Yksityisyyden rajat ovat pyhät. Niiden ylitse pyrkivä kutsumaton vieras ei saa helposti anteeksi. Nämä varjellut rajat liikkuvat kuitenkin nopeasti.
Myös mielipiteiden rakentumisen tavat ovat murroksessa — ja niiden mukana muuttuu koko se rakennelma, jota kutsumme yleiseksi mielipiteeksi.
— Joudumme järjestämään maailmaa perustavasti uudella tavalla. En tarkoita, että instituutiot ja ajattelu olisivat romahtamassa, mutta ne muuttuvat isossa, historiallisessa mitassa, viestinnän professori Risto Kunelius sanoo.
Ihmisten elämä on muuttunut tiedoksi, jota kerätään nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Globaalit mediakonsernit taltioivat ja profiloivat viestejämme, liikkumistamme, ostoksiamme ja muita valintojamme. Ne arvaavat ajatuksemme ja ennustavat seuraavia askeliamme. Muun muassa tätä on datafikaatio, Kunelius hahmottelee.
— Millaiseksi elämä muuttuu, jos reaktioni ovatkin jotain, mistä joku muu on jo etukäteen liian hyvin perillä?
Ohjailtuja mielipiteitä?
Dataa keräävät yritysjätit ovat taitavia huomion suuntaamisessa. Poliitikkojenkin on vaikea työntää tykkäyslaskurit mielestään. Sosiaalisen median spektaakkeleiden merkitys korostuu.
Jos datasta ennustajaksi ryhtyneet mediakonsernit saavat niskalenkin päättäjistä, huoli levittyy koskemaan koko demokraattista järjestelmää, Kunelius sanoo. Huonoimmillaan politiikka surkastuisi ärsykkeisiin reagoimiseksi ja populismiksi.
— Demokratian on ajateltu olevan sitä, että poliitikot kuuntelevat mielipiteitä ja tekevät päätöksiä niiden perusteella. On helppo maalailla totalitaarisia visioita, jos tilanne olisikin se, että poliittiset päätökset perustuisivat ohjailtuihin mielipiteisiin.
Vaikea valvoa
Mielipidemuokkauksen lisäksi päänvaivaa aiheuttaa muutosten valtava nopeus.
— Uusi valta on jo täällä, eikä sitä pysty perumaan, Kunelius luonnehtii.
Dataa prosessoivien ja hyödyntävien algoritmien kanssa ei voi neuvotella, koska ne ovat liikesalaisuuksia. Automatisoitujen, piilossa hyrräävien algoritmien ja kasvavan laskentatehon antamaa valtaa on vaikea demokratisoida, professori sanoo, paljon vaikeampaa kuin monia aiempia valtaresursseja.
Luottamus päätöksentekijöiden ammattitaitoon on perinteisesti rakentunut heidän tilivelvollisuutensa varaan. Jos ongelmia ilmaantuu, he kantavat ratkaisuistaan vastuun.
Algoritmien arviointi ja valvominen taas on vaikeaa silloinkin, kun ne eivät ole liikesalaisuuksia.
— Käsitteemme tuntuvat vanhentuneilta, kun automatisoidulta päätöksenteolta pitäisi vaatia jotakin.
Optimistinen alku
Kuinka tähän murroskohtaan päädyttiin? Vielä kolme vuosikymmentä sitten internetiä rakennettiin ”uudisraivaajahengessä”, kuten Kunelius kuvaa. 1990-luvun tunnelma oli toiveikas: kekseliäisyys, tekemisen vapaus ja ajatus kaikkien ulottuville saatavasta tiedosta olivat kuin valoa.
Nuorta mediatutkijaakin elähdytti ajatus siitä, kuinka valistuksen henki lyö kättä teknologian kanssa. Portinvartijat kaatuvat ja tiedon maailma demokratisoituu.
2000-luvulla sävy muuttui kriittisemmäksi.
— Demokraattisen tiedonvälityksen unelma alkoi rapista, kun internetin huomattiin pirstaloivan julkisuutta, polarisoivan poliittista keskustelua ja keskittävän viestintävaltaa.
Optimistit kuten The Wealth of Networks –kirjan (2006) tekijä Yochai Benkler rakensivat kuitenkin yhä uskoa ja muistuttivat, ettei internetiin tukeutuvaa mediamaailmaa pidä verrata vain edellisen vuosikymmenen utopioihin. Verkon piti olla käyttäjien intoa hyödyntävä vaihtoehto menneelle ummehtuneisuuden maailmalle ja massamedioille.
Yksi myöhäinen toivonläikähdys oli Twitteriin tukeutunut arabikevät 2011. Ei synkkyys olekaan koko kuva.
— Poliittisen keskustelun kirjo on myös parantunut, Kunelius toteaa.
Saako hengittää?
2010-luvulla dystooppiset näyt vahvistuivat. Mediatutkimuksen piiriin siilautui yhä enemmän valvontaa ja yksityisyyttä koskevia huolia. Tärkeäksi herätykseksi Kunelius lukee Edward Snowdenin paljastukset läntisten tiedustelupalveluiden massavalvonnasta, tiedonkeruusta ja tietojen yhdistelystä.
— Internetin konehuoneessa asiat olivat toisin kuin miltä käyttäjille näytti. Hakukoneet eivät tyydykään hakemaan meille tietoa maailmasta, vaan samalla ne haalivat dataa teollisuudelle ja turvallisuuskoneistoille. Missä on enää ilmaa hengittää, kun tiedonkeruu on niin kattavaa?
Mediatutkimuksen teorioiden mukaan arjen sosiaaliset verkostot ovat vastarintaa vallanpitäjien viesteille, mutta nyt tuntuu olevan päinvastoin.
— Suhteemme tallennetaan. Niistä tulee väylä poliittiselle vaikuttamiselle ja mainonnalle.
Toiveikkaan Benklerin sijalle viestintäteollisuuden tulkitsijoiksi ovat nousseet Nick Couldryn ja Ulises A. Meijaksen tapaiset tutkijat. Couldry ja Meijas kuvailevat koko yhteiskuntajärjestystämme sen kautta, kuinka voitontavoittelijat louhivat dataa ihmiselämästä. He käyttävät Data Colonialism -kirjassaan (2019) suuria sanoja: autonomiamme vaarantuu ja vapautemme perusta on uhattuna.
Rajoja asettamassa
Historiallisen murroksen ja käsitteellisten järähtelyjen rinnalla on kuitenkin käynnissä myös arkisia, eteenpäin kurkottavia prosesseja. On mietittävä konkreettisesti, kuinka vallankäytölle ja sen keskittymiselle asetetaan rajoja, Kunelius sanoo.
Euroopan päättäjät keskustelevatkin kiivaasti siitä, millaisia uhkia maanosamme digitaaliset riippuvuussuhteet synnyttävät. Datajättien toiminta heijastelee Yhdysvaltojen ja Kiinan sääntelykulttuuria — tai säätelemättömyyttä.
”Euroopan on nyt lujitettava digitaalista suvereniteettiaan ja asetettava standardeja sen sijaan, että se kulkisi muiden jäljissä”, linjasi EU poliittisen strategiansa päätavoitteita vuosille 2019–2024. Tekeillä on myös datahallintalaki.
EU-johtajien puheet keskittyvät innovaatioihin, kilpailukykyyn ja muihin talouskysymyksiin, mutta niiden rinnalla myös turvallisuuden, perusoikeuksien ja demokratian turvaamiseen. Äänestäjien manipulointia vaalien alla ei voi ohittaa olankohautuksella.
Henkilökohtaisia valintojamme koskevan datan arvo pääsi yllättämään media-alan ammattilaisetkin, Kunelius uskoo.
— Tuskin Piilaaksossa 1990-luvulla nähtiin, mitä on tulossa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2021.
Kukaan ei tiedä, paljonko ihmisten elämästä on kerättynä dataa. Määrä ylittää inhimillisen hahmotuskyvyn. Suurista aineistoista on mahdollista tunnistaa ilmiöitä, joita ei ole aiemmin huomattu tai voitu todistaa: ryhmiä, identiteettejä, sosiaalisia ongelmia, kulttuurisia malleja — ja näiden risteämiä.
Yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen tutkimus muuttuvat, kun tutkijat voivat testata teorioitaan tietomassoja vasten. Laadullista ja määrällistä tutkimusta pystytään yhdistämään uusin tavoin. Tämä parantaa ihmistieteiden selitysvoimaa, professori Risto Kunelius arvioi.
Hän johtaa yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellistä instituuttia, jossa on käynnistynyt datafikaation mahdollisuuksien ja ongelmien monialainen tutkimus.
Datafikaatio muuttaa yhteiskuntia ja sitä, millaiseksi ihmisten ja instituutioiden vuorovaikutus muotoutuu. Jos haluamme ymmärtää yhteiskuntaa, ihmistieteiden on tutkittava datafikaatiota, Kunelius sanoo.
— Empiirisyys lisääntyy. Tutkijat pääsevät tekemään ikään kuin yhteiskunnan luonnontiedettä.
Tutkimuseettinen ja –poliittinen harkinta ei muutu aiempaa helpommaksi.
— Miten toimia, jos tunnistamme yksilön tai ryhmän kohdalle osuvan riskin tai alttiuden? Riskeihin on terveellistä herätä, mutta kuinka paljon varoittelua ihmiset kaipaavat, professori miettii.
Tiedontuotannon vastuukysymykset ovat entistä mutkikkaampia, kun kansallisten tilastoaineistojen rinnalle on rakentunut monilonkeroinen, osin yksityinen datantuotanto.
— Tietomassoihin tukeutuvassa tutkimuksessa voi olla kiusauksena laatia kysymykset aineiston mukaan: kysyä sitä, mihin saa vastauksia helposti.
On siis pidettävä kiinni oikeudesta ja vastuusta muotoilla kysymykset kriittisesti. Myös työprosessien läpinäkyvyydestä on huolehdittava.
— Laskennallisesta aineistonkäsittelystä ei saa rakentua mustaa laatikkoa, jonka sisältöä kukaan ei oikein ymmärrä, Kunelius painottaa.