiminnan suhteen puheet ovat hurskaita, mutta epäilen vahvasti, voiko vastuullinen ja ympäristövahingot välttävä toiminta olla kannattavaa. Merialueilla toimiminen on kallista.
British Ecological Society myönsi keväällä meribiologi Laura Kaikkoselle Rachel Carson -palkinnon artikkelista We may not know much about the deep sea, but do we care about mining it? Kaikkonen toteutti tutkimuksen yhteiskuntatieteilijä Ingrid van Puttenin kanssa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Syvänmeren mineraalikaivokset kuulostavat tieteiskirjallisuudelta — ja ovat sitä. Jules Verne julkaisi 1869-1870 jatkokertomuksen kapteeni Nemon ja professori Aronnaxin seikkailuista Nautilus-sukelluslaivalla.
Nemo hankkii vedenalaista elämäntapaansa ylläpitäviä asioita merestä. Hän tuottaa itse jopa 1860-luvun uutuushyödykettä, sähköä. Myös pohjan aarteet kiinnostaisivat: sieltä saisi sinkkiä, rautaa, hopeaa ja kultaa.
— Nyt 2020-luvulla juuri sähköistäminen ja niin sanottu vihreä siirtymä ajavat syvänmeren kaivostoimintaa, tutkija Laura Kaikkonen sanoo.
Nikkelille, koboltille, mangaanille ja muille akkumetalleille riittää kysyntää.