”Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä”. "Tiedämme, että on kiire, mutta emme tiedä olevamme myöhässä." Tutkijat kertovat, kuinka ympäristöahdistuksen kanssa voi elää.

Sukupolvien näkökulmat

Toimittaja Mikko Pelttari:

”Minua ahdistavat sulavat jäätiköt, voimistuvat myrskyt, nouseva merenpinta, köyhtyvät metsät, kuivuus, muovi valaan mahassa, ötököiden väheneminen ja syyllisyydentunne.

Marina Sipintytär ja Matti Markunpoika Kleemola elivät Ulvilan Suosmeressä ja kuolivat 1660-luvulla. Matti, puuseppä, toimi lautamiehenä Ulvilan käräjillä 13 kertaa. Heidän lapsistaan kaksi eli aikuiseksi ja ilmeisesti vain toisella oli jälkeläisiä. Heistä Sipi Matinpoika Kleemola oli esi-isäni.

Hiilidioksidia oli 1600-luvun Satakunnan ilmakehässä 280 miljoonasosaa kuten aiempinakin vuosituhansina. Kukaan ei tiennyt sitä, eikä sillä ollut merkitystä kenellekään.

Tänään yllämme on varjo. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on nopeampi kuin yksikään tuntemamme aiempi ilmaston lämpeneminen. Lajeja katoaa kaiken aikaa.

Toisten polkujen päässä on elinkelpoisempi maailma.

Mietin menneitä Kleemoloita, Salmivalleja, Pelttareita ja omia lapsiani, joille ilmakehän hiilidioksidilla on väliä. Sosiologi Lotta Hautamäki sanoo, ettei ilmastoahdistus ole yksityinen oire. Halvaannumme sen edessä osin siksi, että uhkaava kriisi voi muuttaa elämää niin paljon.

Professori Johan Rockströmin ryhmän ”hiilitiekartan” mukaan kasvihuonepäästöjen kasvun pitäisi kääntyä laskuun nyt, puolittua joka vuosikymmen ja nettopäästöjen olla nollassa vuonna 2050, jotta Pariisin tavoitteisiin päästäisiin.

Suren, että emme voi ratkaista ilmastonmuutosta lapsiemme puolesta. Me fossiilitalouden lapset olemme fossiileja muuttuvassa maailmassa. Helppoja ratkaisuja ei ole, mutta on reittejä, joiden päässä voi olla elinkelpoisempi planeetta seuraaville polville.”

Tiedettä pitäisi kuunnella

Populaatiogenetiikan professori Juha Merilä:

”Tutkijanurani alussa tutkin happosateiden ja otsonikadon vaikutuksia sammakkoeläimiin. Niiden suhteen on menty parempaan suuntaan, mutta nyt käsillä oleviin ongelmiin ei kenties ole yhtä helppoja teknisiä ratkaisuja.

Huoli metsistä oli minulle syy hakeutua lukemaan biologiaa. Myöhemmin tunteet ovat olleet sivussa työstäni. Siksikin, että asiantuntemusta on helppo väheksyä, jos tutkija leimataan aktivistiksi. Nykyään huoli ympäristön tilasta ja ympäristötoiminta on kyllä tullut salonkikelpoisemmaksi.

Olen optimisti, koska muutoin työtä olisi vaikea tehdä.

Enää en ahdistu niin paljon. Toisaalta liikun vähemmän kentällä ja näen vähemmän eläimiä, joiden ympäristö on muutoksessa. Lapsuudenmaisemissa Porkkalan saaristossa tunnen aina surua muutoksen äärellä. Itämeri-asioissa on kuitenkin onneksi menty hyväänkin suuntaan.

Tiedeyhteisön tietoa ja perusteltuja suosituksia ei oteta aina huomioon päätöksenteossa. Kestävyys on liian kallista tai poliittisesti arkaluonteista. Tämä turhauttaa. Sen vuoksi voi olla helppo sulkeutua vain tekemään tutkimusta.

Olen optimisti, koska muutoin työtä olisi vaikea tehdä. Tutkija on osa maailmanlaajuista yhteisöä, jonka työ auttaa ymmärtämään ekologisten ongelmien monimutkaista palapeliä.”

Mielellä on omat vuodenaikansa

Ympäristötutkija, ekoteologi Panu Pihkala:

”Olin vuonna 2010 seurakuntapastorina Kirkkonummella. Eräässä koulutuksessa lähdimme kohtaamaan ympäristöön liittyviä pelkoja ja huolia. Se oli minulle ensimmäinen käytännön kokeilu aiheesta. Huomasin, että yhdessä voitiin kulkea kohti toivoa.

Väiteltyäni tohtoriksi aloin miettiä, mitä tunteita ilmastonmuutos meissä herättää. Teokseni Päin Helvettiä? on ensimmäinen suomalainen ympäristöahdistusta käsittelevä kirja. Käytän ympäristöahdistusta kattoterminä, jonka sisälle mahtuu kaikenlaista ilmastobluesia ja surua, kliinistä masennustakin.

Törmäsin aikanaan psykologi Johannes Lehtosen termiin ilmastoneuroosi, joka on hyvin kuvaava. Ilmastonmuutos ajaa ihmistä eri suuntiin. Esimerkiksi Norjassa on tutkittu suhtautumista ilmastonmuutokseen: ihmisten on vaikea puhua siitä, että elintaso perustuu öljylle. On helppo päivitellä Trumpia, mutta salakavalampaa ilmastonmuutoksen kieltämistä on oman arjen ristiriidoissa.

Tarvitaan eräänlaista kahden tason näkökykyä. Pitää pystyä näkemään kokonaiskuvan lisäksi niitä asioita, jotka johtavat kohti hyvää ja pyrkiä kulkemaan niitä kohti.

Suru ja huoli voivat ajaa toimimaan.

Pitäisikö ahdistuksesta päästä eroon? Suru ja huoli voivat toisaalta ajaa myös toimimaan. Mielellä on omat vuodenaikansa. Tärkeintä on, ettei jämähdä pimeään talveen.

Toivo ja epätoivo liittyvät yhteen. Tarinan pahis ei ole epätoivo vaan toivon puute. Liiallinen ahdistus syö toimintakykyä ja murtaa yhteisön.”

Toivoon pitää ryhtyä

Geologi Maija Heikkilä:

”Muistan, kun näin ensi kertaa mikroskoopilla kairausnäytteestä menneisyyden lehtimetsän tuhansien vuosien takaa ja oivalsin, kuinka palkitsevaa tämä työ voi olla.

Tutkin menneisyyden arktisia ekosysteemejä, esimerkiksi merijäätä. Arktinen alue tulee katoamaan sellaisena kuin me sen tunnemme, koska muutokset ovat nyt niin nopeita.

Tutkin enimmäkseen viime jääkauden jälkeisiä tapahtumia, geologiassa ihan viime aikoja. Vältämme sanaa ”pitkäaikainen”, koska joillakin aloilla se voi tarkoittaa 1970-lukua. Ihmisillä on sellainen ajatus, että geologinen aika tapahtui joskus kauan sitten ja olemme sellaisen ulkopuolella. Emme ole, vaan ihminen on muuttanut lyhyessä ajassa planeetan elonkehää aivan valtavasti.

Luonnontieteessä muistutetaan aina epävarmuuksista, enkä tiedä ymmärretäänkö sitä oikein. Tutkijana näkee, kuinka vakava tilanne on, mutta meille ei ole luontevaa puhua rehvakkaasti.

Tarvitaan tahtoa toimia.

Kollegoiden kesken meillä on samanlainen maailmankuva ja kaikki ymmärtävät tilanteen vakavuuden, mutta kokemus on erilainen. Osa voi ajatella, että ihminen nyt on vain yksi laji, jonka sukupuutto ei ole niin merkittävää.

Ahdistukseni kyllä kasvaa, kun kokemusta karttuu. Silti ilmassa on paljon tosi hyviä asioita. Ihmiset lähentyvät luontoa ja miettivät enemmän tekojensa seurauksia. Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta ihmisten pitäisi tahtoa toimia ajoissa.”

Lasten ei tarvitse pelätä

Maailman luonnonsäätiö WWF:n ympäristökasvatuksen asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori:

”Kuopukseni opettaja pyysi minut puhumaan viidennelle luokalle ilmastonmuutoksesta. En ole ennen puhunut aiheesta niin nuorille, mutta pyrin ensin kertomaan luonnontieteellisestä taustasta ja sen jälkeen käytännön teoista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Tutkin väitöskirjassani suomalaista ympäristöopetusta historian, yhteiskuntaopin ja katsomusaineiden osalta. Ympäristökasvatuksen suuri ongelma on, että globaalit ympäristöongelmat ovat todella viheliäisiä, monimutkaisia, monialaisia ja vieläpä arvolatautuneita.

Oppikirjoissa maailmanloppuun tarjotaan lääkkeeksi kierrätystä ja valojen sammuttamista. Ympäristötieto on usein ohutta ja osin virheellistä. Suuria yhteiskunnallisia muutoksia ei osata käsitellä.

Kouluissa käsitellään kyllä isoja kysymyksiä, kuten globaalia oikeudenmukaisuutta. Ympäristöongelmat ovat poikkeuksellisia siinä, että ne ovat sekä yhteiskunnallisia että luonnontieteellisiä. Tämä tuottaa ongelmia.

Oppikirjojen ympäristötieto on ohutta ja osin virheellistä.

Moni pätevä opettaja kokee, ettei voi sanoa ilmastonmuutoksen olevan totta. Ajatellaan virheellisesti, ettei siitä ole tieteellistä yksimielisyyttä. Opettajille ei ole selvää, milloin on kyse tieteestä, milloin arvoista tai politiikasta. Ehkä luonnontiedettä pelätään.

Lapsille olisi tärkeää puhua yksilöllisten valintojen sijaan kaikesta, mitä voi tehdä yhdessä. Me emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta voimattomana, kuten me pelkäsimme ydinsotaa.”

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/03/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Professori Juha Merilä

Juha Merilä

ekologian ja evoluutiobiologian professori
ympäritötutkija Panu Pihkala

Panu Pihkala

ympäristötutkija, ekoteologi

Essi Aarnio-Linnanvuori

ympäristökasvatuksen asiantuntija