Kurkiaura keväällä tai loputon parvi naakkoja lehahtamassa kerrostalojen välistä. Linnut tekevät vaikutuksen, herättävät kaukokaipuun tai manaavat esiin Hitchcock-pelkoja.
Lintuharrastus voi olla sitä, että seuraa verkkokamerasta kalasääsken pesintää tai satelliittipantaa kantavan mehiläishaukan muuttomatkaa. Tai se voi olla vähän enemmän. Monet suomalaiset lintuharrastajat kulkevat maastossa ja kirjaavat ylös havaintoja tutkijoiden apuna.
Erityisesti suomalaiset pitävät talvilintujen tarkkailusta. Talven laskentakierros on taas käynnissä. Havaintojaan merkitsee muistiin lähes tuhatpäinen joukko.
Talvilintujen tiirailu on vilakkaa puuhaa, mutta pohjoisilla paljakoilla voi olla kesälläkin kylmä. Aleksi Lehikoinen palaa Kilpisjärvelle heinäkuun toisella viikolla, säännöllisesti, aina vuodesta 2005 lähtien. Tuolloin hän kiertää ystäviensä kanssa viidenkymmenen neliökilometrin alueelta kymmenet pienet järvet sopukkoineen. He laskevat tunnollisesti kaikki kahlaajat ja vesilinnut, kuten suosirrit, tavit, allit ja lapasotkat.
Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentin loma muistuttaa hyvin paljon hänen työtään.
VELJEKSET / Kahdeksanvuotias Aleksi tarpoi vanhempiensa kanssa linturetkillä Espoon Suomenojalla ja Laajalahden ruovikkorannoilla. Kymmenvuotiaana hän jo tutustui muihin espoolaisiin harrastajiin. Lintukansan parissa vietetty aika ratkaisee, miten nuoren harrastajan suunta muotoutuu — pahimmillaan nuori on helppo lannistaa omalla kaikkitietävyydellä. Lehikoinen tekee nyt mitä tekee, koska sai aikanaan kannustavaa ohjausta.
Itse asiassa Lehikoisen harrastus on virinnyt samoilla rannoilla, joilla Magnus von Wright kavereineen vaelteli 1800-luvulla. Von Wright -vertaukselle Lehikoinen hymähtää. Magnuksen Finlands Foglar vuodelta 1859 on vaatimattomalle biologille tietenkin tuttu, onhan se suomalaisen lintutiedon klassikko.
Ja kuten Magnuksen lisäksi olivat Ferdinand ja Wilhelm, Lehikoisen veljeksiäkin on kolme. Nuorin, Petteri, työskentelee Luonnontieteellisen keskusmuseon rengastustoimistossa ja keskimmäinen Samulikin harrastaa lintuja. Lintusukuvertailuun sopii sekin, että Aleksi piirtää hyvin ja mielellään, myös siivekkäitä.
— Nykyisin tulee piirrettyä liian vähän, vaikka väitöskirjani lintukuvat kyllä piirsin. Piirtäminen on hyvä tapa tutkia lintulajien piirteitä ja yksityiskohtia, siinä oppii tunnistamista.
HANHIKIISTAT / Pelkiltään piirtopöydän ääressä eivät tunnistustaidot kartu: suuri osa lintuhavainnoista tehdään äänen perusteella. Lisäksi pitää tuntea siivekkäiden tavat.
— Esimerkiksi rautiainen on semmoinen, että ensin se laulaa tuolla ja vaikenee, sitten uudestaan päinvastaisessa suunnassa.
Lehikoinen tuntee koko joukon lintujen tapoja, asuja ja viserryksiä.
— Tunnistan kaikki eurooppalaiset linnut ainakin tyypillisimmissä höyhenpuvuissaan. Tosin Etelä-Euroopassa monien lajien äänet eivät ole tuttuja, siellä tarvitaan enemmän näköhavaintoja.
The Helsinki Lab of Ornithologyn, tutkimusyksikkönsä, tämänvuotisen nimikkopaidan Lehikoinen on piirtänyt itse. Kuvassa on valkoposkihanhi, julkisen keskustelun kiusankappale.
— Valkoposkihanhista pitäisi tehdä matkailuvaltti Helsingille, kuten täkäläisestä ainutlaatuisesta luonnonläheisyydestä muutoinkin. Kyllä tänne hanhiakin mahtuu.
Gradunsa Lehikoinen teki merimetsopopulaatiosta Raaseporissa ja vastasi nuorena tutkijana myös merimetsokysymyksiin.
— Tehtäviini kuuluu antaa tietoa, kun sitä julkisuuteen pyydetään. Se on tutkijan vastuu.
LASKE KADUN VARPUSET / Kilpisjärven alueen lintulaskenta on suhteellisen helppoa: maasto on avointa ja lajeja sekä yksilöitä vähän. Silti siipiniekkojen ynnääminen tuntuu maallikosta työläältä. Mistä voi tietää, ettei ole laskenut samaa lintua kahteen kertaan? Tai että jokainen tuli otettua laskuihin?
— Aloittelijakin voi laskea vaikka naakkoja tai varpusia kadunpätkällä kaupungissa. Ei se niin vaikeata ole.
Lehikoinen ajattelee lintujen laskentaharrastuksen myötäilevän ihmisen elinkaarta.
— Voi aloittaa vesilintu- tai talvilaskennoista, joissa tarvitsee tuntea vain joitakin kymmeniä lajeja. Kun taidot karttuvat, voi siirtyä haastavampiin piste- ja linjalaskentoihin. Vanhemmiten, kun havaintokyky ja jalat eivät ole entisellään, voi laskea ruokintapaikan lintuja. Laskenta onnistuu koti-ikkunasta.
Linjalaskenta on vaikein laji. Se vaatii kovaa kuntoa ja laajaa lajituntemusta. Koska linjat tehdään kesäisin, lajeja on paljon ja lehvistössä piilottelevat linnut pakottavat tekemään havaintoja laulun perusteella. Laskentaretkellä kuljetaan rauhakseen ennalta määritelty reitti, linja, ja merkitään lintuhavainnot lisätietoineen lomakkeeseen.
VESILINNUISTA / Lehikoinen on toiminut vuodesta 2009 lähtien Luonnontieteellisessä keskusmuseossa ja vastannut koko maan linnustolaskennoista.
Rakkaasta harrastuksesta tuli työ, eikä muita vaihtoehtoja oikein käynyt mielessäkään.
Ensimmäisen talvilaskentalinjansa Lehikoinen perusti jo vuonna 1992 Espoon Friisilään. Hän kulkee sen edelleen kolme kertaa talvessa.
— 13-vuotiaana olin sen verran innokas, että reitistä tuli 16 kilometriä pitkä. Ilmastonmuutos on pidentänyt matkan kestoa, kun rannat ovat usein auki jäästä. Runsastuneiden vesilintujen laskentaan kuluu aikaa. Alkaa olla työn takana, että ehtii kulkea koko reitin valoisana aikana, mutta vielä tässä iässä sen jaksaa.
Suuri osa Suomen talvilaskentakohteista on samanlaisten harrastajien perustamia, usein kodin tai mökin liepeille. Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijoille jää tehtäväksi varmistaa, etteivät laskentareitit ole päällekkäisiä ja että koko Suomi tulee katetuksi.
MUUTOS KAIKKIALLA / Akatemiatutkijana nyt viisivuotiskautta työskentelevän Lehikoisen tutkimuksen yhtenä tärkeänä kohteena on ilmastonmuutoksen vaikutus lintuihin. Pääsääntö on simppeli: lajit muuttavat lämpenevän ilmaston mukana pohjoisemmaksi. Lajien vuorovaikutus saattaa käydä ongelmalliseksi, jos esimerkiksi saalislajit eivät selviä muutoksesta tai jos saalistajat liikkuvat eri tavalla kuin aiemmin.
Ennen museopestiään Lehikoinen työskenteli Tammisaaressa rannikkotutkimusryhmä Aroniassa. Lehikoinen on arjessaan nähnyt etelärannikon muutoksen, talvien jäättömyyden ja talvehtivien lajien määrän kasvun niin maalla kuin merellä.
— Ilmastonmuutos aiheuttaa tulevaisuudessa paljon ongelmia luonnonsuojelulle. Suojelualueet eivät siirry lajien mukana.
Palataan Lehikoisen veljeksiin vielä sen verran, että lintututkija-veli Petteri tekee väitöstutkimusta juuri suojelualueiden ja ilmastonmuutoksen tiimoilta.
Marraskuun Yliopisto-lehdessä uutisoitiin Aleksi Lehikoisen ja kumppanien laajasta tutkimuksesta, joka käsittelee ilmastonmuutoksen aiheuttamaa painetta eurooppalaisten lintulajien olosuhteissa. Nopea, raju muutos uhkaa kiurun kaltaisten viljelymaiden lajien lisäksi kaukomuuttajia.
Rakkaus lintuihin ajoi alalle, tämän ajan polttavat ongelmat pitävät puolestaan motivaation korkealla. Luonnontieteellinen keskusmuseo tarjoaa ilmastotutkimukselle vankan tuen.
— On upeaa tehdä tutkimusta, kun käsillä on seurantasarjoja, jotka ylettyvät ajalle ennen syntymääni.
YHDESSÄ / Lehikoisen ja muiden lintulaskijoiden työhuoneet ovat yliopiston ja Aallon taloustieteilijöiden Economicumissa Etu-Töölössä. Rengastustoimisto työskentelee naapurissa, komean Luonnontieteellisen keskusmuseon tiloissa. Lintututkijan verkostot ulottuvat pitkälle.
— Eivät linnutkaan välitä valtionrajoista. Olen julkaissut kansainvälisiä tutkimusartikkeleita yli 120 ihmisen kanssa. Se on aivan mahtavaa.
Linnustonlaskenta venyttää myös tiedeyhteisön rajoja. Ilmastonmuutostutkimukseenkin osallistui yli 50 000 linnunlaskijaa, myös maallikkoja. Voi hyvillä mielin puhua kansalaistieteestä, jopa mallisuorituksesta.
Pitkäjänteistä laskentatyötä tekee koti-Suomessakin omistautunut joukko. Haastaviin kesälaskentoihin osallistuu joitakin satoja lintutuntijoita.
Suomen kenties kuuluisimman linnunlaskijan, kalastaja Pentti Linkolan aineistoja Pälkäneen Tykölänjärveltä tai lukuisista muista kohteista museon laskennoissa ei ole.
— Ne olisivat todella arvokkaita, mutta valtavia aineistoja ei taidettu saattaa digitaaliseen muotoon, Lehikoinen tuumii.
HUOLI PAINAA / Valtioneuvoston budjettikaavailuissa tieteen päälle on langennut pelon varjo. Linnustonseuranta perustuu pitkiin, kattaviin ja katkeamattomiin aikasarjoihin. Kerran keskeytettyä sarjaa ei saa jälkikäteen ehjäksi.
— Vaikka toiminta nojaa vapaaehtoisiin, saamme rahoitusta ministeriöltä. Sillä kustannetaan yhden seurantoja koordinoivan ihmisen palkka ja niiden paikkojen laskennat, joissa harrastajaväki ei liiku.
Leikkuri uhkaa myös Suomen ympäristökeskusta, joka esiintyy Lehikoisen puheissa taajaan: havaintodataa toimitetaan yliopistolta tutkimuslaitokselle ja takaisin aina, kun tarvetta on. Ja usein on. Symbioosisuhteita on myös valtionhallinnon suuntaan.
— Suomi on velvollinen raportoimaan kuuden vuoden välein EU:lle linnustonseurannan tuloksia. Toimitamme tiedot valmiiksi pureskeltuina ministeriölle. Se on aivan luontevaa, mutta en tiedä, miten tämä jatkossa järjestyy, jos rahoitusta ei enää tule.
YÖLLINEN HEUREKA / Ennen väitöstutkimustaan Lehikoinen päivysti Hangon lintuasemalla ja laski haukkojen muuttoa, keväällä tänne ja syksyllä sinne.
Kerätty aineisto johti väitöskirjan osatyöhön, joka koski varpushaukan muuttojen yhteyttä ilmaston lämpenemiseen.
Lintutornissa istumisen yksitoikkoisuus kääntyi kekseliäisyydeksi. Jotta seuranta ei söisi hermoja, saa tottua viipymään omissa ajatuksissaan. Kerran varpushaukkoja vahdatessaan Lehikoinen keksi, että petolinnun muuttoaikojen vaihtelu voi vaikuttaa myös sen saalislajien kohtaloihin, kun saalistusriski muuttuu.
Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Lehikoinen hoksasi, miten yhteyttä voisi tutkia luotettavasti.
— Eräänä kesäyönä heräsin ja tajusin sen kirkkaasti. Ryntäsin koneelle ja aloin koodata algoritmia, jolla petorunsauden muutoksen tuottamaa saalistusriskiä voisi analysoida. Aamulla koodi oli valmis ja painelin takaisin nukkumaan.
Artikkeli Advanced Autumn Migration of Sparrowhawk Has Increased the Predation Risk of Long-Distance Migrants in Finland julkaistiin Plos One -lehdessä vuonna 2011, pari vuotta tohtorintyön jälkeen.
— Usein tutkimusta edistävä idea tulee maastossa, kun asioita näkee oikeissa ympäristöissään. Sitten sen antaa työstyä. Lopulta tutkimuskin valmistuu.
JOS JALAT KANTAVAT / Lehikoisen lintuharrastus jatkuu aktiivisena työn ohessa. Hän toimii esimerkiksi BirdLife Suomen rariteettikomiteassa, joka tarkistaa harvinaiset lintuhavainnot. Sykähdyttävintä lintuhavaintoaan Lehikoinen ei osaa nimetä.
— En harrasta matkustamista kauas jonkin lajin perässä. Enemmänkin ilahdun, kun näen lajin sen luonnollisessa elinympäristössä, ison lintukerääntymän tai suuren ohikiitävän muuttajamäärän.
Nyt Lehikoinen on työskennellyt ensimmäisen viidestä akatemiatutkijan vuodestaan. Tänä syksynä hän vietti ensimmäisen pestinsä tutkijavaihdossa, puolitoista kuukautta Hollannissa — vasta nyt, vaikka linnustotutkimus onkin kansainvälistä.
Maailmanlaajuinen yhteistyö jatkuu taatusti, ja jotkut muutkin asiat ovat varmoja. Ensi kesänä Lehikoinen tietää palaavansa viikoksi käsivarren Lappiin, säntillisesti, laskeakseen jälleen tutun tunturialueen linnut.
— Tästä laskentasarjasta tulee niin pitkä kuin vain jalat kantavat.