Nanomuovit ovat paljaalle silmälle näkymättömiä muovihitusia, joiden paksuus on vain noin viideskymmenesosa ihmishiuksen paksuudesta. Niistä ja muista ympäristöön päätyvistä nanokokoisista partikkeleista tiedetään kovin vähän – vähemmän kuin mikromuoveista, joiden syntyyn ja leviämiseen on perehdytty jo paljon pitempään.
Apulaisprofessori Monica Passananti Helsingin yliopistosta on keskittynyt erityisesti ilmakehän nanomuoveihin. Hän pyrkii tutkimuksessaan keräämään monipuolista dataa nanomuoveista. Nanomuoveista on tärkeää tietää esimerkiksi niiden määrä ja sijainti ympäristössä sekä nanokokoisten muovipartikkeleiden vaikutukset luontoon ja ihmisiin.
– Tavoitteenamme on ymmärtää, millaisesta ilmiöstä nanomuoveissa on kyse, joten kehitämme menetelmiä nanomuovien tutkimiseen, Passananti sanoo.
Käyttöä säädellään tarvittaessa
Nanomuoveista tarvitaan yksityiskohtaista tietoa, jotta niiden vaikutuksia pystytään ymmärtämään ja niiden syntymistä ja käyttöä voidaan tarvittaessa säädellä. Mikromuovien osalta tutkimuksen ja käytännön toimenpiteiden ketjussa ollaan jo paljon pidemmällä, ja samanlaista tavoitellaan myös nanomuoveille.
– Euroopan kemikaalivirasto on käyttänyt tutkijoiden tuottamaa mikromuovidataa arvioidessaan, millaisia riskejä mikromuovien käytössä eri tuotteissa voi olla meille ja ympäristölle. Sen pohjalta se on ehdottanut mikromuovien käytön rajoittamista tietyissä tuotteissa. Euroopan komissio päättää pian, haluaako se hyväksyä nämä rajoitusehdotukset.
Nanohiukkaset syntyvät arkipäivän toimista
Nanomuoveja voi syntyä esimerkiksi niin, että muovinpalaset murenevat pienempiin osiin joko mekaanisesti, kemiallisten reaktioiden kautta tai molempien yhdistelmänä. Nano- ja mikrokokoisten partikkeleiden synty on vahvasti kytköksissä jokapäiväisiin ihmisen toimintoihin, vaikka kaikkia lähteitä ei vielä olekaan tunnistettu.
– Esimerkiksi autonrenkaista irtoaa sekä mikro- että nanokokoisia partikkeleita renkaiden koskettaessa tien pintaa. Osa näistä partikkeleista pysyy maassa, mutta hulevesien mukana niitä päätyy helposti myös pintavesiin. Kevyimmät osaset voivat leijua ylös ilmakehään.
Synteettisistä materiaaleista tehdyistä vaatteista irtoaa pesun yhteydessä sekä mikro- että nanomuoveja, jotka päätyvät viemäriin. Jotkin jäteveden puhdistusmenetelmät pystyvät sieppaamaan osan mikrokokoisista muoveista, mutta nanomuovien erottelu on hankalampaa.
Nanomuovit voivat myös olla osallisina vaikutuksiltaan vielä tutkimattomiin kemiallisiin reaktioihin. Kun muoviesine pilkkoutuu nanokokoisiksi paloiksi, syntyneiden hitusten yhteenlaskettu pinta-ala on paljon suurempi kuin alkuperäisellä muoviesineellä.
– Esimerkiksi muovikassin pilkkoutuminen nanokokoisiksi hiukkasiksi kasvattaa sen pinta-alan kymmenen tenniskentän kokoiseksi. Monet kemialliset reaktiot tapahtuvat nimenomaan muovin pinnalla, joten pinta-alan kasvaessa myös näiden kemiallisten reaktioiden merkitys lisääntyy, Monica Passananti sanoo.
Lisää ymmärrystä riskeistä ja vaikutusmahdollisuuksista
Monica Passananti ei vastusta muovien valmistusta ja käyttöä, mutta hän painottaa, että muovien käytön riskit tulee ymmärtää.
– Ihmiset elävät, tuottavat ja kuluttavat. Siksi meidän pitää tietää, mitä ympäristössämme tapahtuu ja millaisia vaikutuksia esimerkiksi nanomuoveilla on ympäristölle.
Tässä tutkimuksella on korvaamattoman arvokas rooli. Tutkimuksen tuottama tieto auttaa viranomaisia ja lainsäätäjiä hahmottamaan ihmisille ja ympäristölle aiheutuvia haittoja ja toimimaan omalta osaltaan niiden vähentämiseksi.
Tiede ja koulutus rakentavat hyvinvointimme. Niihin panostaminen on tulevaisuutemme kohtalonkysymys. Lue lisää siitä, miten tutkimus ja koulutus vaikuttavat yhteiskunnassa ja tutustu Helsingin yliopiston hallitusohjelmatavoitteisiin 2023–2027. #Siksitiede