Suomen kirjallisuuspiireissä liikkuu sitkeä huhu, jonka mukaan suomentaja Kersti Juva taitaisi kymrin kielen. Korjataan tieto heti alkuun. Hän ei myöskään puhu J. R. R. Tolkienin kehittämiä haltiakieliä, mutta englantia Juva osaa unissaankin.
Kersti Juva sisaruksineen sai Helsingissä lähes yläluokkaisen englantilaisen kasvatuksen, kuin tulevaa ennakoiden: vanhemmilla oli oma kiireinen elämänsä, joka harvoin kohtasi lasten maailman.
Isä, Mikko Juva oli avarakatseinen teologi, professori ja yliopiston rehtori, sittemmin arkkipiispa ja kansanedustaja, Riitta-äiti oli psykiatri. Lasten arjesta huolehti palvelusväki. Kirjoja kuitenkin perheessä luettiin yhdessä.
— Aina puhutaan, kuinka sivistyneiden perheiden lapset saavat niin paljon jo kotoaan. Se on totta ainakin minun kohdallani. En voi olla kuin pohjattoman kiitollinen. Keskustelut, joita kävimme vanhempiemme kanssa, olivat aivan omassa luokassaan.
Vapaat villit
Mitä siitä, jos äiti oli vähän eksyksissä, kuten Juva sanoo, kun asiat olivat muuten kunnossa ja elämä turvallista.
Äidille työ oli tärkeä. Lapset eivät olleet hänen elämänsä keskiössä tavalla, jolla lapset mielellään ovat.
— Monet selviävät vaikeammistakin asioista. Minuun se vaikutti niin, että minulla on hiukan ylimitoitettu tarve tulla huomioiduksi sekä loputon rakkauden nälkä, mutta kenelläpä ei olisi.
Vastapainoksi lapsilla oli ihana vapaa lapsuus.
— Eihän meitä kukaan vahtinut. Siellä me Töölön lapset juoksimme villeinä Kivelän kallioilla. Eikä kukaan ei koskaan ollut meistä huolissaan. Se oli todella hauskaa, juuri kuten
Eeva-Kaarina Aronen Edda-kirjassaan kirjoittaa, Juva muistelee.
Äänessä kuuluu kaipausta: kirjailija, toimittaja Aronen kuoli joulukuussa 2015.
Opiskelijakapinaa
Oliko kahden kulttuuri- ja tiedemiessuvun ylioppilaalla muita mahdollisuuksia 1960-luvulla kuin seurata vanhempiaan yliopistoon? Vaikka sitten kapinoimaan siellä.
— Jännitin hirveästi pääsykokeita. Pyrin lukemaan psykologiaa äidin mukaan, historiaa isän mukaan ja suomea, koska minulla oli maailman ihmeellisin äidinkielen opettaja lukiossa.
Juvastakin piti tulla äidinkielenopettaja. Englanti kiinnosti, ja yliopiston opettaja, kirjailija Eila Pennanen kysyi Juvaa ja hänen ystäväänsä Kristiina Rikmania kääntäjäseminaariinsa.
— Ilman Eila Pennasta minusta tuskin olisi tullut suomentajaa.
Opiskelijoiden halu vaikuttaa ja uudistaa asioita oli suuri. Kesällä 1967 oli käyty kuuden päivän sota, rotumellakat roihusivat Yhdysvalloissa, Vietnamin sota oli käynnissä ja itsenäinen Suomi täytti loppuvuodesta 50.
Juva pääsi mukaan opiskelijatoiminnan ytimeen nopeasti. Kuinka kukaan ehtisi opiskella, kun piti osallistua, kirjoittaa iskulauseita ja suomentaa illat pitkät?
Mutta kun isä on yliopiston rehtori, kapina saa myös henkilökohtaiset ääriviivat. Välit isään olivat opiskeluaikoina nihkeät, ja Kersti Juva erosi kirkosta.
Syväkurun kutsu
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta oli Juvan ensimmäinen työ suomentajana. Ja siitä puhutaan edelleen, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Piukkapaula, Säkinheimo-Reppuli, Hyväkäs, Kullanväärtti, Onkaloinen ja Pönkeli — hahmojen nimet ovat hauskoja ja liikuttavia.
— Olenhan minä jonkinlainen jumalhahmo monelle, kun käänsin Tolkienit. Saan olla kiitollinen, sillä ketkään lukijat eivät ole yhtä ihania kuin Tolkienin lukijat. Taru sormusten herrasta potkaisi minut heti sellaiseen asemaan, etten juuri ole joutunut kääntämään kirjoja, joista en pidä, Juva sanoo.
Nyt jälkikäteen Juvaa hiukan harmittaa, että Rivendell-nimi jäi kääntämättä. Se olisi voinut olla Syväkuru.
Luonto on Juvalle tärkeä elementti muutenkin kuin kirjallisuudessa. Suomen-koti Espoon Nuuksiossa sijaitsee Pitkäjärven rannalla.
— Olen ollut tuolla rannalla koko ikäni joka kesä, kohta 70 vuotta, Juva sanoo ja viittaa alas Hyttyskalliolta.
Puiden välistä pilkottaa rantasaunan katto.
Englannista suomeen
Reilun neljän vuosikymmenen aikana Juva on suomentanut useita satoja teoksia: kaunokirjallisuutta, lastenkirjoja, näytelmiä ja kuunnelmia. Yleensä työt ovat olleet mieluisia ponnistuksia A. A. Milnen Nalle Puh -kirjoista Laurence Sternen Tristram Shandyyn.
Kun kirjan kieli soljuu vaivattomasti eikä lähtökielestä näy häivähdystäkään, lukija on kiitollinen taitavasta suomennoksesta.
Juvan kotikieli on ollut brittienglanti yli 20 vuotta. Sen toi englantilainen puoliso Juliette Day, joka opettaa Helsingin yliopistossa kirkkohistoriaa.
— Kieli on instrumenttini, minun pitää harjoittaa suomea. Olen hyvin tietoisesti kaikki nämä vuodet ollut Suomessa aina monta kuukautta vuodesta. Kun olen poissa, kuuntelen radioita, luen suomalaista kirjallisuutta ja hyviä käännöksiä.
Hengitys ja juoksu
Oikean kääntämisen tärkein asia on ymmärtää, mitä sanotaan. Se tulee vain kulttuurissa elämisestä.
— Sen ei tarvitse olla fyysistä elämistä, lukeminenkin riittää. Myös monet tv-sarjat heijastavat hyvin tämän päivän elämää Britanniassa, Juva toteaa.
Kieli on hänelle sekä arkista että pyhää.
— Minulle kieli on ollut elämää. Kieli on yhteisön hengitys, se on tapa olla yhdessä ja olemassa.
Se toteutuu puhumisessa ja kuulemisessa. Kielen ydin on dialogi.
— Kaunokirjallisuudessa ollaan syvemmissä kokemuksissa ja tunteissa. Historia, assosiaatiot ja maisemat tulevat mukaan kieleen, ja kieli kertoo kerrostumisesta.
Kaksikielisyys kehittyy hitaasti. Kielet eivät mene sekaisin, ne ovat Juvan päässä omissa lokeroissaan.
— Joskus 15–20 vuotta sitten oli uuvuttavaa vaihtaa kieltä, mutta nyt se on kuin vaihtaisi kävelyn juoksuksi, siinä ei ole saumakohtaa.
Oxfordiin — ja kirkkoon
Älykkäät naiset kiinnittivät Juvan 1980-luvulla Britanniaan, ei yksin englantilainen filologia. Juva oli tullut kaapista jo 70-luvulla.
— Monien vaiheiden jälkeen tapasin Oxfordissa Julietten. Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta.
Oxfordissa Juvan kiinnostus ortodoksiseen liturgiaan johti paluuseen kirkon helmaan.
— Minulle uskonto on kuin suomen kieli, ne kuuluvat minuun, kirkko ja usko. En ajattele, että ihminen on kaiken mitta, vaan että on jotain isompaa kuin meidän touhumme, Juva miettii.
— Tehtävämme ei ole olla onnellisia, vaan palvella ja kuulua yhteisöön ja toimia kaikkien eduksi.
Ortodoksisuus tuntui oikealta. Jos oma usko on heikko, muiden usko kantaa. Tapiolan Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkosta tuli Juvan hengellinen koti.
— Seuraan mielelläni itseäni fiksumpia ihmisiä. Aloin laukata kirkossa ystävieni esimerkin innostamana. Kuten yksi heistä sanoo, ortodoksinen liturgia on vähän kuin suolakurkkuliemi, kun siellä tarpeeksi kauan seisoo, muuttuu itsekin suolakurkuksi.
Isä ja äiti
Suhde ortodoksiseen kirkkoon ei silti ole mutkaton. Itäisessä kirkkokunnassa vainotaan homoja, eikä naisen asemassa ole kehumista. Mutta Kersti Juvan kotiseurakunnassa on toisin. Tunnelma on lämmin ja hyväksyvä, siksi hän voi kuulua ortodoksiseen kirkkoon sen puutteista huolimatta.
Isä, arkkipiispa Mikko Juva ehti nähdä tyttärensä paluun kirkkoon.
— Isä oli tosi onnellinen. Hän oli paikalla, kun minut mirhavoideltiin ortodoksiseen kirkkoon.
Isä on yhä lähellä tytärtään, käden ulottuvilla Nuuksion-kodissa. Sohvan vieressä on nimittäin rintakuva hänestä. Kun katsoo läheltä suurmiestä, tietää kyllä hänen vikansa, tytär sanoo, silittää isän päätä ja viittaa kenties jalustaan, joka patsaalta puuttuu.
— Minulla oli erityisen hyvä suhde isään. Ei silloin kapina-aikoina, kun riehuimme kaduilla. Kun sitä jälkikäteen katson, isä selvisi paremmilla pisteillä kuin me nuoret. Myöhemmin lähennyimme aika lailla.
Suhde äitiinkin löysi lopulta uomansa.
— Äidin kanssa välit aikuisena eivät olleet huonot, olimme vain kumpikin olleet avuttomia suhteessa toisiimme. Nyt näen, kuinka paljon muistutan äitiäni.
Huoli laadusta
Käännöskulttuurin muutoksen näkeminen tekee pahaa, Juva myöntää. Kielten vähättely saa Juvan puhahtelemaan. Kielen puhumisesta on pitkä matka kielen suomentamiseen.
— Sanonkin, että älkää käännelkö sitä kieltä siellä. Koettakaa ymmärtää, mistä on kysymys ja sanokaa sitten asia ihan omin sanoin. Pelkkä sanojen peräkkäin laittaminen on tuhoisaa merkityksen kannalta.
Kustannuspäätökset tehdään aina taloudellisin perustein, ja se alkaa näkyä.
— Käännöskirjallisuus on uhattuna, sen jatkuvuus kärsii. Palkkiot ovat laskeneet yli kymmenen vuoden ajan.
Aloittelijat tekevät töitä puoli-ilmaiseksi ja kun he huomaavat, ettei palkkioilla elä, he turhautuvat ja vaihtavat alaa. Kokemus ei ehdi karttua, Juva huokaa.
— Olisi hienoa, jos kustantajat satsaisivat käännösten laatuun ja yleisö ja kriitikot oppisivat kiinnittämään siihen huomiota.
Juvan ei tarvitsisi ottaa kantaa asiaan, virallisesti hän on eläkkeellä.
— Eläkkeelle jäämisen paras puoli on eläke, ei sillä muuta merkitystä ole. En osaa lopettaa töitä.
Fiksuuden saarekkeet
Toukokuuhun asti Juvan ja Dayn koti on New Havenissa, Yhdysvalloissa. Juliette Daylla on vuoden tutkimusstipendi Yalen yliopistossa. Kersti Juvalle aika Yhdysvalloissa on ollut perusteellista kielikylpyä.
— Minä en osaa amerikkaa, ja pieniä väärinkäsityksiä sattuu. Olen sellainen papukaija, että aksenttikin voisi muuttua, jos kotona ei puhuttaisi brittienglantia.
Yalen tuliaisina Juva tuo jotakin henkilökohtaisempaakin kuin amerikanenglantia. Juva on usein sanonut, ettei ala itse kirjoittaa, mutta nyt on kuin onkin tulossa kirja suomentamisesta, vielä tämän vuoden aikana.
— On ihan hirveää kirjoittaa itse, kamalan raskasta.
Kirjailija voi kaventaa skaalaansa mielensä mukaan, mutta kääntäjän täytyy löytää rekisteri ja tyyli jokaiselle kirjailijalle, joka hänen työpöydälleen tömähtää.
— Valkoisen paperin ongelmaa ei ole, kun on alkuteksti. No, nyt minusta tuntuu samalta kuin laulajasta, jolta laulu puuttuu.
Ivy League -yliopisto on ollut nostattava kokemus, vaikka vuosi muuten on tarjonnut hyytäviä maailmanpoliittisia väläyksiä.
— Yalessa opiskelee ja opettaa crème de la crème! Olemme viihtyneet hyvin, Yale on fiksuuden saareke. Sellaisia kun on, on aina toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Teksti on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/01/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa Yliopisto-lehti ja rakastu tieteeseen.