Vihreä siirtymä eli yhteiskunnan sähköistyminen ja siirtyminen fossiilisista uusiutuviin energialähteisiin vaatii suuret määrät mineraaleja. Monien metallien, kuten koboltin, litiumin ja nikkelin kysyntä on kovassa nosteessa ioniakkujen valmistuksessa, ja monia harvinaisia maametalleja kaivataan elektronisissa komponenteissa ja teollisissa prosesseissa.
Hiilineutraaliustavoitteiden tiukan aikataulun myötä myös metallien kysyntä nousee hurjaa vauhtia. Maanpäällisten mineraalivarojen ehtyessä merenpohjan mineraalivaroja on esitetty vastauksena kasvavaan mineraalien tarpeeseen.
Keskustelu merenpohjan kaivostoiminnasta on kuitenkin jakautunut kahteen ääripäähän. Toisella puolella ovat uuden teknologian kannattajat, jotka liputtavat merenpohjan mineraalien ratkaisevan maailman metallipulan. Vastustajat taas varoittavat ekologisesta katastrofista ja vaativat jättämään merenpohjan rauhaan.
Kaivostoimintaa Itämerellä?
Merenpohjan kaivostoiminta on herättänyt julkisuudessa keskustelua etenkin syvään mereen kaavailtuihin hankkeisiin liittyen, mutta mineraaleja ja arvokkaita metalleja löytyy myös matalilta merialueilta, Itämeri mukaan lukien. Merenpohjan kaivostoimintaan ei nimensä vastaisesti liity kaivoksen perustamista, vaan mineraaliainesta otetaan merenpohjalta samalla tavoin kuin ruoppauksessa.
Merenpohjan mineraaleja esiintyy kaikkialla maailmassa. Ne voidaan jakaa karkeasti sedimentin pintakerroksissa esiintyviin mineraalisaostumiin, metallipitoisiin hiekkaesiintymiin, syvän meren savuttajien läheisydessä esiintyviin mineraaliesiintymiin, sekä jäännössedimenttisiin niin sanottuihin upamalmeihin, joista timantit ja kulta ovat esimerkkejä.
Maanpäällisiin esiintymiin verrattuna mineraalit ovat merenpohjalla laikuttaisina esiintyminä, ja ottotoiminta voi näin ulottua laajallekin alueelle. Kun mineraaliainesta kerätään, toiminta ulottuu pikemminkin lavealle kuin syvälle.
Vaikka mineraaleja löytyy laajasti, merenpohjan kaivostoiminta on yhä verrattain pieni teollisuudenala. Namibian rannikolta on kaivettu timantteja jo 1950-luvulta, Indonesiassa ruopataan tinaa, ja Meksikonlahdella suunnitellaan fosfaattisaostumien ottamista.
Viimeisin osoitus kiinnostuksesta matalien merialueiden kaivostoimintaan on ruotsalaisen kaivosyhtiön hakemus kerätä rautaa ja mangaania sisältäviä mineraalisaostumia Pohjanlahdelta. Yritys on saanut luvan ottotekniikan testaukseen pienellä alueella sekä ympäristövaikutusten arviointiprosessiin. Vaikka muiden valtioiden aluevesiltä on aiemmin louhittu muun muassa tinaa ja timantteja, malmimetallien louhiminen on Itämerellä uusi teollisuudenala.
Itämereltä löytyvät rautamangaanisaostumat sisältävät nimensä mukaisesti pääosin rautaa, mangaania ja fosforia, mutta myös muita metalleja. Erityisen kiinnostavaksi teollisuudelle saostumista tekee niiden korkea kobolttipitoisuus, joka on tärkeä akkumineraali, sekä saostumien sisältämät nikkeli ja harvinaiset maametallit.
Helppous houkuttaa
Saostumat muodostuvat merenpohjalle sedimentin pintakerroksiin hapellisissa olosuhteissa satojen vuosien saatossa. Ne ovat verrattain yleisiä: rautamangaanisaostumia arvioidaan löytyvät jopa 11 prosentista Suomen meripinta-alasta.
Runsaslukuisuudestaan huolimatta saostumia on tutkittu verrattain vähän, ja niiden määrästä, mineraalipitoisuudesta ja merkityksestä Itämeren ekosysteemille on vasta hajanaista tietoa. Yksin Venäjän puoleisella Itäisellä Suomenlahdella on arvioitu, että saostumiin on sitoutunut 175 000 tonnia fosforia, 11 miljoonaa tonnia rautamalmia ja 2 miljoonaa tonnia mangaania.
Perinteiseen kaivostoimintaan verrattuna matalien merialueiden kaivostoiminta houkuttelee toimijoita kustannustehokkuudellaan: louhinta tapahtuu lähempänä rantaa ja siinä käytetään jo olemassa olevaa tekniikkaa, usein samoja menetelmiä kuin ruoppauksessa. Merellisten mineraalien metallipitoisuus on usein korkea ja ottotoiminta verrattain nopeaa.
Kun huomioidaan perinteisen kaivosteollisuuden valtaisat ympäristövaikutukset ja lukuisat ihmisoikeusrikkomukset, merellistä kaivosteollisuutta on ehdotettu kestäväksi vaihtoehdoksi, jonka ympäristövaikutusten ja louhinnan kustannusten toivotaan jäävän maanpäällistä kaivostoimintaa pienemmiksi. Tämän vuoksi teollisuuden viesti on selkeä: merenpohjan mineraalisaostumien ottaminen on helppoa ja ympäristöystävällistä, kääritään siis hihat ja ryhdytään toimeen.
Unohtuuko ympäristö kultakuumeessa?
Vaikka merenpohjan mineraalien esitetään olevan helppo ratkaisu metallien tarpeeseen, toimijat ovat vielä lähtökuopissa ja ympäristövaikutukset epäselviä. Merenpohjan mineraalivarojen hyödyntämiseen liittyy merkittäviä epävarmuuksia, jotka johtuvat toiminnan toteuttamisen kehityksestä, vasta kehitteillä olevasta lainsäädännöstä sekä toiminnan ympäristövaikutuksista.
Todennäköisesti ympäristövaikutukset ovat samankaltaiset kuin toiminnassa, jossa poistetaan merenpohjaa, kuten ruoppauksessa. Merenpohjan kaivostoiminta muuttaa elinympäristöjä, aiheuttaa paikallista lajikatoa ja muutoksia lajiyhteisöissä.
Ottotoiminnalla on myös epäsuoria vaikutuksia, kuten pöllyävän pohja-aineen ja pohjasta vapautuvien haitallisten aineiden leviämistä ympäristöön. Nämä heikentävät meriympäristön tilaa.
Laajamittaisen kaivosteollisuuden ympäristövaikutuksia matalilla merialueilla tunnetaan vielä huonosti. Koska mataliin merialueisiin kohdistuu jo nyt useita paineita muista ihmistoiminnoista sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jopa näennäisesti pienimuotoisella kaivostoiminnalla voi olla merkittäviä vaikutuksia meriekoysteemiin, etenkin paikallisesti.
Lupaukset merenpohjan kaivostoiminnan potentiaalista ovat hurskaita, mutta erilaisten mineraalienottotapojen ympäristövaikutuksista ei toistaiseksi ole tehty arvioita väitteiden tueksi. Kattavien selvitysten puuttuessa ei ole takeita siitä, voiko vastuullinen ja ympäristövahingot välttävä toiminta merellä olla kannattavaa.
Mahdolliset ympäristöriskit on myös punnittava suhteessa Itämeren tilaan. Vaikka voitaisiin arvioida, millaisia vaikutuksia yksittäisellä kaivostoiminnalla on Itämerellä, on tärkeää huomioda, että Itämeri kärsii jo muista stressitekijöistä. Näitä ovat muun muassa rehevöityminen, vedenalainen melu ja haitalliset aineet. Myös vertailukohdalla on merkitystä: merenpohjan kaivostoimintaa ei tule verrata suoraan kaivostoimintaan konfliktialueilla, vaan vertailuissa on punnittava kaikki mahdolliset tavat hankkia tarvittavia metalleja.
Kestävyys edellä
Matalien merialueiden kaivostoiminnan mahdolliset ympäristövaikutukset ovat ristiriidassa viimeisimpien suojelu- ja kestävyystavoitteiden kanssa. EU:n ja YK:n kunnianhimoinen tavoite on suojella 30 prosenttia merialueista. EU-direktiivit ja Itämeren suojelun toimintaohjelma tähtäävät meren hyvän tilan saavuttamiseen mittavin satsauksin. Merenpohjan kaivostoimintaa tulee siis tarkastella suhteessa muuhun meren käyttöön, jo sovittuihin ympäristötavoitteisiin, sekä vaihtoehtoisiin tapoihin hankkia mineraaleja.
Koska matalien merialueiden mineraaleja ei ole vielä hyödynnetty laajasti, kansallinen lainsäädäntö sen sääntelylle puuttuu. Mikäli kaivostoiminta alkaa ennen asianmukaista lainsäädäntöä, toiminnan keskeyttäminen voi osoittautua vaikeaksi ja vahingot peruuttamattomiksi.
Ennen kuin rynnätään uusien mineraalivarojen hyödyntämiseen, tutkimus- ja kehitystyö tulee suunnata entistä parempiin tapoihin hyödyntää jo olemassa olevia luonnonvaroja ja arvioida, onko merenpohjan mineraaleista saatava hyöty ekosysteemeille aiheutuvan pysyvän vahingon arvoinen. Asiantuntijat korostavat, että maailman kasvavan uusiutuvan energian ja sähköajoneuvojen kysynnän täyttäminen kaikilla tällä hetkellä tunnetuilla mineraalivaroilla ei ole realistista. Kulutuksen vähentäminen on ainoa vaihtoehto saavuttaa globaalit tavoitteet irtautua fossiilisista polttoaineista.
Vaikka mineraalien hankinnalla on kiire, on aika painaa jarrua. Kestävän ratkaisun löytämiseksi tarvitaan kokonaisvaltaista tarkastelua, ei antautumista kultakuumeen armoille.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Mustread Akatemiassa 6. huhtikuuta 2023.