Ruusunjalostaja Peter Joy ei usko, että tiede yksin pelastaisi ihmisen – mutta yhteen asiaan hän uskoo satavarmasti

”Ajattelin, että jos haluan pärjätä, minun pitää oppia suomea.” Englantilainen Peter Joy työskenteli kaksi vuosikymmentä Helsingin yliopistolla jalostamassa pohjoisessa viihtyviä ruusulajikkeita.

Olipa kerran eräs puuvartinen pensas. Sen muinaiset esivanhemmat levisivät kolmisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten ympäri Aasiaa, Eurooppaa ja Pohjois-Amerikka. Sen varsi ja oksat ovat piikikkäät, minkä kuvittelisi pitävän ihmiset loitolla — mutta vielä mitä.

Tuskin mikään muu piikkipuska on onnistunut soittelemaan ihmisten sielunkieliä kuten ruusu. Me viemme ruusuja niin sairaille kuin lemmityille, ylioppilasjuhliin ja hautajaisiin.

Harva kuitenkaan on hurahtanut ruusuihin yhtä pahasti kuin Peter Joy. Hän on viettänyt yli kaksikymmentä vuotta tutkimalla ja kehittämällä ruusulajikkeita, jotka sopisivat Suomen kylmään ilmanalaan. Valtaosan jalostus- ja tutkimustyöstään hän on tehnyt Helsingin yliopiston palveluksessa.

Miksi juuri ruusut tenhoavat? Joy vastaa kysymykseen kysymyksellä:

— Miksi sinä rakastuit juuri siihen naiseen, johon rakastuit?

Hyvä kysymys. Hän on nätti ja fiksu.

— Ruusukin on nätti, Joy hörähtää.

— En tiedä. Jokin niissä viehätti.

Perhe eli somassa olkikattoisessa mökissä kukkien keskellä.

Joyn ensimmäisen lapsuudenkodin puutarhassa ei kasvanut ruusuja. Reading oli pienehkö kaupunki puolen tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Tuohon aikaan kaupungin laitamat olivat käytännössä maaseutua.

— Elimme ihanteellisessa suklaarasiamökissä, jossa oli olkikatto ja kukkia.

Sokeri oli kortilla, mutta maailmansodan jäljet eivät muuten tuntuneet pienen Peterin elämässä. Ihmiset uskoivat edistykseen ja tieteeseen. Kun Joy katsoo maailmaa nyt, tuo henki näyttää hiipuneen.

— Tuntuu, että moni epäilee tiedettä. Ja vaikka me kuinka kehitymme teknisesti, sodat jatkuvat ja mielettömyys lisääntyy.

Joy äityy luettelemaan nykypäivän vitsauksia: internet vilisee vihapuhetta, ilmastonmuutos räjähtää käsiin ja niin edelleen.

— Minä en enää usko, että se on tiede, joka pelastaa meidät.

Jos tiede yksin ei pelasta ihmistä, voiko ihminen pelastua ilman tiedettä?

— Tuskin. Tiedettä tarvitaan, mutta se ei riitä. Mikä se toinen asia on, joka tarvittaisiin? En tiedä.

Professori ja opiskelija keskustelivat joka vikko tieteenfilosofiasta.

Kun ei muutakaan keksinyt, Peter Joy aloitti Readingin yliopistossa maaperätieteen opinnot. Valinta osui nappiin. Maaperätiede antoi hyvän pohjan kasvinviljelyyn, josta tuli Joyn työ vuosikymmeniksi.

— On hirveän tärkeää ymmärtää, miten maaperä toimii.

Kukin opiskelija sai tuutorikseen professorin. Joyn tuutori oli professori Tyler, ”hyvin viisas mies”. Joy ja Tyler tapasivat viikoittain ja puhuivat etenkin tieteenfilosofiasta. Professori oli sitä mieltä, että tiede ei voi koskaan todistaa mitään.

— Voit rakentaa teorian. Ainoa, mitä voi sen jälkeen tehdä, on rikkoa teoria ja yrittää rakentaa toinen, joka selittää paremmin, mitä maailmassa havaitaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin Joy ajattelee, että Tyler oli oikeassa. Hän ei luota ihmisiin, jotka väittävät tietävänsä jotain varmasti.

— Minusta tuntuu, että professori Tyler oli ateisti. Minut oli kasvatettu kristityksi, mutta en ole ikinä ollut varma, mihin uskon. Rukoilen, mutta en tiedä, onko siellä joku, joka kuulee. Joskus tuntuu, että on, mutta se voi olla plasebovaikutus.

Yhteen asiaan Joy kuitenkin uskoo sataprosenttisesti: rakkauteen.

Mitä rakkaus on?

Joy on hiljaa.

— Onpas kysymys.

Joy on taas hiljaa.

— En tiedä.

Mutta uskot siihen?

— Uskon.

Nuori nainen istui kahvitauolla lukemassa. Hän oli kotoisin Suomesta.

Yliopisto oli kotikulmilla, mutta ensimmäinen työpaikka ei. Valmistuttuaan Peter Joy matkusti Botswanaan työskentelemään kehitysyhteistyöhankkeessa, jossa tutkittiin Okavango-suon maaperää.

— Että voiko siellä viljellä mitään.

Työ oli tylsää. Joy vietti aikansa laboratoriossa, jonne lähetettiin näytteitä suolta. Hän päätti, että pysyisi jatkossa mahdollisimman kaukana laboratorioista.

— Tykkään olla ulkona ja käyttää kroppaani.

Seuraava pesti löytyi Dundeesta, Skotlannin puutarhanhoidon tutkimusinstituutista. Joy toimi kenttäavustajana tutkimuksessa, jossa selvitettiin tuulen vaikutusta hedelmäviljelmiin.

Oli vuosi 1968. Kahvitauolla Peter Joy huomasi, että yksinäisen näköinen nuori nainen istui lukemassa. Pian ilmeni, että ihanuus oli Suomesta.

Ehkä siinä oli eksotiikan houkutusta, Peter Joy tuumii. Suomi totta vie tuntui eksoottiselta. Joy tiesi maasta lähinnä Sibeliuksen musiikin. Hän arveli, että Suomessa puhutaan venäjää.

Seurasi pyörremyrskyromanssi. Jouluna Peter ja Ritva menivät naimisiin. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pari on yhä yhdessä.

— Joskus mietimme molemmat, miten ihmeessä olemme kestäneet toisiamme, Joy hohottaa.

Mikä on kestävän avioliiton salaisuus?

— Joltain vanhalta mieheltä kysyttiin tätä. Hän vastasi: ”Yes, dear.”

Lisää naurua. Sitten hän vakavoituu.

— En minä tiedä. Se on tämä rakkaus.

Väitöstyön piti käsitellä vehnälajikkeita, mutta ruusut veivät voiton.

Voihan sitä mennä vähäksi aikaa katsomaan, millainen maa se on, Peter Joy tuumi. Häiden jälkeen aviopari muutti Suomeen.

Joy sai heti töitä Maatalouden tutkimuskeskuksesta, jossa vaimokin työskenteli. 1970-luvun Suomessa harva osasi englantia hyvin, joten suomen kieli oli pakko oppia.

— Kun joku ulkomaalainen nykyisin tulee tänne, hänelle puhutaan englantia. Mutta silloin ajattelin, että jos haluan pärjätä, minun pitää oppia suomea.

Mutta työ, oi voi, oli laboratoriotyötä. Siksi Joy hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan kasvinjalostusta. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli Hankkijan kasvinjalostuslaitoksella Hyrylässä ja maatalousneuvojana Sambiassa, mutta palasi yliopiston leipiin: ensin tutkimusavustajaksi, sitten väitöskirjatutkijaksi. Joy tutki, lisäisikö eri vehnälajikkeiden sekoittaminen satoa. Hän vietti mahdollisimman paljon aikaa kentällä, vaikka professorit patistivat kirjojen pariin.

— Olin huono istumaan kirjastossa. Minulla ei ilmeisesti ole akateemista sielua. Olin väärässä paikassa.

Väitöskirja jäi — mutta kasvinjalostus ei. 1980-luvun alusta vuoteen 2002 Joy työskenteli yliopistolla tutkimusavustajana. Hän risteytti erilaisia kasveja ja kirjoitti tuloksista raportteja.

Vehnä ei kuitenkaan ollut hänen ensisijainen kiinnostuksenkohteensa. Hän oli löytänyt nuo piikikkäät kaunokaiset, ruusut.

Ilo, sointu ja Tove Jansson osoittautuivat kestäviksi kaunottariksi.

Etelä-Suomessa on kasvatettu ruusuja luultavasti jo keskiajalla. Luostareissa ajateltiin, että ne olivat lääkekasveja.

Mutta koska Suomen talvi on kylmä, vain harva ruusu viihtyy täällä. Ne ovat pääasiassa lajikkeita, jotka kukkivat vain kerran kesässä, yleensä kaksi tai kolme viikkoa juhannuksen tienoilla.

1700–1800-luvuilla Kiinasta tuli Eurooppaan uudenlaisia ruusuja. Ne saattoivat kukkia jatkuvasti keväästä myöhään syksyyn. Suomessa ne eivät menestyneet.

Peter Joy tuumi, olisiko mahdollista luoda ruusu, joka kestäisi kylmää ja kukkisi pitkään. Hän alkoi risteyttää Suomessa pärjääviä ruusuja tuhlailevan pitkään kukkiviin lajikkeisiin.

Risteytys on helppoa: yhden ruusulajikkeen siitepöly viedään toisen emiin. Jotta mehiläiset eivät sotke työtä, äitikukasta revitään terälehdet irti. Silloin pölyttäjät menettävät mielenkiintonsa.

— Mutta risteytystyö on vasta alkusoitto. Sitä seuraa pitkäaikainen seuranta- ja vertailutyö. Ei ole tavatonta, että prosessi kestää puuvartisilla kasveilla yli 20 vuotta.

Vuosien varrella Joy ja hänen työkaverinsa kehittivät monta uutta Suomen-kestävää ruusulajia. Ne nimettiin muun muassa Iloksi, Soinnuksi ja Tove Janssoniksi.

— Tove Jansson on vain kerran kukkiva juhannusruusu, mutta sen väri on loistava, verenpunainen.

Liljat, iirikset ja hyötykasvit ovat kotipihan antimia.

Vuonna 2002 Peter Joylle ilmoitettiin, ettei hänen tutkimusavustajan pestejään enää jatketa. Ruusuviljelmät siirrettiin yliopiston pelloilta Päivölän virkistyskodin pelloille Nummelaan. Siellä jalostustyö jatkuu yhä, joskin vähenevissä määrin.

— Olen siinä iässä, etten jaksa käydä siellä kovin paljon.

Sitä paitsi Joyn ruusuihastus alkoi hiipua. Tuli uusia rakkauksia: liljat, iirikset ja perennat. Niitä hän kasvattaa takapihallaan Vantaalla. No, on siellä sentään ruusujakin.

Pihalla on myös vihannesmaa, ja noin puolet vuodesta Peter ja Ritva ovat vihannesten ja
hedelmien suhteen melkein omavaraisia. Joy viettää takapihallaan kesällä monta tuntia päivässä.

— Onneksi se on mielekästä.

Ainakaan ei tarvitse olla laboratoriossa.

 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.

Peter Joy

Syntynyt
1944 Readingissa Isossa-Britanniassa.

Koulutus
Kandidaatintutkinnot Readingin yliopistosta 1965 ja Helsingin yliopistosta 1976.

Ammatti
Monenlaisia töitä maaperätutkimuksen, viljelyn ja kasvinjalostuksen parissa. Jätti Helsingin yliopiston vuonna 2002.

Perhe
Vaimo, kaksi poikaa ja neljä lastenlasta.

Harrastukset
Puutarhanhoito, kuorolaulu ja kreikkalainen kulttuuri ja kreikan kieli.