Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2023.
Vietin kesän kuten aina: metsissä, soilla ja vesillä yrittäen unohtaa maailman, jota hallitsevat informaatio, viestit ja niiden tulkinnat sekä yhä voimakkaammat poliittiset väännöt. Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä paremmalta tuntui hiljaisuus, kuikan huuto ja fyysinen elo luonnossa.
Edes mökkimaisemissa en päässyt täysin eroon yhteiskunnallisesta tapahtumahorisontista. Oli selailtava uutisia, ja matkalla marjaan ja kalalle näin autioituneita taloja ja tiluksia — ne olivat jääneet vuosikymmenten aikana omilleen tai hoitamatta. Huomasin pysäkit, joille bussit eivät olleet pysähtyneet vuosiin. Kaikkialla, missä tie kulki, oli kaadettu metsää. Viitat saloihin seisoivat kuin taistelutantereilla. Lopulta mökkitiemmekin mäntyjä koristivat leimikkonauhat ja sitten työkoneet tulivat.
Kaupunkilaisena olin odottanut luonnonrauhaa, ja enemmän kuin yhtenäkään aiempana kesänä kohtasin revittyä metsänpohjaa. Missä mustikat? Miten käy metsäkanalintujen? Entä hiilinielut! Hiukan asioita laskettuani ja raivaajia katsottuani ymmärsin, ettei kaikki näkemäni ollut pelkkää tuotantokapitalismin pahuutta ja luontovihaa. Monille paikallisille puun myynti oli ainoa jäljellä oleva keino hankkia elantoa, muut leipäpuut olivat kaatuneet ajat sitten.
Näin muutakin: kuolleita pikkukaupunkeja, joiden kadut olivat täynnä tyhjiä liikehuoneistoja. Marketeissa asioi enimmäkseen vanhuksia. Paikallislehdessä kerrottiin luisun alkaneen kolmekymmentä vuotta sitten — yhä vähemmän työssäkäyvää väkeä, terveyden- ja vanhustenhoito retuperällä, nuoria ja lapsia niukasti, poliitikot puhuvat lämpimikseen, ikään kuin se olisi heidän tarkoituksensa.
Lakkasuolle ajaessani ohitin äitini syntymäkodin. Isoisäni kuoli 1960-luvun alkupuolella äitini ollessa 13-vuotias. Perhe oli köyhä. Kyläkoulun keittäjänä toimiva mummoni sai kunnalta avustukseksi motin halkoja. Äidin isosisarukset lähtivät töihin etelään ja Ruotsiin. Äiti meni 14-vuotiaana avustajaksi lastenkotiin. Sellaista oli elämä. Suurin osa isäni sisaruksista muutti töiden perässä Helsinkiin, Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin.
Suomalaisten kytkös ympäristöönsä pyöri mielessäni yhä useammin. Olin pohtinut teemaa muutoinkin parin vuoden ajan kirjoittaessani romaania Aleksis Kivestä. Kansalliskirjailija loi tuotantonsa keskellä 1860-luvun nälkävuosia ja vasta muotoutumassa olevaa suomalaista yhteiskuntaa, joka oli käytännössä luonnon ja ilmasto-olojen armoilla.
Sadepäivinä kuuntelin podcasteja taloudesta ja maamme päätöksentekokyvystä. Lämmitin saunaa ja mietin Suomen ja oman sukuni historiaa ja sitä, millaisen muutoksen keskellä elämme.
Kenelle löytyy työtä ja millaista, ketkä lähtevät maasta, ketkä tulevat? Mikä on kouluttamattomien ja huonosti kieltä osaavien osa, entä koulutettujen? Miten käy heille, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan muutoksiin? Monissa kysymyksissäni soi ajatus siitä, että Suomi ei ole pystynyt tarjoamaan toimeentuloa kaikille asukkailleen suurissa murroksissa edes silloin, kun työtä on ollut tarjolla nykyistä laajemmin ja erilaisille ihmisille.
Maamme vaurastumisen ja vanhempieni luokkanousun mahdollisti paitsi heidän oma ahkeruutensa ja kekseliäisyytensä myös yleisemmin suomalainen osaaminen ja ympäristön hyödyntäminen. Globaalit suhdanteet olivat toiset. Miten nyt ratkaisemme työn ja sen riittävyyden kysymykset, kun reunaehtoina ovat kriittiset muutokset luonnon ja energian hyödyntämisessä, tekoälyn ja informaatioyhteiskunnan työtä ja sen merkityksiä muuttavat vaikutukset, samoin kuin globaalien markkinoiden ja talouden paineet sekä kysymys ihmisten jaksamisesta suurten ikäluokkien eläköityessä?
Millaisista murroksista ja realiteeteista on kysymys? Podcastin asiantuntijat sanoivat, että on torjuntavoitto, jos nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan edes jotenkin taata. Nämä ajatukset hiipivät kesääni ja saivat pientä vastakaikua, kun minulta lohkesi hammas.
Keksiin jäänyt mantelinkuori rusahti suussani. Pian poimin kieleltäni neljänneksen takahammasta ja tunsin syvän reiän siinä missä aiemmin oli luuta. Otin kipulääkkeen, ja aamulla soitin julkiselle. En saanut aikaa.
Soitin yksityiselle lääkärille Jyväskylään. Hampaani hoidettiin samana päivänä. Lääkäri totesi, että julkiset palvelut eivät toimi oikein missään ja neuvoi kuvauttamaan purukaluston yksityisellä Helsingissä.
Mökille ajaessani muistin, kuinka äidiltäni oli lapsena poistettu kerralla viisi reikiintynyttä hammasta. Suu oli puudutettu, mutta lääkäri ei ollut antanut penisilliiniä. Leuka oli tulehtunut ja märkäpaise levinnyt kaulalle. Uuninpankolta syliin hypännyt kissa oli puhkaissut paiseen tassullaan. Aikuisena äiti laitatti proteesin.
Kehitys sosiaali- ja terveydenhuollossa on ollut huimaa noista päivistä, mutta mihin päädymme? Rahalla saa, muut kärvistelkööt? Kun paikalliselta marjakaveriltani, eläkeläisnaiselta, rikkoutui hammas, ohjeisti terveyskeskus käyttämään kynsiviilaa ja apteekista saatavaa täyteainetta.
Mietin aiempia suomalaisia. He elivät meitä ankarammissa, mutta myös yksinkertaisemmissa oloissa. Vanhempieni sukupolvella oli työtä, he toimivat, kun oli pakko, ja syntyi yksi maailman parhaista yhteiskunnista ja hyvinvointi, josta olen nauttinut ikäni.
Mikä on nyt kykymme huolehtia asioista ja ennakoida tulevaa? En ole yhteiskuntasuunnittelija, mutta ajattelen, että tarvitsemme sellaisia ihmisiä kuin Kivi ja tämän mesenaatti Charlotta Lönnqvist ja vanhempani, jotka eivät käyttäneet voimiaan olosuhteiden kritisoimiseen, vaan luovivat merkityksekkäisiin asioihin ja toimivat jopa olosuhteita vastaan ja näin loivat uusia mahdollisuuksia muillekin.
Hyvinvoinnin kaava on ihmisten luottamus toisiinsa, kyky hoitaa velvollisuuksia ja löytää mielekästä toimintaa elinpiirissään. Luommeko teoillamme hyvinvoivaa yhteiskuntaa?
Kirjoittaja on kirjailija ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hänen Aleksis Kivestä kertova romaaninsa Alexis (Otava) ilmestyi tämän vuoden alussa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.