Kestävät innovaatiot ovat ratkaisevassa roolissa talousjärjestelmämme muuttamisessa ja sopeuttamisessa kestävyyden vaatimuksiin. Immateriaalioikeuksilla – eli esimerkiksi patenteilla ja tavaramerkeillä – on yllättävänkin suuri merkitys, kun elinkeinotoimintaa muokataan ympäristöllisesti kestävämmäksi.
– Monet näkevät, että immateriaalioikeudet ovat kestävyyden esteitä, sillä ne kannustavat kulutusyhteiskuntaan ja ylituotantoon. Immateriaalioikeudet ovat kuitenkin keskeinen muuttuja molempiin suuntiin, eli ne voivat myös edistää kestävyyttä, sanoo professori Jukka Mähönen.
Osuuskuntaoikeuden professori Jukka Mähönen ja tekijänoikeuden professori Taina Pihlajarinne tutkivat kuinka immateriaalioikeudelliset kannustimet voisivat palvella kestävyyttä mahdollisimman hyvin Suomen Akatemian rahoittamassa SHARE-hankkeessa.
– Kestävyyshaaste on ihmiskunnalle kohtalon kysymys. Siksi on tärkeää, että kestävyys tulee arvioitavaksi kaikessa sääntelyssä, joka koskee elinkeinotoimintaa, Taina Pihlajarinne toteaa.
Paikalleen jämähtänyt oikeuskäytäntö
Immateriaalioikeudet eli aineettomat oikeudet ovat yksinoikeuksia, joiden tarkoitus on kannustaa innovatiiviseen ja luovaan työhön, sekä estää vapaamatkustamista kilpailijoiden taholta. Immateriaalioikeuksia ovat muun muassa patentit, tavaramerkit, tekijänoikeudet ja mallioikeudet.
Immateriaalioikeudet antavat käytännössä haltijalleen vahvan suojan ja tuovat sitä kautta taloudellista turvaa ja ennustettavuutta yritystoimintaan. Ympäristöllisestä näkökulmasta katsoen vahvat oikeudet ovat kuitenkin ongelmallisia.
– On tilanteita, jossa uuden ostamisen sijasta kuluttajalla olevan rikkoutuneen tuotteen korjaaminen tai korjauttaminen voisi edistää kestävyyttä, mutta usein korjaaminen tulkitaan tuotteeseen liittyvän patentin loukkaukseksi. Samoin erilaisten materiaalien uudelleenkäyttö katsotaan helposti oikeuksien loukkaukseksi. Oikeudet voivat olla hyvin tehokkaita välineitä kiertotalouden estämiseksi, Mähönen sanoo.
Esimerkiksi Norjassa yhden miehen pyörittämä korjauspaja hävisi oikeustaistelun Applea vastaan maan korkeimmassa oikeudessa korjattuaan Applen puhelimia kierrätetyillä näytöillä. Oikeus katsoi, että korjauspajan toiminta vahingoitti Applen tavaramerkkiä, eikä ottanut huomioon, että puhelimien korjaaminen olisi kestävämpi toimintatapa.
Tutkijoiden mukaan immateriaalioikeus on yleisesti ottaen hiukan paikalleen jämähtänyttä ja joustamatonta. Järjestelmän peruskivet muurattiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vastaamaan sen ajan teollisen vallankumouksen tarpeita, eikä silloin solmittuja kansainvälisiä konventioita ole helppo lähteä muuttamaan.
– Immateriaalioikeudet mielletään omistusoikeuden tyyppisiksi oikeuksiksi ja ajattelemme ehkä vähän vaistonvaraisestikin, että nämä oikeudet ovat laajoja ja koskemattomia. Näin ei tietenkään pidä olla, eivätkä immateriaalioikeudet voi olla erillinen saareke, jossa yhteiskunnallisia intressejä ei oteta huomioon, Pihlajarinne sanoo.
Nykytilanteen haastaminen on kuitenkin hankalaa eikä oikeuskäytäntöä juurikaan ole. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole tähän mennessä antanut sen toimivaltaan kuuluvissa asioissa ensimmäistäkään ratkaisua, jossa kestävyysargumentti olisi noussut ratkaisevaan rooliin.
Varovaisuus kestävyyskysymyksissä leimaa myös kansallista oikeuskäytäntöämme. Mähönen ja Pihlajarinne ovat sitä mieltä, että olemme liiaksi jääneet odottelemaan EU:n ohjausta. Kestävyyskysymyksissä olisi uskallettava tehdä päätöksiä ja lainsäädäntöä myös kansalliselta pohjalta, sillä kaikkea ei voida harmonisoida EU-tasolla.
Koronapandemia näytti suuntaa
Toivoa joustavammasta suhtautumisesta immateriaalioikeuksiin on kuitenkin olemassa. Koronapandemia antoi esimerkin siitä, että yksinoikeuksista on tietyissä tilanteissa joustettava.
– Pandemia vei yhteiskunnan selkä seinää vastaan. Huomattiin entistä yleisemmin, että lääkeainepatentit estivät rokotteiden viemistä maailmalle. Immateriaalioikeusjärjestelmän joustamattomuus ja tarve suuremmalle avoimuudelle konkretisoitui siinä tilanteessa, Pihlajarinne kertoo.
EU-komissio on siksi ehdottanut uutta järjestelmää, joka mahdollistaisi patenttien pakkolisensoinnin kriisitilanteissa. Mallia on hahmoteltu lähinnä pandemian kaltaisia tilanteita varten, mutta myös muut yhteiskunnallisesti tärkeät kysymykset, kuten esimerkiksi kestävyys, voisivat hyötyä suuremmasta joustosta. Pakkolisensointi tarkoittaa käytännössä, että muutkin toimijat kuin patentin haltija saisivat tietyin ehdoin ja korvausta vastaan oikeuden patentin alaiseen innovaatioon riippumatta siitä, haluaako patentin haltija myöntää oikeutta vai ei.
Pakkolisensointien lisäksi olisi myös paikallaan kehittää joustavampia lisensointi- ja hyödyntämismalleja, jotta kestävät keksinnöt leviäisivät laajemmin käyttöön. Ratkaisun tulisi olla sellainen, että lisensointi olisi houkutteleva vaihtoehto patentin haltijalle.
Hankkeessa on myös pohdittu ratkaisua nykytrendille, jossa tuotteiden elinkaari on hyvin lyhyt. Taina Pihlajarinne on hahmotellut vaihtoehdoksi kestävän elinkaaren käsitettä, jossa immateriaalioikeuksilla suojattuja tuotteita saisi muokata myös kaupallisesti, mikäli tuotteen elinkaarta voidaan aidosti pidentää tällä tavoin.
– Jos elinkaari on suunniteltu lyhyeksi, niin sitä saisi pidentää erilaisin korjaus- ja muokkaustoimin. Immateriaalioikeuden loukkauksesta olisi kyse vain silloin, jos loukkaustilanteessa tuotteen elinkaarta ei pyritä aidosti pidentämään. Tällaista periaatetta pitäisi kuitenkin tasapainottaa yksittäisissä tulkintatilanteissa kunkin suojamuodon ydinintressien kanssa. Näin yksinoikeudet olisivat tasapainoisessa suhteessa kiertotalouden edistämisen kanssa.
Tällainen tulkinta kannustaisi yrityksiä suunnittelemaan tuotteita, jotka kestävät pidempään. Ajatus on radikaali, mutta voisi tietyin reunaehdoin olla toteutettavissa. Pihlajarinteen mielestä olisi vihdoin uskallettava siirtyä korulauseiden ajanjaksosta konkreettisiin ja kestävyyttä edistäviin tekoihin.
– Immateriaalioikeusjärjestelmään pitäisi mielestäni leipoa sisään kestävyystieteeseen liittyviä käsitteitä, kuten kiertotalous ja kestävä elinkaari. Muussa tapauksessa kestävyys ei saa sitä merkitystä, joka sillä pitäisi olla oikeuskäytännössä.
Loppusuoralla olevassa SHARE-hankkeessa on haettu ratkaisuja siihen, miten pienten ja keskisuurien yritysten (pk-yritykset) innovaatiotoimintaa voisi tukea. Näillä yrityksillä on suuri potentiaali kestäviin innovaatioihin, mutta eurooppalainen patenttijärjestelmä on startup-yrityksille usein aivan liian monimutkainen ja kallis.
Patentit voivat kuitenkin olla aivan ratkaisevassa asemassa pienten yritysten tulevaisuusnäkymille. Rahoituksen saamiseksi ne tarvitsevat patentteja tai muuta konkretiaa, joka kelpaisi vakuudeksi pankille ja muille rahoittajille.
– Innovaatiot eivät kelpaa vakuudeksi, koska ovat käytännössä vain ajatuksia. Patentteja voit sen sijaan luovuttaa vakuudeksi, ne ovat melkein kuin käteistä. Monesti pk-yrityksillä ei kuitenkaan ole varaa hakea patentteja, sillä niiden valvominen on niin kallista. Yritykset ovat siis umpikujassa: heillä ei ole varaa patenttiin, ja ilman patenttia he eivät saa rahoitusta, Jukka Mähönen sanoo.
Jos yhteiskunta pitää kestäviä innovaatioita tärkeinä, julkista rahoitusta olisi vahvemmin suunnattava kestäviin innovaatioihin sekä löydettävä uusia keinoja yhdistää julkista ja yksityistä rahoitusta. Myös pankkisääntelyä pitäisi Mähösen mielestä tarkastella osana tätä kokonaisuutta. Pankeilla voisi hyvinkin olla halua myöntää riskirahoitusta vihreille innovaatioille, mutta vakavaraisuussäännöt voivat muodostaa esteen.
Pk-yritysten innovaatiotoimintaa on konkreettisesti pyritty tukemaan nopeutetulla patenttikäsittelyllä, kun kyseessä on innovaatio, joka voidaan luokitella kestäväksi. Tämä lisäporkkana, joka on käytössä Suomen patenttijärjestelmässä, on kuitenkin yksittäisenä toimena ollut varsin tehoton, eikä ole olennaisesti auttanut pk-yrityksiä.