Perinteiset uramallit ja odotukset ahdistavat sekä miehiä että naisia

Ihmisillä on tarve luoda johdonmukainen kertomus elämästään ja työstään, ja monilla tuo kertomus on hukassa, sanoo uransa jättäneitä tutkinut sosiologi Ingrid Biese.

”Hyppäsin oravanpyörästä.” ”Vaihdoin alaa ja olen nyt onnellisempi.” Jutut alanvaihtajista ovat olleet viime vuosina median vakiosisältöä. Jutuissa on äänessä niin sanottu menestyjä, korkeasti koulutettu ihminen, joka on jättänyt hyväpalkkaisen, vastuullisen ja stressaavan työn ja vaihtanut sen johonkin muuhun: uuteen alaan, jossa työtahti on rauhallisempi ja jossa kohdataan ihmisiä, tai arkeen kotona lasten kanssa.

Ilmiötä selittävät perinteiset uramallit, joiden mukaan eläminen ei tunnu enää mielekkäältä, sanoo Ingrid Biese. Hän on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanissa.

Niin sanotut lineaariset eli jatkuvaan etenemiseen perustuvat uramallit antavat hyvin vähän tilaa yksilöllisille ratkaisuille, ja niissä käsitys kunnianhimosta on hyvin kapea – pitää jatkuvasti kiivetä huippua kohti.

– Elämä ei etene suoraviivaisesti urapolun tapaan, ja elämässä voi tulla vaiheita jolloin haluaa keskittyä muihin asioihin. Se ei merkitse kunnianhimon puutetta, Biese sanoo.

Uransa jättäviä yhdistää se, että he tuntevat itsensä väsyneiksi ja rasittuneiksi mutta ennen kaikkea kokevat, että heidän elämästään puuttuu johdonmukaisuus.

– Ihmisellä on tarve luoda johdonmukainen kertomus elämästään ja työstään. Meidän on ymmärrettävä, ketä olemme ja miksi teemme asioita, joita teemme. Muuten emme voi hyvin, Biese toteaa.

Monilla hänen haastattelemillaan alanvaihtajilla tuo kertomus on ollut hukassa.

Paljon puhuttanut ilmiö

Oravanpyörästä hyppäävät naiset nousivat puheenaiheeksi Yhdysvalloissa vuonna 2003, kun The New York Times julkaisi Lisa Belkinin kirjoittaman artikkelin The opt-out revolution. Huomio kiinnittyi nimenomaan naisiin: mikä sai työssään menestyneet naiset luopumaan kovasta palkasta, vastuusta ja korkean aseman mukanaan tuomasta statuksesta?

Kun Ingrid Biese alkoi tutkia asiaa vuosia myöhemmin, hän oli vakuuttunut, että aihetta pitää tarkastella yhteiskunnallisena ja työelämään liittyvänä ongelmana eikä vain sukupuoleen liittyvänä kysymyksenä. Hän onkin tutkinut sekä menestyneiden naisten että miesten syitä jättää uransa, ensin haastattelemalla korkeasti koulutettuja suomalaisia ja yhdysvaltalaisia naisia, jotka olivat jättäneet työnsä ja valinneet vaihtoehtoisen polun. Tämän tutkimustyön tuloksena syntyi myös kirja aiheesta.

Vuodesta 2015 lähtien Biese on haastatellut Suomessa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa 29:ta miestä, jotka ovat olleet työelämän huipulla tai vahvasti matkalla sinne. Monet miehistä tekivät töitä konsulttiyhtiöissä, sijoituspankeissa, asianajotoimistoissa tai teollisuudessa.

Oma vai työpaikan syy?

Biesen mukaan naiset ja miehet käyvät yleensä urasta irtautuessaan läpi samanlaisen prosessin mutta pohdiskelevat asiaa hyvin eri tavoin.

Monet naiset, jotka ovat saavuttaneet korkean aseman ja sitten jättävät sen, pitävät tilannetta yksilöllisenä ongelmana ja henkilökohtaisena epäonnistumisena. Puheissa toistuu perheen ja työn yhdistämisen vaikeus.

– Ehkä suurin syy on se, että monien korkeassa asemassa olevien naisten on vaikeaa puhua lapsistaan työpaikalla. Heidän kokemuksensa on, että lapsista puhuminen tulkitaan töissä niin, ettei puhuja ole tarpeeksi kunnianhimoinen. Esimerkiksi minun haastattelemani naiset eivät juurikaan olleet puhuneet töissä työn ja perheen yhdistämisen haasteista ja tunsivat jäävänsä yksin näiden vaikeuksiensa kanssa.

Vaikka ongelma on rakenteellinen, se siis koetaan yksilöllisenä.

– Yleinen ajatus on, että muut naiset selviävät varmasti, mutta minä en. Ironista kyllä, kaikki haastattelemani naiset sanoivat samaa.

Biesen haastattelemien miesten kertomuksista puolestaan puuttuu ajatus siitä, että vika olisi heissä itsessään. He arvostelevat sen sijaan organisaatiota. Miehet saattoivat esimerkiksi kertoa yrityksestä lähdön syyksi, että johto kohteli muita työntekijöitä väärin tai että yrityksen arvot olivat vääränlaiset.

Odotusten taakka on erilainen

Vaikka tasa-arvo on lisääntynyt työelämässä, miehiin ja naisiin kohdistuu edelleen stereotyyppisiä odotuksia.

Naiset kantavat yhä miehiä suuremman vastuun perheestä myös Suomessa, ja kysymys työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta tulee ajankohtaiseksi, jos naisesta tulee äiti.

– Perheellisen naisen oletetaan olevan hyvä äiti. On pahempaa että nainen laiminlyö roolinsa äitinä kuin työntekijänä, Biese sanoo.

– Siksi monet uransa jättävät naiset sanovat syyksi lapset. Se on helpompi selitys kuin sanoa, ettei viihdy työssään, kokee syrjintää tai että esihenkilö on huono. Kukaan ei ryhdy kiistelemään lapsiinsa vetoavan naisen kanssa, vaan päinvastoin useimmat kehuvat hänen ratkaisuaan.

Raha stressaa miehiä

Miehiä puolestaan rasittavat heihin kohdistuvat taloudelliset odotukset perheen ensisijaisena elättäjänä.

– Monet ajattelevat, että heidän pitäisi palata vanhaan työhönsä tai löytää toinen hyvin palkattu työ. Usean haastattelemani miehen puolisolla on ollut erittäin hyvin palkattu työ, mutta silti miehet tuntevat stressiä siitä, että oma palkka ei riitä perheen elättämiseen, Ingrid Biese sanoo.

Muiden ihmisten odotukset ohjaavat valintoja usein jo silloin, kun valitaan koulutusalaa. Biesen haastatteluissa kävi ilmi, että monet olivat jatkaneet sukunsa miesten jalanjäljissä. Arvostus ja palkka ovat myös olleet erittäin tärkeitä tekijöitä alan valinnassa.

– Eräs haastattelemani mies oli jättänyt työnsä sijoituspankissa ja alkanut työskennellä valmentajana. Miehen vanhempien identiteetti oli niin vahvasti sidoksissa heidän lapsensa ammatillisiin valintoihin, että he joutuivat kriisiin, kun tämä lopetti työssään!

Ihmisläheisiä ratkaisuja

Vaikka odotukset ja turhautumisen kokemukset ovat erilaisia, uransa jättäneet miehet ja naiset valitsevat melko samankaltaisen uuden polun.

– Sekä haastattelemani miehet että naiset tekivät valintoja, jotka antavat lisää tilaa muille ihmisille ja ihmissuhteille. He saattoivat esimerkiksi ottaa lisää aikaa perheelleen, vanhemmilleen, ystävilleen tai sairaalle läheiselleen. Joskus tämä tapahtui siirtymällä aiempaa ihmisläheisempään ammattiin, esimerkiksi ryhtymällä elämäntaitovalmentajaksi, terveydenhoitajaksi tai opettajaksi.

Niin sanottu oravanpyörästä irrottautuminen ei siis välttämättä tarkoita työn teon lopettamista vaan sitä, että ihminen omaksuu uudet työnteon ehdot. Ingrid Biese käyttää englanninkielistä ilmausta ’opting in’ korostaakseen eroa. Useimmat päätyivät työelämässä aiempaa matalampaan hierarkkiseen asemaan ja heikommin palkattuun työhön. Silti kaikki Biesen haastateltavat kokivat tehneensä oikean ratkaisun.

– He tekivät valintoja, jotka antoivat paremmat mahdollisuudet päättää omista tekemisistä. Näin he onnistuivat irtautumaan tilanteesta, jossa kokivat, että heillä ei ollut mahdollisuuksia hallita omaa elämäänsä.

Paksu lompakko ei välttämättä ole edellytys irrottautumiseen. Useimmilla haastatelluilla oli säästössä hyväpalkkaisen työn mahdollistama pesämuna, mutta joukossa oli myös yksinhuoltajia ja ihmisiä, jotka olivat perheensä ainoita elättäjiä. He jättivät työnsä taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta.

Romantisoitu käsitys suunnanmuutoksesta

Kun joku kertoo irtisanoutuneensa ja vaihtaneensa työelämässä suuntaa, seurauksena on usein sama reaktio: ”Minäkin haluaisin jättää urani!”.

Biese mukaan ilmiö herättää vahvoja tuntemuksia kahdesta syystä. Ensinnäkin reaktiot kertovat, että työelämässä todella on jotain vikaa: monet eivät viihdy työssään, vaan unelmoivat jostain paremmasta.

Toiseksi käsitys ammatillisen suunnan muuttajista on varsin romanttinen. Uraputken jättäneet esitetään julkisuudessa usein ihmisinä, jotka ovat päättäneet purjehtia maailman ympäri, kouluttautua joogaopettajaksi tai toteuttaa unelman omasta kahvilasta. Mutta todellisuus on karumpi.

– Kukaan haastateltavistani ei ole pitänyt prosessia helppona, vaan päätöstä on edeltänyt kriisi. Kyse on ihmisistä, jotka ovat jättäneet tutun ja valinneet tuntemattoman. Sitä paitsi uralla menestyneen ihmisen identiteetti on usein todella vahvasti sidoksissa työhön. Valinta ei siis ole lainkaan helppo tai romanttinen, vaikka valinnan tehneet ihmiset ovatkin prosessin päätteeksi erittäin tyytyväisiä.

Muutoksen läpikäynti ja tunne siitä, että on etsimisen jälkeen löytänyt itsensä, on niin voimakas kokemus, että kaikki haastatellut kokivat että heidän elämänmuutoksensa oli menestys. Ulkopuolisen tulkinta saattaa olla erilainen, sillä ulkoiset menestyksen merkit, kuten raha ja status, vähenivät haastatelluilta alanvaihdon yhteydessä.

– Tutkimukset osoittavat, että yhä useammat ihmiset haluavat määritellä menestyksen yksilöllisesti. Menestyminen voi tarkoittaa heille sitä, että päättää itse, kuinka paljon ja milloin työskentelee, että tukee jotakuta läheistään tai että tekee mielekästä työtä, Biese sanoo.

Tutkijan toive on joustavampi työelämä

Kun Ingrid Biese puhuu tutkimuksestaan, ihmiset olettavat usein, että hän kannustaa ihmisiä jättämään uransa. Tutkija ei suinkaan kaipaa irtisanoutumisten aaltoa vaan toivoo työelämän kehittyvän sellaiseen suuntaan, että työntekijät eivät tunne tarvetta jättäytyä siitä pois.

– Monien toivomukset ja vaatimukset eivät ole erityisen vallankumouksellisia. Ihmiset haluavat usein vain hallita elämäänsä hiukan paremmin. Pyrkimyksenä ei ole kaiken mullistaminen, vaan asenteiden ja suhtautumistapojen muutos esimerkiksi siinä, mitä yleisesti pidetään hyvänä tapana tehdä töitä.

Teknologia mahdollistaa suuremman liikkumavapauden, ja jotkut yritykset ovatkin antaneet työntekijöilleen vapautta valita, missä ja milloin nämä työskentelevät. Useimmat yritykset eivät kuitenkaan ole vielä uskaltaneet löysätä ohjaksia. Ingrid Biesen mukaan esimerkiksi työntekijöiden vahtiminen kellokorttien avulla osoittaa, että käsityksemme hyvästä työkulttuurista on rajoittunut.

– Jos emme näe ihmisten työskentelevän, mistä tiedämme, että he työskentelevät? Mutta vaikka esihenkilö näkisi minun istuvan tietokoneella, sehän ei tarkoita, että työskentelen.

Työntekijöiden vapauden pienikin lisääminen voi olla aluksi pelottavaa ja vaikeaa, mutta Ingrid Biese uskoo, että pitkällä aikavälillä tulokset voivat olla hyviä.

– Vapauden lisääminen tarkoittaa, että esimiehen on oltava todellisessa kontaktissa työntekijöihin, opittava tuntemaan heidät ja luotettava heihin. Johtajan on yksinkertaisesti oltava aktiivisempi. Jos hän pystyy luomaan uuden kulttuurin yhdessä työntekijöiden kanssa, lisääntynyt vapaus ei vaikeuta pomon elämää – päinvastoin hän tietää, mitä työntekijät tekevät silloinkin, kun he eivät istu toimistolla.