Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa näyttää kerta kerran jälkeen toistuvan sama asetelma: tutkijoiden havainnot ympäristön tilasta johtavat vaatimuksiin erilaisten päästöjen vähentämiseksi tai luontokadon pysäyttämiseksi. Vaatimuksiin saadaan vastine teollisuudelta, jonka mukaan ne aiheuttaisivat satojen miljoonien kustannukset, teollisuuden alasajon ja siirtymisen ulkomaille.
Poliittiset päättäjät joutuvat punnitsemaan tutkimuksen esiin nostamia huolia ja teollisuuden arvioita kustannuksista. Usein muutoksiin ei ryhdytä, kuten on tapahtunut luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa, mutta jos ryhdytään, ovat kustannukset tyypillisesti olleet alhaisia verrattuna teollisuuden arvioihin. Esimerkkejä tästä ovat EU:n Natura 2000 -ohjelma ja metsäteollisuuden vesistöpäästöjen leikkaus 1970- ja 1980-luvuilla.
Suomalainen ympäristötutkimus keskittyy ympäristövaikutusten arviointiin mutta kustannusten osalta luottaa teollisuuteen, eli yksinkertaisesti edunvalvontaan. Ei ole aidosti ymmärretty, että ympäristöpolitiikan päätökset edellyttäisivät riippumatonta tutkimusta myös kustannuksista, niiden jakautumisesta eri tahoille ja lisäksi toimenpiteiden kustannustehokkaasta toteutuksesta.
Tämä asetelma on nyt toistumassa poikkeuksellisen selväpiirteisesti kysymyksessä metsien hiilinieluista. Akateemikko Markku Kulmala ja johtajat Johanna Buchert ja Petteri Taalas vaativat fossiilisten hiilipäästöjen vähentämistä sekä metsien nielujen ja teknisten nielujen kasvattamista (HS 9.3.). Keskeisimpänä metsien nielujen ongelmana esitetään turvemaiden päästötason epävarmuus. Tämän vähentämiseksi hallitus on suunnannut kahdeksan miljoonan euron HIKET-rahoituksen näiden kysymysten jo nyt runsaaseen tutkimukseen.
On kuitenkin kysyttävä, onko Suomen ilmastopolitiikan merkittävin epävarmuustekijä maaperäpäästöissä ja niiden mittauksessa?
Metsänieluista käyty julkinen keskustelu osoittaa, että metsänielujen kasvattaminen on taloudellinen kysymys. Tämä ilmenee jo siinä, että ilmastopaneelin ehdotuksiin hakkuiden rajoittamiseksi saadaan teollisuudesta nopea reaktio: Metsä Groupin johtaja Juha Jumppasen mukaan (STT 23.3.2025) hakkuiden rajoittaminen 10–15 miljoonan kuutiolla aiheuttaisi kahden-kolmen miljardin euron ja 11–17 tuhannen työpaikan menetyksen.
Teknisten hiilinielujen (150 euroa/hiilidioksiditonni) esitetään olevan edullisempaa kuin metsänielujen vahvistaminen. Teollisuuden alasajoa ja kasvun tukahtumista ennustavat myös Metsäteollisuus ry:n Paula Lehtomäki (STT 20.2.) ja MTK:n Tero Hemmilä (STT 4.3.).
Metsäteollisuus ry:n metsäjohtaja Sami Oksan mukaan (HS 4.4.) hakkuiden vähentäminen lisäisi hiilinieluja vain lyhyellä aikavälillä ja johtaisi noidankehään, hakkuiden jatkuvaan vähentämiseen ja lopulta sekä metsäteollisuuden että hiilinielujen ”tuhoutumiseen” ja hakkuiden siirtymiseen ulkomaille. Kustannuksiin ja hiilinielujen lisäämisen mahdottomuuteen vedoten ilmastotavoitteisiin vaaditaan radikaalia suunnanmuutosta.
Luonnonvarojen taloustieteilijälle kuilu tieteen ja ilmastopolitiikasta käytävän julkisen keskustelun välillä on poikkeuksellinen. Tutkimuksessa kiertoaikojen pidentäminen vähentää väliaikaisesti hakkuita, lisää nieluja ja metsiin kertynyt suurempi hiilivaranto vähentää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja on pysyvä hyöty ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla on perusteltua lisätä metsäpinta-alaa, jonka seurauksena puuntuotannon määrä voi lopulta olla lähtökohtatasoa suurempi.
Taloudellinen
Ilmastopolitiikan umpisolmu ei aukea, koska edes ilmastopaneeli ei esitä minkäänlaisia arvioita ehdottamiensa toimenpiteiden kustannuksista. Edunvalvojien arviot ovat jo lähtökohtaisesti virheellisiä, koska niissä vedotaan teollisuuden arvonlisään oikeiden kustannusten sijaan.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) politiikka-analyyseissä käytetty laskentamalli ei tuota tietoa hakkuurajoitusten kustannuksista ja laskentamallista on paljastunut virhe, joka on vuosikymmeniä aiheuttanut yliarvioita kestävistä hakkuutasoista ja nieluista ja on saattanut johtaa harhaan metsäteollisuuden investointipäätöksissä. Lisäksi Luken laskentakehikko ei täytä avoimen tieteen tunnusmerkkejä. Poliittiset päättäjät joutuvat tekemään päätökset ilmastopolitiikan suunnasta, ei ainoastaan epävarman tiedon varassa, vaan itseasiassa täysin vailla riippumattomia arvioita vaihtoehtojen kustannuksista.
Suomen ympäristökeskuksen tuoreen selvityksen (17.3.) mukaan suomalaiset odottavat hallitukselta kunnianhimoisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta edellyttävät, että kustannukset pidetään kohtuullisina. Olisi vihdoinkin ja konkreettisesti herättävä siihen tosiasiaan, että ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää nykyistä oleellisesti laajempaa tietopohjaa.