Emme voi pelkästään karsia nykyisistä kulutustottumuksistamme, vaan arjen pitää muotoutua toisenlaiseksi. Tarvitsemme keskustelua siitä, mistä erilaisten ihmisten hyvä elämä rakentuu. Tämän lisäksi meillä pitää olla realistinen kuva siitä, mitä muutokset tarkoittavat. Nykyhetken kriisit ovat osoittaneet, että kykenemme kyllä nopeisiinkin muutoksiin. Historiantutkijana en kuitenkaan usko, että menneestä niukemmasta kulutuksesta olisi kestävämmän tulevaisuuden malliksi. Niukkuus ei nimittäin ollut välttämättä nykymittapuulla eettisesti ja sosiaalisesti kestävää, vaikka se olikin ekologista.
Kestävästä niukkuudesta tuli kestämätöntä yltäkylläisyyttä
Meneillään olevassa hankkeessani Kertakäyttöistyvä arki käsittelen sitä, miten kertakäyttötuotteet ja pakkaukset muuttivat arkea ja rakentuivat sen osaksi. Lisäksi olen tarkastellut sitä, miten vaatteiden elinkaari lyheni. Tutkin sitä, miten materiaaliset muutokset liittyvät arjen käytäntöihin. (Kertakäyttötuotteet toimivat tutkimuksessa mallina siitä, vaikkeivat ne ole sinänsä keskeisin kestävyyskysymys, joka meillä on ratkaistavana.) Kiinnostukseni kohdistuu erityisesti toisesta maailmansodasta 1970-luvulle kestävään ajanjaksoon, jolloin suomalainen keskivertokuluttaja pääsi niukkuudesta ja elämä muuttui yltäkylläisemmäksi.
Tämän jakson lopulle osuu myös ajankohta, jolloin suomalaisten elämäntavasta tuli laskennallisesti kestävästä kestämätön. Ei kuitenkaan ole olemassa mennyttä aikaa, jonka kulutustasolle palata: juna ei pysähtynyt menneessä kestävän kulutuksen asemalle, vaan jatkoi suoraan niukkuudesta yltäkylläisyyteen. Kyse on keskiarvosta: joillain oli vielä liian vähän, kun jotkut kuluttivat jo liikaa. Aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti monen suomalaisen arkeen sisältyi erilaista puutetta: asumista toisten nurkissa oman kodin sijasta, vaikeuksia vaatettaa kesän aikana kasvaneet lapset kouluun, tai yksipuolista ruokaa.
Kertakäyttöisyydellä oli myös hyviä tavoitteita
Kertakäyttöisyys ja lyhenevä elinkaari eivät myöskään ole tulosta vain kuluttajien pahantahtoisuudesta tai välinpitämättömyydestä.
Monet tavoitteet ovat päinvastoin hyviä: merkittävä syy siihen, että esimerkiksi pakkaukset korvasivat irtomyynnin, oli hygienia. Harva meistä haluaisi myöskään juoda kadunvarren mehukioskilla mehua samasta lasista edellisen asiakkaan kanssa, jos lasia vain hiukan pyyhkäistäisiin asiakkaiden välissä, kuten vielä 1900-luvun alussa tehtiin.
Kodinkoneiden ja kertakäyttötuotteiden odotettiin ratkaisevan tasa-arvo-ongelmia, kuten naisten palkka- ja kotitöiden yhdistämisen kaksoistaakan ongelman: 1960-luvulla haaveiltiin tulevaisuudesta, jossa tiskit ja pyykit voisi vain heittää pois käytön jälkeen. Sen sijaan automaattipesukoneet yleistyivät ja miehetkin alkoivat tiskata.
Arjen muutokset eivät synny yksilöitä syyllistämällä
Kulutusta on leikattava. Tarpeet ja toiveet, joihin tuotteet vastaavat, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Juuri kukaan ei kuluta tuhotakseen ympäristöä. Samalla tarpeemme ovat kulttuurisia ja muuttuvia, ja ne kytkeytyvät siihen, millaisessa ympäristössä toimimme. Lyhyen elinkaaren tuotteiden kulutuksen takana on moninaisia syitä – ja siksi arjen muutokset eivät synny syyllistämällä.
Historiantutkijana kyseenalaistan ihannoivaa kuvaa menneestä, jossa ihmiset osasivat elää vähemmällä ja arvostivat vielä laatua
Usein törmää ihannoiviin kuvitelmiin, miten ennen osattiin elää vähemmällä ja arvostettiin laatua, ja että ihmiset olisivat nykyisin luonteeltaan tuhlaavaisempia, kun he ostavat esimerkiksi kasapäin huonolaatuisia vaatteita kestävien ja korjattavien vaatteiden sijaan. On tietenkin totta, että ennen ihmisillä oli vähemmän vaikkapa vaatteita kuin nykyisin, ja vaatteiden elinkaari on lyhentynyt. Vaatteet ovat merkittävä kestävyysongelma.
Menneisyyttä koskevat käsitys sen sijaan on muodostettu ruusunpunaisten lasien läpi. Vaatteiden korjaaminen ja muokkaaminen on vähentynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, kun elintaso on noussut ja vaatteiden hinta laskenut. Niukkuuden takia kuluttajilla oli taitoja ja motivaatio korjata vaatteita. Nykyiset vaatteemme eivät materiaaliltaan sovellu yhtä hyvin korjattaviksi ja muokattaviksi. Korjauspalvelutkin ovat taantuneet ja vähenevät edelleen.
Vaatteet eivät aina ennenkään ole olleet hyvälaatuisia: Sodan seurauksena aina 1950-luvulle asti vaatteita ja vaatetuskankaita oli riittämättömästi saatavilla. Tekstiilipula pakotti käyttämään heikkolaatuisia materiaaleja. Niihin ei tällöin suhtauduttu mitenkään positiivisesti, sillä ne eivät kestäneet käytössä. Nyt halveksumiamme öljypohjaisia tekokuituja pidettiinkin alkujaan hyvinä siksi, että ne eivät juuri kulu puhki.
Korjaaminen oli puurtamista ja korjattavuuden arvostus pakon sanelemaa
Korjaaminen ja vaatehuolto oli loputonta puurtamista, naisten palkatonta työtä, jonka arvostus oli vähäistä. Myöskään silloin, kun sitä tehtiin kodin ulkopuolella, palveluina, sillä oli vaikea elättää itsensä. Korjaaminen on työvoimaintensiivistä, ja taipuu harvoin sarjatyöksi. Monen ompelijan tulot eivät taanneet riittävää elintasoa edes aikana, jolloin uudet vaatteet olivat suhteessa paljon kalliimpia ja kuluttajien tulotaso matalampi, ja palveluiden tuottaminen oli verotuksellisesti kannattavampaa.
Vaatteiden arvostus oli pakon sanelemaa: Kun kuluttajien ei enää ollut käytännön syistä pakko huolehtia vaatteistaan, he lakkasivat välittämästä niistä. Heille tämä näyttäytyi vapautena.
Millaista olisi tulevaisuuden kestävä arki?
Olisikin syytä miettiä miten esineistä huolehtimisesta voidaan tehdä toisaalta kuluttajille houkuttelevaa ja toisaalta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää liiketoimintaa.
Kestävään tulevaisuuteen vaikutetaan tukemalla mahdollisesti jo aluillaan olevia oikeansuuntaisia muutoksia. On myös tärkeää taata, että nykyiset hyvät arkiset käytännöt eivät taannu ja rapistu. Kestävyyssiirtymää ei voi kopioida muualta, sillä muutosten täytyy perustua siihen, miten juuri meidän käytäntömme ovat rakentuneet. Siirtymän toteutusta ei tule jättää yksittäisten kuluttajien harteille. Samalla se tulee muuttamaan meidän kaikkien arkea.
Olen tutkinut pukeutumisen murrosta yhdessä vaatetusteollisuuden liiketoiminnan historiaan perehtyneen dosentti Laura Ekholmin kanssa, ja hyödynnän tässä tekstissä yhteistä tutkimustamme. Mahdolliset virheet ovat omiani.