Jääkö esteettisyys pelkäksi pinnaksi? Onko esteettisillä arvoilla – kauneudella ennen kaikkea – mitään tekemistä kestävyyden problematiikan kanssa? Onko olemassa ”esteettistä kestävyyttä”, ja jos on, kuinka se suhteutuu muuhun kulttuuriseen ja ekologiseen kestävyyteen?
Esteettinen kestävyys on tuttu ja tunnettu asia
Vaikka estetiikan tutkimuksessa itse termiä ”kestävyys” ja ”esteettinen kestävyys” on käytetty varsin lyhyen aikaa, itse asia, kestävät esteettiset arvot, on vanha.
Arkkitehtuurissa on pyritty paitsi materiaalien kestävyyteen myös siihen, että rakennus tai jokin muu arkkitehtoninen kokonaisuus säilyy esteettisessä mielessä arvostettavana. Rakennuksen täytyy kestää ”ajan hammasta” paitsi aineellisessa myös esteettisessä merkityksessä. Esimerkkeinä rakennuksista, jotka eivät ole kestäneet aikaa esteettisessä eivätkä usein myöskään aineellisessa mielessä, ovat monet 1960-luvun rakennukset. Helsingin keskustassa surullisenkuuluisa esimerkki on Makkaratalo, jota on jopa yritetty pinnallisesti koristelulla estetisoida, jotta karkeinta betonipintaa saataisiin kevennettyä.
Yhteen arkkitehtoniseen ideologiaan nojaaminen voi lisätä ongelmia
Yhteen vahvaan ideologiaan pohjautuvat arkkitehtoniset näkemykset ja näiden näkemysten toteutukset ovat kestävyyden kannalta usein ongelmallisia.
Funktionalismin suoraviivaisuus alkaa helposti näyttää tyylikkään asemasta kolkolta ja kylmältä. Vastaavasti myös barokin rikkaus saattaa myöhempinä aikoina ilmetä sekavuutena ja mauttomuutena. Toki on niin, että tuskin mikään tyylisuunta tai edes rakennus voisi olla koko elinkaarensa ajan esteettisesti ongelmaton. Kuitenkin on niin, että tyylien ja ideologioiden ääripäissä vaara ajan hampaan rapauttavaan vaikutukseen on suurempi kuin esteettisesti vähemmän huomiota hakevissa rakennuksissa.
Tätä ei tule ymmärtää kutsuna keskinkertaisuuteen, saati uutuuden välttelyyn. Pikemminkin kyse on tosiasioiden tunnustamisesta siinä mielessä, että arkkitehtuurissa liikutaan lähes poikkeuksetta jo jollakin tavalla muokatussa ympäristössä tai vähintäänkin käsitteellisessä viitekehyksessä, joka ohjaa ihmisten tapaa hahmottaa asioita. Tällainen viitekehys tarjoaa suunnittelun ja toiminnan puitteet, ei kuitenkaan niin, että sitä olisi orjallisesti noudatettava, vaan pikemminkin niin, että se otetaan huomioon uutta suunniteltaessa. Kestävä suunnittelu ei sivuuta olemassa olevaa ympäristöä.
Omanlaisensa poikkeuksen tästä muodostavat arkkitehtonisesti monumentaaliset konstruktiot: julkiset rakennukset, museot, kirkot tai vaikkapa sillat. Nämä ovat taideteoksiin vertautuvia, erityistä huomiota hakevia objekteja, joita ei välttämättä ole tarkoitettukaan sopeutumaan ympäristöönsä vaan päinvastoin erottumaan siitä. Lienee kuitenkin selvää, että kaikki arkkitehtuuri ei voi olla tällaista: tuloksena olisi ihmisen elinympäristön kokemuksellinen kakofonia.
Onko ekologisesti kestävä myös esteettisesti arvokasta?
Rakennetussa ympäristössä esteettinen kestävyys kulkee luontevasti rinnan yleisen kestävyystavoitteen kanssa: jos pystymme säilyttämään ja osin luomaan esteettisesti kestävää elinympäristöä, edistämme ihmisten hyvinvointia emmekä myöskään sorru turhaan luonnonvarojen kulutukseen.
Kuinka on laita luonnonympäristön esteettisten arvojen kohdalla? Onko ekologisesti kestävä aina myös esteettisesti arvokasta? Tai toisin päin: onko esteettisesti arvokas aina ekologisesti kestävää?
Tässä kysymyksessä luonnonympäristön estetiikasta kirjottaneiden filosofien kannat menevät vahvasti ristiin. On niitä, jotka ottavat asiaan vahvan normatiivisen kannan: esteettisten arvojen on sopeuduttava ekologisiin. Tiedon ekologisesta haitallisuudesta on vaikutettava siihen, mitä pidetään kauniina.
Paljon käytetty esimerkki, joka on usein mainittu myös julkisessa keskustelussa, on auringonlaskujen näyttävyys ilmansaasteiden vaikutuksesta. Kun tiedän, että aiemmin ihailemani auringonlaskut voimakkaan punaisine sävyineen johtuvat osittain ilman epäpuhtauksista, tulisiko minun korjata esteettisiä arvioitani ja pitää auringonlaskuja vähemmän vaikuttavina? Tiukan ”vihreän estetiikan” kannattajien mukaan näin on tehtävä. Samalla tavalla ihmisen hoitamaa talousmetsää on aina pidettävä esteettisesti vähemmän arvokkaana kuin luonnonvaraista metsää, oli se sitten millainen tahansa.
Esteettiset arvot eivät aina palvele ekologista kestävyyttä
Nykyisten ympäristökriisien aikakaudella voi tuntua luontevalta ja jopa meidän velvollisuudeltamme, että esteettiset arvot valjastetaan palvelemaan ekologista kestävyyttä. Eli ihmisiä tulisi kouluttaa niin, että he pitävät ainoastaan ekologisesti kestäviä ympäristöjä ja niihin liittyviä ratkaisuja esteettisesti arvokkaina ja esteettisesti kestävinä.
Joissakin tapauksissa tällainen esteettisten arvostusten muutos ekologiseen suuntaan onkin luontevaa ja saavutettavissa: kotipihan nurmikon ei tarvitse olla viimeisen päälle tasaisen vihreä kenttä, vaan siellä voi olla esimerkiksi voikukkia ja apiloita, jotka ovat eduksi hyönteisille. Samalla säästyy energiaa – bensiiniä tai sähköä – kun nurmikenttää ei tarvitse leikata niin usein.
Mutta näissäkin tapauksissa tulevat rajat vastaan. Jos pihapiirin päästää kokonaan villiintymään, se muuttuu ajan myötä ihmiselle sopimattomaksi paikaksi ja samalla esteettisesti vähempiarvoiseksi kuin hoidettuna, vaikka olisikin ekologisesti kuinka rikas ja kestävä tahansa.
Ekologiset ja esteettiset arvot eivät aina ole sopusoinnussa, ja toisinaan esteettiset arvot ovat ensisijaisia ekologisiin. Pihan tai puistoalueen esteettinen kestävyys edellyttää hoitotoimenpiteitä, jotka voivat olla puhtaasti ekologisesta näkökulmasta kestämättömiä. Ruohoa on leikattava, istutuksia hoidettava ja lannoitettava, puita kaadettava ja korjattava pois kulkureiteiltä. Kun olemme tekemissä kokonaan tai osittain luonnonvaraisen ympäristön kanssa, ei ole mitään yhtä sääntöä, joka antaisi ohjenuoran ratkaista ekologisten tosiasioiden ja esteettisten arvojen välinen ristiriita. On edettävä tapauskohtaisesti ja punnittava eri näkökohtia kyseisen tapauksen ja siihen liittyvien tekijöiden suhteen.
Haluan kuitenkin korostaa sitä, että on paljon ilmiselviä tapauksia, joissa esteettisten arvojen on väistyttävä ekologisten tieltä. Itse katsoisin, että esimerkiksi laskettelurinteet sisätiloissa keskellä aavikkoa, Formula 1 -radat missä päin maailmaa tahansa tai vaikkapa suurta huolenpitoa ja kastelua vaativat laajat golfkentät ovat useimmissa tapauksissa ekologisesti niin kestämättömiä, että niiden esteettinen arvo – ja niillä epäilemättä on paitsi esteettistä myös virkistysarvoa – jää tosisijaiseksi kriteeriksi, jos ja kun niiden tulevaisuutta joskus pohditaan. Mutta poikkeuksia voi jälleen kerran olla: jokainen tapaus on punnittava erikseen.
Esteettisyyden merkityksellisyys
Lopuksi palaan vielä alussa esittämääni kysymykseen: onko esteettisyys pelkkää pintaa? Esteettiset arvostelmamme ja mieltymyksemme liittyvät yleisiin inhimillisiin taipumuksiin, joista suurin osa on kulttuurista alkuperää, mutta joista osa voi palautua ihmisen evolutiiviseen perustaan. Asiat ilmenevät esteettisesti arvokkaina tai arvottomina jossakin kulttuurisessa kontekstissa ja tämän kontekstin antamassa historiallisessa ja käsitteellisessä viitekehyksessä. Kun olemme johonkin viitekehykseen kasvaneet, esteettiset arvot antavat meille mielihyvää ja tyydytystä ja näin lisäävät hyvinvointiamme. Esteettisillä kokemuksilla on tutkitusti myönteisiä terveysvaikutuksia. Tässä mielessä esteettisyys ei jää vain pintaan vaan vaikuttaa syvälle ihmisen olemassaolon perustuksiin.