Mantaron jokilaakso hehkuu kuivuudesta keltaisena. Vain muutama kuukausi sitten laaksoa peitti vielä vihreiden sävyjen kirjo. Heinäkuussa sateet ovat väistyneet. Luonto on hiljainen, kuin eloton.
Viimeisestä sateesta on kulunut viikkoja. Silloin sadepilvet ilmestyivät vaivihkaa vuorten takaa. Ne laskeutuivat vuoren reunoja pitkin alas ja peittivät vuorilaakson synkkien ukkospilvien alle. Lopulta jännite ilmassa purkautui raivoisaan, laaksoa tunteja piiskanneeseen sateeseen.
Kokemus ukkosmyrskystä Andien vuoristossa auttaa ymmärtämään paikallisten
yhteisöjen arvostusta luontoa kohtaan. Andien kansat ajattelevat, että ihmiset, eläimet ja luonto ovat yhtä. Ne kaikki käsitetään toisiinsa tiukasti yhteydessä olevina maan olentoina. Mikäli Pachamama eli äitimaa tai maaemo ei voi hyvin, vaikutukset heijastuvat maan olentoihin.
Vaellus ylängölle on alkamassa. Tapana on suorittaa seremonia Apulle, vuorten jumalalle. Sille lahjoitetaan ruokaa ja kulaus Pisco-viinaa sekä lausutaan lyhyt kiitospuhe. Näin Apulta pyydetään lupaa vuorilla vierailuun ja suojelua matkan varrelle.
Retkikuntamme lähtee varhain aamulla tutkimaan Mantaron jokilaaksoon laskevaa Achamayojokea ruokkivia järviä. Oppaaksi minulle ja antropologi Armando Guevara Gilille lähtevät Don Cirilo ja Don Chalaca Santa Rosa de Ocopan kylästä.
Auringon ensimmäiset punaiset säteet nousevat vuorten takaa, kun automme kipuaa hiljalleen ylös mutkikasta hiekkatietä. Ylängöllä, yli 4 500 metrin korkeudessa, ruoho on peittynyt pakkaspeitteen alle. Vuoristoilma on raskasta hengittää, vaikka se on raikasta.
Aurinko valaisee jo täydessä loistossaan, kun lähdemme kävelemään kohti ylänkömaisemaa. Yritämme olla tallaamatta kukkia, jotka vasta heräilevät uuteen päivään. Kaukaa kuuluu koiran haukuntaa. Don Cirilo kertoo äänten kantautuvan alpakkapaimenien leireiltä.
Pysähdymme parin tunnin jälkeen Chaluacochajärven rannalle evästauolle. Yhtäkkiä taivas tummenee ja lumisade alkaa, ennen kuin ehdimme kaivaa lisää lämmintä vaatetta päällemme.
”Pachamama on meille vihainen. Lähdimme niin malttamattomina matkaan, että unohdimme osoittaa sille kiitoksen”, paikalliset oppaamme kiusoittelevat.
Keskellä myräkkää päätämme suorittaa seremonian Pachamamalle. Laskemme maahan hedelmiä ja leipää. Don Cirilo kiittää Pachamamaa mahdollisuudesta vierailla sen mailla, järvillä ja vuorilla. Hän pyytää suosiollista säätä, jotta matkamme voisi jatkua. Kymmenen minuuttia myöhemmin taivas kirkastuu ja lumisade väistyy. Vitsailemme, että lahjamme onnistuivat lepyttämään maaemon.
Äkillisesti muuttuvat säätilat ovat tavallisia Andien vuoristossa. Ylängöillä vuoret vaikuttavat ilmavirran kulkuun ja aiheuttavat hyvin nopeitakin heilahduksia. Don Cirilo kertoo, että tähän aikaan vuodesta sateet, lumena tai muussa muodossa, ovat silti harvinaisia. Meneillään on kuiva kausi.
Perun Andien vuosi on jakautunut sadekauteen ja kuivaan kauteen. Vuosisatojen ajan Andien maanviljelijät ovat kylväneet ja korjanneet satoa seuraten sade- ja kuivakausien jaksoja. Viime vuosikymmeninä ilmasto-olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet.
Mantaron jokilaakson maanviljelijät kertovat, etteivät he enää tiedä milloin on oikea aika kylvölle tai sadonkorjuulle. Satoja tuhoutuu äärimmäisen kuivuuden tai liiallisten sateiden vuoksi. Vuonna 2018 odottamattomat öiset hallat veivät monen maanviljelijän koko sadon. Eräs Mantaron alueella asuva maanviljelijä totesi: ”Maanviljelystä on tullut riskibisnestä.”
Kadot merkitsevät pienviljelijöille muutakin kuin elinkeinon menetystä. Siitä kertoo lähes runollinen tapa, jolla Andien asukkaat puhuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Monet haastattelemani viljelijät kuvailivat, kuinka pienet maissintähkät kärsivät polttavasta auringosta tai miten jokiparka nääntyy kuivuudesta.
”Ilman vettä emme voi elää, eivät ihmiset eivätkä eläimet. Ilman vettä kaikki elämä katoaa”, toteaa eräs viljelijä. Ajatukset heijastavat ylänkökylien asukkaiden luontosuhdetta. He saavat elantonsa viljelystä, mutta luonto on heille enemmän kuin hyödynnettävä luonnonvara.
Andien maanviljelijöiden ei tarvitse miettiä, mitä ilmastonmuutos merkitsee — seuraukset ovat jokapäiväistä todellisuutta. He tuntevat auringon poltteen, kun viljelevät pelloillaan kvinoaa, maissia ja perunaa. He odottavat sadetta — ja toivovat, etteivät rajut rankkasateet pilaa satoa.
Andien alueen ilmasto on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Sademäärät ovat aiempaa vähäisemmät, lämpötilat nousseet ja äärimmäiset sääilmiöt yleistyneet. Tutkijat ovat huolissaan myös siitä, kuinka ilmastonmuutoksen vaikutukset heijastuvat eriarvoisuuteen. Perussa juuri Andien alueen väestö on yksi haavoittuvimmista ryhmistä.
Perulainen antropologi Teófilo Altamirano kertoo vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan Refugiados ambientales. Cambio climático y migración forzada (Ilmastopakolaiset: Ilmastonmuutos ja pakotettu maastamuutto), että ilmastopakolaisten määrä maailmassa on tällä hetkellä 50 miljoonaa. Sen ennustetaan nousevan 150 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.
Perussa yhä useampi Andien asukas päättää lopettaa maanviljelyn ja muuttaa kaupunkiin, koska elämäntavan jatkaminen on liian vaikeaa. Altamirano muistuttaa, etteivät ihmiset yleensä tahdo jättää elinympäristöään. Suurin osa ilmastonmuutoksen vauhdittamasta muuttoliikehdinnästä tapahtuu pakon edessä.
Mitä tapahtuu, kun omin elämänpiiri jää taakse? Kun ilmasto-olosuhteet pakottavat muuttamaan kaupunkiin, myös tärkeät kulttuuriset, symboliset ja henkiset ulottuvuudet jäävät menneisyyteen.
Kaupungeissa uudet asukkaat ovat usein kaikkein vaikeimmassa asemassa. Ylänköalueilta muuttaneet saattavat kohdata syrjintää etnisen tai ”maalaisen” taustansa vuoksi. Yhteisön turvaverkko puuttuu ja moni voi joutua hyväksikäytetyksi uusissa oloissa.
Maaemo murehtii. Se kaipaa kipeästi apua maan olennoilta, jotka taas tarvitsevat emoa elääkseen hyvää elämää.
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa globaalin kehitystutkimuksen alalta Helsingin yliopistossa. Hän on perehtynyt ilmastohaavoittuvuuteen, luonnonvarojen hallintaan sekä vesikonflikteihin Perun Andeilla.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2021.