Maastopalot riehuvat Kaliforniassa, Sisilia sulaa käristyskupolissa, Golfvirta uhkaa sammua. Silti kaikki eivät usko ihmisen aiheuttamaan ilmastokriisiin. Kuinka epäilijätkin saadaan vakuutettua ilmastonmuutoksen vakavuudesta ja toimimaan sen ehkäisemiseksi?
Aina tiedon lisääminen ei auta. Näkemys siitä, että ihmisten pinttyneet uskomukset ja käsitykset pohjautuisivat ”informaatiovajeeseen” ja korjautuisivat oikean faktatiedon myötä, on osoittautunut liian yksinkertaiseksi kuvaamaan ihmisen tapaa toimia ja käsitellä asioita.
Ihmiset arvostavat todistusaineistoa eri tavoin
Yhdysvaltalainen oikeustieteen ja psykologian professori Dan Kahan tunnetaan kehittämästään kulttuurisen kognition teoriasta. Teorian mukaan ihmiset muodostavat ja muokkaavat uskomuksiaan sen mukaan, mitkä arvot ovat keskeisiä heidän identiteetilleen.
Meillä on taipumus seurata viiteryhmiemme mielipidettä tiedollisissa asioissa ja suodattaa informaatiovirrasta pois itselle epämieluinen tieto.
Kysymys ei ole vahvistusharhaksi kutsutusta kognitiivisesta vinoumasta, jonka mukaan ihmisillä on taipumus valikoida informaatiota siten, että heidän tietorakennelmansa pysyy mahdollisimman yhtenäisenä. Kulttuurisen kognition mukaisesti ihmiset vain arvostavat todistusaineistoa eri tavoin. Tällöin kaksi ihmistä voi hyväksyä täsmälleen saman evidenssin, mutta päätyä täysin vastakkaisiin loppupäätelmiin.
Siinä missä vahvistusharha yleensä ylläpitää ja vahvistaa käsitysjärjestelmäämme, kulttuurinen kognitio voi viedä sitä äärimmäisemmäksi.
Kauhukuvaviestintä ei vakuuta epäilijöitä
Heräisivätkö ilmastonmuutoksen epäilijät, jos informaatiota jaettaisiin äänekkäämmällä tavalla? Sitä on yritetty.
Jokaisen kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n raportin kohdalla media on maalannut tulevaisuuteen liittyviä skenaarioita sanoilla ”synkkä”, ”hälyttävä” tai ”kauhistuttava”. Ilmaston lämpeneminen on muuttunut kuumenemiseksi ja ilmastonmuutos ilmastokatastrofiksi.
Kauhukuvaviestintä kääntyy helposti itseään vastaan. Tutkimustieto ja ihmiskunnan historia osoittavat, että ulkoinen pelko ja uhka aikaansaavat monissa yksilökeskeisyyttä, kohtalonuskoa, pessimismiä ja uutisoinnin torjumista – kaikki ei-toivottuja piirteitä ilmastoherätyksen kannalta.
Kauhukuviin perustuva viestintä voi tehota osaan ihmisistä. Tavallisesti nämä tahot ovat kuitenkin jo ilmastolle ”voitettuja” sieluja. Epäilijöitä maailmanloppua ennustava viestintä sen sijaan vahvistaa kannoissaan.
Riittävä määrä toimijoita on kasassa
Oikeampi kysymys onkin, miksi jokainen pitäisi käännyttää ilmastouskoon ja taisteluun ilmastonmuutosta vastaan. On virhe luulla, että muutoksen tekemiseen tarvitaan aina suuri määrä tekijöitä. Kansalaistoimintaa ja väkivallattomia protesteja tutkineen yhteiskuntatieteilijä Erica Chenowethin mukaan merkittäviä poliittisia muutoksia aikaansaamaan tarvitaan vain noin kolme ja puoli prosenttia väestöstä.
Tuo määrä on kirkkaasti kasassa. Vain yksi prosentti suomalaisista on sitä mieltä, ettei ilmastonmuutosta tarvitse hillitä. Tämä käy ilmi kyselytutkimuksesta, jonka Yleisradio teetti Taloustutkimuksella vuonna 2020. Saman tiedustelun mukaan yli puolet suomalaisista katsoo, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii jokaiselta oma-aloitteista elintapojen muuttamista.
Samansuuntaisia tuloksia tulee muualtakin päin maailmaa.
Räätälöimmekö siis viestin edelleenkin pienen, epäilevästi suhtautuvan ryhmän mukaan, kun voisimme kohdistaa sen sille suurelle joukolle, joka on jo aikaa sitten vakuuttunut ilmastonmuutoksen vakavuudesta ja on myös valmis toimenpiteisiin katastrofin ehkäisemiseksi? Kohteen valinta on keskeinen sen kannalta, miten viestimme ja minkälaiseen lopputulokseen tähtäämme ilmastostrategioilla.
Tutkimustuloksista tulee edelleen kertoa ja viestiä julkisuudessa ja mahdollisimman totuudenmukaisesti – myös kaikessa karuudessaan, mikäli on aihetta. Mutta viestiä ei tarvitse enää kehystää ylimääräisillä kauhuskenaarioilla, vaan voimme keskittyä dialogiin päättäjien ja muiden aktiivisten toimijoiden, kanssa ongelmien selättämiseksi. Vakuutteluun on tuhraantunut jo liikaa aikaa ja voimavaroja, jotka olisi voitu käyttää toimintaan.
Meillä on yhä mahdollisuudet ehkäistä katastrofi
Synkkinä aikoina toivo on ainoa järkevä strategia. Toivo ei ole ilmastonmuutoksen kohdalla vain kevytmielistä toiveajattelua, vaan meillä on käsillä olevan tutkimustiedon valossa edelleen kaikki mahdollisuudet ehkäistä ilmastokatastrofi.
Maailmantalouden vapautuminen hiilestä, dekarbonisaatio, on edistynyt kaiken aikaa. Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että nykyisin harjoitettava ilmastopolitiikka johtaa alle 3 asteen maailmanlaajuiseen lämpenemiseen kuluvan vuosisadan lopulla. Euroopan ja monien Aasian maiden sitoumukset saavuttaa hiilineutraalisuus vuosisadan puoleenväliin mennessä merkitsisivät lämpötilanousun pysähtymistä 2,5 asteeseen.
Glasgow’n ilmastokokouksessa sovittiin metsien hävittämisen lopettamisesta vuoteen 2030 mennessä ja fossiilisen energian alasajosta. Erilaisia vihreitä rahastoja syntyy tuon tuostakin sijoitus- ja rahoitusmaailmaan.
Kansainvälisen ilmastorahoituksen määrä on kasvanut kuudessa vuodessa noin 60 prosenttia ja ilmastolakeja on säädetty maissa, jotka aiheuttavat yli puolet maailman päästöistä. IPCC:n arvioiden mukaan viime vuosikymmenen puolivälissä politiikkatoimet vähensivät vuotuisia ilmastopäästöjä liki kuusi miljardia tonnia – enemmän kuin Yhdysvallat tuottaa vuodessa.
Politiikan, liike-elämän ja kansalaisten toimilla on väliä
On selvää, että suurimmat muutokset tehdään päättäjien toimesta ja muutamalla toimialalla. Sellaisia ovat energiahuolto, raskas teollisuus, liikenne ja maatalous. Muutokseen tarvitaan kansainvälinen vipuvarsi ja politiikka, jolla maapallo heivataan uuteen asentoon.
Myös liike-elämän tuki on tärkeää – ja hyvällä mallilla. Elinkeinoelämä on pidemmällä kestävän kehityksen edistämisessä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisessä kuin poliittinen ympäristö tai vaikkapa yliopistomaailma, sillä murrosvaiheet luovat yrityksille aina uusia liiketoimintamahdollisuuksia.
Politiikan toimijoilta on oikeutettua ei ainoastaan toivoa vaan edellyttää ratkaisuja. Silti pienillä teoillakin on merkitystä. Itse olen esimerkiksi luopunut lihansyönnistä, kuljen enimmäkseen jalan ja pyörällä ja huolehdin kotitalousjätteen kierrätyksestä.
Toiminta on olennaista myös tiedon vaikuttavuuden kannalta. Tutkimusten mukaan ihmiset kuulevat mieluiten sanomantuojia, joiden viesti ja oma elämä ja teot ovat tasapainossa keskenään. Oikeudenmukaisuus ja vaikuttavuus osoittautuivat selvästi tärkeimmiksi kriteereiksi myös silloin, kun tutkijat selvittivät ilmastonmuutokseen liittyvien politiikkatoimien hyväksymistä.
Nyt on aika toimia. Kaikki eivät syty eikä jokaista tarvita ilmastotalkoisiin, mutta riittää, että ne, jotka ovat heränneet, saadaan toimintaan mukaan ja että he säilyttävät motivaationsa. Siksi myös viestin painopiste on siirrettävä uhkasta mahdollisuuteen.
Teksti on lyhennetty Tämä ihmisen luonto -kirjan luvusta Jokaista ei tarvita ilmastotoimiin (Otava 2022).
Lue lisää ilmastonmuutokseen ja kestävyyteen liittyvästä tutkimuksesta.