Pohjoismainen brändi korvasi hyvinvointivaltion – milloin politiikka katosi pohjoismaisesta mallista?

1990-luku sysäsi Pohjoismaat identiteettikriisiin, ja pohjoismaisuutta alettiin määritellä uudelleen. Nyt hyvinvointivaltion olemuksesta on taas käynnissä taistelu, sanoo historioitsija Johan Strang.

Pohjoismainen hyvinvointi, Pohjoismaiden tavaramerkki. Mihin katosi puhe pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta?

Sanat ovat merkki muutoksesta, joka on ollut käynnissä 1990-luvun alusta. Kolmenkymmenen viime vuoden aikana näkemys siitä, että on hyvinvointivaltio, joka on seurausta tietynlaisesta politiikasta, on hylätty.  Pohjoismaista identiteettiä ja Pohjoismaita on sen sijaan alettu selittää kulttuurisilla syillä, sanoo akatemiatutkija Johan Strang Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksesta (CENS).

– Poliitikot, tutkijat, tutkimusrahoittajat ja media keskustelevat harvemmin hyvinvointivaltiosta tai hyvinvointiyhteiskunnasta, vaan yleisemmin pohjoismaisesta tavaramerkistä tai hyvinvoinnista. Vielä kylmän sodan aikana voimissaan ollut sosiaalidemokraattinen malli on hylätty, ja sen korvaajaksi ollaan pyritty löytämään muita selityksiä pohjoismaiselle menestykselle, Strang toteaa.

Miksi näin on käynyt ja missä muutos näkyy? Sitä Strang tutkii nyt.

Mitä tapahtui 30 vuotta sitten?

Näkemys pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kulttuurisena ennemmin kuin poliittisena ilmiönä on yhteydessä useisiin 1990-luvulla alkaneisiin muutoksiin. Strangin mukaan olennaista on, mitä Pohjoismaille tapahtui kylmän sodan jälkeen. Yleisesti voi sanoa, että maailmanpolitiikan mullistukset aiheuttivat Pohjoismaille suuren identiteettikriisin.

Kylmän sodan aikana, ennen 1990-lukua, maailmalla käytiin ideologista kamppailua sosialismin ja kapitalismin välillä.  Pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia oli kehitetty sosiaalidemokraattien johdolla, yhteistyössä eri Pohjoismaiden välillä 1930-luvulta alkaen. Yhteistyö ja yhteinen poliittinen ideologia selittävät maiden yhteiskuntajärjestelmien samankaltaisuutta. Pohjoismainen hyvinvointimalli nähtiin kompromissina oikeiston ja vasemmiston – kapitalismin ja sosialismin – välillä.

1990-luvun vaihteeseen mennessä Pohjoismaat edustivat maailmalla usein vaihtoehtoista mallia: rauhaa, sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota ja osallistavaa demokratiaa ammattiyhdistyksineen ja kansanliikkeineen. Kun Neuvostoliitto sitten hajosi, kylmä sota päättyi ja liberalismi ja kapitalismi kukistivat sosialismin, Pohjoismaiden oli vaikea löytää paikkaansa uudessa maailmanjärjestyksessä.

– Pohjoismaat menettivät poliittisen identiteettinsä, Strang sanoo.

Kuvaava on Ruotsin tuolloisen pääministeri Carl Bildtin kysymys: ”Kuka haluaa olla kompromissi menestystarinan [kapitalismi] ja historiallisen katastrofin [sosialismi] välillä?”

Himmenevä loisto

1990-luvun lama ajoi myös hyvinvointivaltion syvään kriisiin erityisesti Suomessa ja Ruotsissa. Useita tukijärjestelmiä ja rakenteita ajettiin alas, ja monet muutokset jäivät pysyviksi.

Samalla kun Ruotsi ja Suomi ajautuivat lamaan, maat suuntasivat katseensa EU:hun. Tämä joudutti perinteisen pohjoismaisen identiteetin rapautumista.

– Useimmat niistä asioista, jotka tapahtuivat 1990-luvulla Ruotsissa, koettiin myös Suomessa, mutta vielä voimakkaammin. Taloudellinen lamamme oli syvempi, koska Suomen idänkauppa romahti Neuvostoliiton hajottua. Sitouduimme EU:hun tiukemmin, koska meillä oli suurempi tarve tehdä pesäeroa itänaapuriimme, Strang toteaa.

Yhteistä Pohjoismaista pohjaa rapauttava vaikutus oli myös sillä, että Pohjoismaiden lähestymistavat EU-politiikkaan erosivat paljon toisistaan. Suomi halusi syvälle EU:n ytimeen, kun taas Ruotsissa oli vahvaa EU-vastustusta. Tanska oli liittynyt unioniin jo 1970-luvulla, eikä Norja halunnut lainkaan mukaan. Ruotsi ja Suomi olivat syvässä lamassa, ja Norja alkoi tienata öljyntuotannolla ja löysi kansallisen identiteettinsä uudelleen urheilumenestyksen kautta.

Vaikka kehitys oli kulkenut Pohjoismaissa eri suuntiin, kaikki kokivat identiteettikriisin. Ruotsin voimakas kipuilu vaikutti myös naapurimaihin: pohjolan johtotähden loisto oli himmennyt, ja Pohjoismaat olivat eksyksissä.

Kun pohjoismaista mallia pikkuhiljaa alettiin löytää uudestaan, se ei perustunutkaan enää sosiaalidemokraattiseen keskitiehen. Niin tutkijat kuin yhteiskunta laajemminkin lakkasivat etsimästä pohjoismaisen hyvinvointimallin selityksiä historian poliittisesta valtakamppailusta.

Sen sijaan pohjoismaisille erityispiirteille alettiin etsiä kulttuurisia selityksiä. Korostettiin luterilaisuutta, valtionkirkkoa, niin sanottua vapaan talonpojan käsitettä ja paikallisdemokratiaa.

– Tähän perinteeseen nojautuen on tehty paljon arvokasta tutkimusta, mutta se johti varmaan osaltaan siihen, että hyvinvointimalli alettiin nähdä lähestulkoon epäpoliittisena luomuksena.

Lue myös: Tutkijat yrittävät selvittää, mitä pohjoismaisuus tarkoittaa

Kulttuuriset selitykset hyödyttävät uusliberalismia

Johan Strangin mukaan Pohjoismaiden määritteleminen kulttuurisena ilmiönä on tapahtunut samaan aikaan uusliberalismin nousun kanssa.

– Hyvinvointivaltion kulttuurinen selitysmalli on antanut toimintavapautta niin uusliberalismille kuin populismillekin. Tuon selityksen mukaan voimme leikata rakenteita ja tukimuotoja niin paljon kuin tahdomme ja silti säilyttää hyvinvointivaltion, koska se on geeneissämme ja koska vallitsevalla järjestelmällä ja politiikalla ei ole mitään vaikutusta asiaan.

Uusliberalismiin sopii sekin, että ajatus pohjoismaisesta brändistä on paljon helpompi tuotteistaa ja myydä ulkomaille kuin hyvinvointivaltio, johon liittyy ideologisia päätöksiä ja mutkikkaita rakenteita. Tilausta viennille on ollut varsinkin viime vuosina, kun Pohjoismaat ovat herättäneet mielenkiintoa noustessaan kärkisijoille erilaisissa hyvinvointia, onnellisuutta ja tasa-arvoa mittaavissa kansainvälisissä vertailuissa.

Mutta uusliberalismille on alkanut viime aikoina ilmetä myös vastareaktioita. Populististen liikkeiden esiinnousun voi nähdä yhtenä tällaisena. Paradoksaalista kyllä, molemmat selittävät Pohjoismaiden erityisyyttä kulttuurilla, mutta eri syistä.

– Professori Mary Hilson taisi ensimmäisenä The Nordic Model -kirjassaan esittää kysymyksen siitä, onko vain yhteensattumaa, että samalla kun tutkimus on keskittynyt kulttuurisiin selityksiin hyvinvointivaltiolle, oikeistopopulistiset puolueet näkevät myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion kulttuuri-geneettisenä ilmiönä ja väittävät, että rajojen sulkeminen on ainoa tapa puolustaa hyvinvointivaltiota. Uskon, että Hilsonin huomiossa on perää, Strang sanoo.

– Jos sanotaan, että hyvinvointivaltio ilmentää pohjoismaista kulttuuria, ei ole pitkä matka siihen, että väitetään tänne muualta muuttavien ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään hyvinvointikulttuuriamme.

Mutta Strangin mukaan populistit syyllistyvät perustavanlaatuiseen ajatusvirheeseen.

– Perimmäinen ajatusvirhe liittyy uskomukseen, jonka mukaan kulttuurissa on kyse geeneistä tai jostain muuttumattomasta, joka on vain aina ollut olemassa. Monet unohtavat, että se mitä kutsumme nykyisin pohjoismaiseksi kulttuuriksi, on seurausta historiallisista tapahtumista ja eri aikoina tehdyistä poliittisista päätöksistä. Jos kaikissa Pohjoismaissa olisi ollut porvarihallitus 1930-luvulla, kun hyvinvointivaltion kehittäminen aloitettiin, näyttäisi niin sanottu pohjoismainen kulttuurimme nykyään varsin erilaiselta.

Strangin mukaan viime aikoina on kuitenkin ollut huomattavissa, että olemme siirtymässä poispäin uusliberalismin ylivallasta ja kohti pohjoismaisen hyvinvointivaltion uudelleenpolitisointia.  Viimeisimpien parlamenttivaalien yhteydessä eri Pohjoismaissa keskusteltiin perinteisistä poliittisista kysymyksistä ensi kertaa pitkään aikaan.

– Vaalikeskusteluissa nostettiin jälleen esiin jako vasemmistoon ja oikeistoon ja monet poliitikot puhuivat veroista ja hyvinvoinnista enemmän kuin maahanmuutosta. Myös ilmastokysymykselle annettiin selkeämpi talouspoliittinen ulottuvuus.  

Sosiaalidemokraattien voitot Suomessa ja Tanskassa viime vaaleissa johtivat maiden hallitusten vaihtumiseen.

Lue myös: Pohjoismaat korostavat yhteisiä piirteitään ja onnistumisiaan, mutta tutkija varoittaa omahyväisyydestä: ”kuulostaa välillä jopa rasistiselta”

Perinteinen politiikka takaisin keskipisteeseen?

Miltä hyvinvointivaltio näyttää poliittisesta näkökulmasta nykyisin? Strangin mukaan käynnissä on taistelu pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Kaikki puhuvat siitä lämpimään sävyyn, mutta korostavat eri asioita.

– Voi varmaan sanoa, että hyvinvointivaltiosta on yhtä monta tulkintaa kuin on poliittisia suuntauksia uudessa kaksiulotteisessa poliittisessa kartassamme, Strang sanoo.

Vasemmalla löytyy sosialistinen hyvinvointivaltio, joka korostaa tasa-arvoa ja solidaarisuutta, ja oikealla on kapitalistinen hyvinvointivaltio, joka korostaa kilpailukykyä ja sitä, että kakku pitää ensin leipoa, ennen kuin sen voi jakaa. Näiden lisäksi on myös progressiivinen hyvinvointivaltio, jota edustaa vihreät ja liberaalit, sekä kansalliskonservatiivinen tulkinta, joka korostaa kansallista identiteettiä, kansankotia sekä punaista tupaa ja perunamaata.

Politiikka on ehkä palannut keskusteluun hyvinvointiyhteiskunnasta, mutta perinteisellä oikeisto-vasemmisto-akselilla kompromissien löytäminen oli helpompaa. Kun yhtälöön lisätään kulttuuriset arvot, kompromissien tekeminen muuttuu paljon vaikeammaksi. On ehkä aika ryhtyä korostamaan pohjoismaista hyvinvointimallia taloudellisena mallina taas, Strang pohtii.

– Elämme suurten muutosten aikaa. Voi olla, että 30 vuoden kuluttua muistelemme 2020-luvun alkua samalla tavalla mullistavana aikana kuin nyt mietimme 1990-lukua. Asioita pyritään ajattelemaan uusista näkökulmista niin tutkimuksessa kuin yhteiskunnassa laajemmin. Olen iloinen, että saan tutkijana osallistua tähän työhön, Strang sanoo.

Lue myös: Huipulla pysymisen haasteet – tutkijat listaavat Pohjoismaisen hyvinvointimalli kolme suurta haastetta

Pohjoismaat jakoivat parhaita käytäntöjä keskenään jo ennen kuin käsite keksittiin

Pohjoismainen hyvinvointivaltio muotoutui Pohjoismaiden jatkuvassa keskinäisessä vuoropuhelussa, minkä vuoksi maiden yhteiskunta- ja hyvinvointimallit ovat varsin samanlaisia.

Eri alojen asiantuntijat ja poliitikot ovat tottuneet tapaamaan toisiaan, järjestämään yhteisiä kokouksia ja vertailemaan järjestelmiä ja ratkaisuja toistensa kanssa. Pohjoismaiset oikeustieteilijät ovat tavanneet toisiaan 1870-luvulta ja sosiaalipoliitikot 1920-luvulta alkaen. 1950-luvulta alkaen Pohjoismaat ovat solmineet keskenään erilaisia yhteistyösopimuksia, kuten sosiaaliturvasopimuksen, työmarkkinasopimuksen ja passivapauden.

Ihmisten on ollut helppo muuttaa ja liikkua Pohjoismaasta toiseen, ja on ollut tärkeää, että yhteiskunnat toimivat suurin piirtein samoin.

Sitä mukaa kuin Euroopan unionin rooli Pohjoismaiden politiikassa alkoi vahvistua 1990-luvulla, pohjoismainen yhteistyö supistui.

– Aiempi yhteistyö päättyi, ja osapuolet tekivät erilaisia ratkaisuja. Pohjoismaat alkoivat erkaantua toisistaan 90-luvulla, kun emme rakentaneet toimivaa Eurooppa-yhteistyötä, Johan Strang sanoo.

Strangin mukaan viime vuosina pohjoismaiset poliitikot ovat kuitenkin löytäneet uudelleen pohjoismaisen yhteistyön ja merkkejä on näkyvissä siitä, että yhteistyötä halutaan vahvistaa. Poliitikot haluavat nyt huolehtia siitä, että maat eivät erkaannu toisistaan liikaa ja että ne esimerkiksi soveltavat EU-direktiivejä yhtenäisesti. Tämä on Strangin mielestä tärkeää.

– Jos emme tee yhteistyötä, tulevaisuudessa on yhden pohjoismaisen mallin sijaan useita erilaisia kansallisia järjestelmiä. Pohjoismaiden vahvuuksia ovat olleet vertaileva lähestymistapa ja se, että olemme kehittyneet yhdessä. Pohjoismaat jakoivat parhaita käytäntöjä keskenään jo ennen kuin koko käsite keksittiin.