Biologi Henry Pihlström ja museomestari Janne Granroth seisovat Luonnontieteellisen museon (@luomus) pohjakerroksessa, krokotiilin luurangon ja valaan niskanikamien välissä, kun kollega pahoitellen keskeyttää luuesittelyn.
— Löytyyköhän meiltä porosusta?
Kysyjä tarkoittaa suistokrokotiiliä, Crocodylus porosusta, mutta sitä ei kokoelmista löydy. Ei vaikka tuholaissuojatuissa, lämmöltään ja kosteudeltaan säädellyissä kokoelmahalleissa on näytteitä tuhatkertaiset määrät näyttelyesineisiin verrattuna.
Viereisessä vitriinissä pötköttävä peto on suokrokotiili, Crocodylus palustris, eikä siis kelpaa tällä kertaa.
Elävien ja kuolleiden eläinten kansainvälistä kauppaa silmällä pitävä tulli on museolta ehkä useimmin apua kaipaava viranomainen.
Suurin osa museon luu- ja nahkakokoelmasta kiinnostuneista on kuitenkin tutkijoita. Vanhat näytteet ovat eläinten levinneisyyden ja perimän muutoksia tutkiville paras tai jopa ainoa portti menneisyyteen.
Varastohyllyjen aarteita kunnostettiin viime kesänä urakalla, ja tieto restauroinnista on levinnyt nopeasti. Kyselyjä riittää. Näytteitä myös määriteltiin uudelleen nykytieteen kriteerein. Se on tutkimuskäytön kannalta ratkaisevan tärkeää.
— Tämä työ ei lopu koskaan, Granroth sanoo, viitaten toisaalta kokoelmahuoneiden näytepaljouteen, toisaalta eläinlajien määrittelyiden jatkuvaan tarkentumiseen.
SAKAALI MUUTTUI SUDEKSI
Lajien sukulaisuussuhteista saatu uusi tieto johtaa usein siihen, että yhdeksi lajiksi aiemmin ajateltu eläinjoukko jaotellaan useammaksi. Myös lajien polveutumiseen liittyviä väärinkäsityksiä riittää oiottavaksi.
— Aloitimme urakan vanhimmista eksoottisista näytteistä, joiden määritykset todennäköisimmin olivat päivityksen tarpeessa, Pihlström kertoo ja poimii sanojensa vakuudeksi varastohyllystä narulla suljetun muovipussin ja sieltä kellertävän kallon.
— Näiden hirvisikojen käyrät hampaat voivat kasvaessaan pahimmillaan puhkaista eläimen oman pään!
Etiketissä on haalistunut mustekynämerkintä, vanhaa kaunokirjoitusta.
— Tässä on tyypillinen maininta, että Sulawesin saarelta, mutta ei mitään sen tarkempaa. Saaren etelä- ja pohjoisosissa elää nykytiedon mukaan eri lajeja, ja kun osasimme ottaa jaon huomioon, niin kävi ilmi, että kokoelmistamme löytyy näyte ainakin kahdesta lajista. Ero näkyy esimerkiksi noissa kallon pienissä uurteissa.
Yhtä lailla käsitys kultasakaaleista on muuttunut, ja museonkin sakaaleja määritettiin uudestaan. Ennen ajateltiin, että Afrikassa ja Euraasiassa elää yksi ja sama Canis aureus. Aivan hiljattain afrikkalainen versio kuitenkin paljastui sudeksi, ja maailmaan löytyi näin uusi koiraeläinlaji, uusi susi, ensi kertaa 150 vuoteen.
Myös museon suomalaisille susinäytteille on riittänyt käyttöä, kun tunteita herättävän, salametsästetyn ja suojellun lajiin tutkimuskysymykset ovat nousseet poliittisiksikin teemoiksi.
RASVA HAURASTUTTAA KALLON
Pihlström ja Granroth kumppaneineen kävivät kokoelmaa läpi klassisin keinoin, mittanauha tärkeimpänä työkalunaan. DNA-näytteitä otettiin vain vähän. Harjaantuneet silmät ja tiedeyhteisön vuosisatojen kuluessa kartuttama määrityskirjallisuus riittävät pitkälle.
Luiden kunnostustoimista olennaisin on rasvanpoisto. Ilman kellastavaa, haurastuttavaa rasvaa näyte kestää paremmin aikaa. Tutkimusnäytteitä ei tosin puhdisteta niin valkeiksi kuin näyttelyn luut, sillä luontainen kellertävä sävy helpottaa muotojen havainnointia.
Rasvanpoistokäsittelyn saavista kalloista ja rangoista otetaan ennen operaatiota varmuuden vuoksi talteen pieni pala, joka jätetään prosessoimatta, Granroth kertoo.
— Jos tulevaisuudessa onkin tarvetta DNA-tutkimukselle, niin geenimonistus saattaa onnistua käsittelemättömästä luusta paremmin.
RUSTOA KUORIAISEN MUONAKSI
Namibialaisen muurahaiskävyn luut — muurahaisia syövä pitkäkielinen, suomuinen otus — taas ovat menossa vuotakuoriaiskäsittelyyn. Näyte on aikanaan puhdistettu huonosti, ja luun kylkeen on kuivunut rustoa tai muuta kudosta. Ikivanha muona ei ole kuoriaisten herkkua, mutta tuoreemman ruuan puutteessa ne kuitenkin järsivät luut puhtaiksi.
Museon kuoriaiset ovat aivan tiettyä pohjoisamerikkalaista lajia ja antavat hellän käsittelyn hauraalle luulle, Granroth kertoo.
— Valas- tai biisoninäytettä ne eivät kuitenkaan jaksaisi syödä, joten on meillä entsyymipuhdistuslaitteistokin käytössä. Moderni entsyymihajotusprosessi on melkein kuin kauhuelokuvasta: raato pudotetaan koneeseen ja ulos pullahtaa puhdas luuranko.
Merinisäkkäiden oudot kohtalot
Yksi iso urakka olivat valaat, luonnehtii museomestari Janne Granroth Luonnontieteellisen keskusmuseon luukokoelman inventaariota ja kunnostusta: valasnäytteitä ei ollut ikinä käyty systemaattisesti läpi ennen viime kesää.
Sitä ilahduttavammilta tuntuivat merinisäkäshyllyjen yllätykset. Granroth nostaa näytille arkangelilaisen maitovalaan kallon kellastuneine etiketteineen. Pikku paperin muutamalle tekstiriville ei mahdu paljonkaan tietoa, mutta muutama sanakin onnistuu herättämään joukon kysymyksiä. Eikä pelkästään eläimistä, ekologiasta tai biologiasta ylipäänsä.
Tekstistä käy ilmi, että kallo on löydetty viime vuosisadan alussa maan uumenista, 50 metrin syvyyteen hautautuneena.
— Miksiköhän se sieltä löytyi? Granroth miettii.
— Kuka siellä kaivoi? Sotilaat ehkä, tai suunnitteliko joku alueelle kaivosteollisuutta?
Kallo on joka tapauksessa maannut vuodesta 1916 vuoteen 2016 museon eri kokoelmahuoneissa vailla huomiota — viimeksi Arkadiankadulla, omassa kolossaan kymmenien harmaiden siirtohyllyjen rivistössä. Lisätietoa sen vaiheista saadaan kuitenkin pian.
— Kallosta on tekeillä radiohiiliajoitus, joka paljastaa löydön iän, Granroth kertoo ja lupaa välittää tiedon eteenpäin, kunhan tulokset on julkaistu.
Lentäjä Pauli Saarenpään Huippuvuorilta tuomat grönlanninvalaan selkänikamat sen sijaan eivät ole maanneet kellarihyllyissä vaan ovat kaiken kansan nähtävillä museon luunäyttelyssä. Ennen museoon päätymistään niskanikamat palvelivat yksityiskodissa saunakammarin istuimina, somin virkatuin istuintyynyin pehmustettuna, Granroth kertoo.
Ensimmäinen arvaus oli, että selkärangat olisivat kuuluneet 1600-luvulla eli ankaran valaanpyynnin aikaan henkensä menettäneille valaille.
— Yhteistyö ajoitusyksikön ja jäkälätutkijoiden kanssa kuitenkin paljasti, että näytteet ovat selvästi vanhempia. Kasviyksikön kollegat kertoivat, että vaikka luun päällä kasvavat jäkälät näyttävät pieniltä, niiden on silti kokonsa vuoksi pakko olla todella, todella vanhoja.
Jäkäliin perustuva arvio tarkennettiin radiohiiliajoituksen avulla, jolloin varmistui, että valaista vanhempi eli ja kuoli jo 1300-luvulla ja nuorempikin 1400-luvulla.
— Molemmat ovat siis ajalta ennen ihmisen Huippuvuorille rantautumista.
Gallen-Kallelan oravat ja sarvikuonot
Osa museon luista, luurangoista ja nahkoista on korvaamattomia, Henry Pihlström määrittelee: lajeja joita ei olisi nykyisin eettisesti mahdollista hankkia. Jaavansarvikuonoja esimerkiksi on elossa enää joitakin kymmeniä.
— Keruusafarit eivät ole tulleet kyseeseen aikakausiin. Aikanaan herrasmies kuitenkin saattoi hyvin metsästää sarvikuonon tapaisia lajeja. Niinpä meillä on monta uhanalaista suippohuulisarvikuonoakin.
Pihlström osoittaa kalloa, joka ei äkkikatsomalla vaikuta lainkaan sarvikuonolta.
— Niin, sen sarvihan ei ole luuta.
Eläimen ampui aikanaan Akseli Gallen-Kallelan Afrikassa, aivan kuten nahkavaraston hyllyltä retkottavan aroseeprankin. Kansallistaiteilija on yksi museokokoelmaa eniten kartuttaneista suurriistan metsästäjistä. Hän tosin oli poikkeuksellisen kiinnostunut muistakin eläimistä kuin suurista, uljaista lajeista.
— Yhtä lailla varastosta löytyy Gallen-Kallelan retkikunnan ampumia oravia. Hän oli tieteestä innostunut ihminen.
Gallen-Kallelan lahjoittamat täytetyt eläimet ovat teknisesti katsoen vanhojen näytteiden parhaimmistoa, Granroth arvioi.
— Hän varmaankin evästi konservoijaa tarkasti, piirsi avuksi eläinten luonnolliset asennot.
Osan Gallen-Kallelan lahjoituksia on täyttänyt museon edustalla olevan hirviveistoksen tekijä, taiteilija, museon konservaattori Jussi Mäntynen.
— Mäntysellä oli hieno kädenjälki myös konservaattorina. Hänen teoksensa kestävät vertailun jopa parhaisiin uusiin näytteisiin.
Suurriistan metsästäjät ovat museon kannalta sikäli arvokkaita lahjoittajia, että he kirjasivat metsästysmuistonsa täsmällisesti.
— Vuosisatojen takaisten metsästysreissujen kulun pystyy parhaimmillaan rekonstruoimaan päivän tarkkuudella.
Joskus metsästäjät ovat kirjanneet tietoja jopa harmillisen pikkutarkasti.
— Kun sata vuotta vanhassa paperissa mainitaan kazakstanilaisen solan nimi — kirjoitusasultaan ehkä vähän epätarkassa muodossa — joutuu kartastoja lehteilemään aika lailla, jos aikoo saada alkuperäpaikan selville. Lajinmääritys voi hyvinkin riippua siitä.
Tällä hetkellä museo saa uusia eksoottisia näytteitä lähinnä Korkeasaaresta ja yksityisiltä lahjoittajilta, jotka haluavat eroon perintöhuvilan seinällä törröttäneistä antiloopinsarvista tai takanedustan taljasta.
(Artikkelia muokattu 2.6.2017 "Luonnontieteellisen museon luukokoelmien" muutettu oikeaan muotoon "Luonnontieteellisen keskusmuseon luukokoelman")
Video: Perttu Saksa
Käsikirjoitus: Virve Pohjanpalo
Lukija: Arja Tuusvuori
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/5/17
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.