Meneillään on uusi geologinen aikakausi, antroposeeni. Mitä ihmisen aikaan kuuluu? Ainakaan mikään tieteenlaji ei ratkaise ajan ongelmia yksin. Nyt jos koskaan on yhteisen tekemisen paikka.

Franz Kafkan Muodonmuutoksessa Gregor Samsa huomaa muuttuneensa inhottavaksi syöpäläiseksi. Ridley Scottin Blade Runnerissa kopioihmisten metsästäjä Rick Deckard hoksaa olevansa replikantti itsekin. Ei voi tietää muuttuuko itse vai kaikki muu — muoto on tuttu dekkareista, jännäreistä ja painajaisista.

Viimeistään parinsadan viime vuoden kuluessa kävi niin, että ihmiskunnasta tuli geologinen voima, samankaltainen kuin Jukatanille 66 miljoonaa vuotta sitten iskeytynyt asteroidi tai supertulivuori tai jääkausi. Ihmisen läsnäolo koskettaa koko planeettaa.

Meistä tuli geologinen voima sitä mukaa, kun taloudellinen, teknologinen ja kulttuurinen kehitys hurjensi vauhtiaan, ja ehkä juuri siksi ympäristön kurjistuminen jäi huomiotta. Huomiotta vaan ei huomaamatta: jo 1800-luvulla oltiin huolissaan teollistumisen vaikutuksista paikallisluonnolle ja ilmastolle.

Silti vasta vuonna 2000 kemian nobelisti Paul Crutzen esitti luonnontieteilijäyleisölle, että olemme siirtyneet geologisesta epookista toiseen. Elämmekin antroposeenissa, uudessa ihmisen ajassa. Lempeän vakaa holoseeni on jäänyt taakse.

Ilmakehässä on enemmän lämmittävää hiilidioksidia kuin miljooniin vuosiin. Maassa on liikaa typpeä ja fosforia. Pohjoisnavan lämpimät talvet tulivat ensin mahdollisiksi, pian tavallisiksi. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon vauhdilla. Kaupungit ja pellot peittävät enemmän maan pinnasta kuin viime jääkauden jäätiköt. Kaivinkoneet siirtävät enemmän maata kuin tulvat, aallot ja maanjäristykset. Ihmiset ja kotieläimet painavat yli kolmekymmentä kertaa enemmän kuin kaikki suuret villieläimet. Pian merissä on enemmän muovia kuin kaloja.

Tieto kiihtyvän kehityksen haitallisuudesta ympäristölle ei ole uutta, mutta antroposeeni kerää ihmiskunnan liikevoiman saman termin alle. Uutta on tiedon varmuus. Yhä tehokkaammat tietokoneet laskevat yhä yksityiskohtaisemmin mallinnettuja elonkehän toimintoja. Ihminen on kaikesta päätellen kammennut systeemin radaltaan.

Geotieteen löydökset vavahduttavat tieteellistä maaperää. Nyt geologit, ilmakehätutkijat ja ekologit haastavat sosiologit ja filosofit, kirjallisuuden ja talouden tutkijat. Ihmistä ja yhteiskuntaa ei voi enää ymmärtää erossa siitä, miten olemme muuttaneet maailman. Artikkeleita ja kirjoja kirjoitetaan kuumeisesti, konferensseja polkaistaan käyntiin ja ainakin kolmen tieteellisen journaalin nimessä on antroposeeni.

Antroposeenille kehittyi nopeasti ”virallinen” kertomus, jossa ihmislaji lainomaisesti ajan saatossa tunkeutuu elonkehän rakenteisiin ja alkaa ohjata historiaa. Ihminen kesyttää tulen, oppii työkalut, metsästää mammutit. Keksii höyrykoneen ja hoksaa fossiilienergian. Luo tehomaatalouden, globalisaation ja ydinpommit. Lopulta hän havahtuu aiheuttamaansa tuhoon ja — toivottavasti — alkaa hallita tekojaan ja omaksi kuvakseen luomaansa planeettaa.

Tarina antroposeenista saa herkästi kohtalonomaisen luonteen. Vääjäämättömällä teknologisella kehityksellä on kurjat sivullisuhrinsa, mutta historian vuo korjaa virheet, rationaalisuus ja parempi teknologia voittavat. Valta ja raha, konflikti ja riisto jäivät marginaaliin, kunnes yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat heräsivät. Kuka muka on yleismaailmallinen ihminen, antropos? Eri aikoina, paikoissa, asemissa eläneet ihmiset eivät ole yhtäläisiä eivätkä ole vaikuttaneet ympäristöönsä yhtäläisesti.

Olisiko parempi nimi pikemminkin kapitaloseeni tai oligantroposeeni, koska talouskasvu ja vallan keskittyminen ovat antroposeenin historian sydänverta. Angloseeni muistuttaisi fossiilitalouden brittitaustasta ja kolonialismista, antrobseeni elektronisen mediakulttuurin harvinaisia maametalleja ja ympäristöä kuluttavasta taustasta. Jokainen kilpaileva nimiehdotus on oikeassa, yksikään ei yksinään.

Antroposeenille ei ole yhtä määritelmää. Keskustelu on etääntynyt jo kauas siitä, mistä oli alun perin kyse. Uuden geologisen epookin määrittämistä käsitellään yhä, mutta se tuskin on enää keskustelun kiinnostavin osa. Hyvä niin, koska tämä laajentuminen on avannut monitieteellisiä pyrkimyksiä ymmärtää historiaa, yhteiskuntaa ja taloutta. Se on tuonut eri alojen tutkijoita keskustelemaan samoihin pöytiin. Jättiläiskäsite alleviivaa, että tätä kysymystä ei mikään tieteenala ymmärrä yksin.

Historioitsija Dipesh Chakrabarty arvioi, että antroposeenissa kietoutuvat yhteen luonnon, ihmiskunnan ja vallan historiat. Luonnontieteiden havainnot ovat pakottaneet katsomaan yhteiskuntaa ja historiaa uusin silmin. Muuttaessaan planeetan ihminen on muuttanut itsensä, oman elämänsä ehdot ja historian. Tutkija McKenzie Wark huomauttaa, että vaikka kyseessä ei ole maailmanloppu, ajatus itseään korjaavasta ja parantavasta luonnosta on ohi. Se jumala on kuollut.

Aikamme suuri tarina on tämä: on eliölaji, joka muuttaa koko planeetan. Nojatessaan luonnontieteiden kertomaan antroposeenin kertomus jää etäälle elämästä. Mutta ihmistieteidenkin tutkimus on tieteellistä ja ylätasoista, herkästi etäännyttävää. Ilmastonmuutoksesta on vaikea puhua.

Antroposeenista on todella vaikea puhua. Paloja puuttuu, sen rajat karkaavat sormien välistä. Joskus punastuttaa puhua kaikesta tästä synkkyydestä. Sen sijaan on helppo tiedostaa ongelma ja silti toimia kuin sitä ei olisi olemassa. Antroposeenin syyt ovat tavallisen suomalaisenkin elämän perusteita.

Minkälainen olisi eeppinen elokuva antroposeenista? Antroposeeni on sekä piilossa että näkyvissä, eikä siitä voi tehdä tulkintoja ainoastaan ympäristökriiseistä tietoisista teoksista, kuten Laura Gustafssonin Korpisoturista, Cormac McCarthyn Tiestä tai Wall-E-animaatiosta. Antroposeeni ei ole ilmiö vaan näyttämö.

Jos tulevaisuudessa on geologeja, maaperään jättämämme alumiini, muovi ja betoni eivät jää heiltä huomaamatta. Tulevaisuuden humanisteille on merkkejä siitä, miten täällä on unelmoitu, janottu, kaivattu ja vapauduttu. Jälkiä ovat jättäneet vaikkapa Francis Bacon ja Madonna, Girls-televisiosarja ja mainoskatkot, Jane Austen ja Jack Kerouac.

”— Vhii, Sal, meidän pitää lähteä, emme saa
pysähtyä ennen kuin päästään sinne.
— Minne me sitten ollaan menossa?
— En tiedä, mutta meidän on mentävä.”
(Jack Kerouac, Matkalla.)
 

Täältä ei pääse pois. Korallien valkaistuminen Suurella valli­riutalla on kriisi. Kriisi on Lähi-idän kuivuus tai Himalajan jäätikköjen sulaminen, mutta antroposeeni ei ole. Antroposeenista ei palata vanhaan normaaliin.

Antroposeenista ei pidä puhua vain siksi, että se on kätevää. Siitä pitää puhua, koska se on niin vaikeata. Tiede alkaa ymmärtää, mitä ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ovat. Antroposeeni muistuttaa, miten nämä asiat liittyvät yhteen tekemättä niistä helpompia kuin ne ovat. Helppo ratkaisu on tuskin ratkaisu lainkaan.

Kun luonto hakee uusia tasapainojaan, meille aikalaisille antroposeeni on hätätila. Vasta muotoutuva ihmisen aika on avoin ja epävarma. Rohkeuden ohella tarvitsemme yhä laajempaa tietoa menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tarvitsemme tiedettä ja monipuolista asiantuntemusta sekä elämää ja sitä tutkiskelevaa taidetta, ei vastapuolina vaan vastapainoina. 

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.