Yhteiskunnallisen tuen ja ohjauksen ulottaminen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ei ole uusi asia. Tuoreen väitöskirjan mukaan yhteiskunnallinen kiinnostus nimenomaan vanhemmuuteen ja vanhemmuuden tukemiseen on kuitenkin varsin tuore ilmiö.
– Vanhemmuuden tukeminen nousi Suomessa yhteiskunnalliseen keskusteluun 1990-luvun lopussa, jonka jälkeen siitä tuli keskeinen osa perheiden tukemista ja perhepolitiikkaa. Kutsun tätä ”käänteeksi kohti vanhemmuutta”, kertoo väitöskirjatutkija Ella Sihvonen.
Keskustelua vanhemmuuden tukemisesta edelsi huoli lasten ja nuorten pahoinvoinnista sekä vanhemmuuden katoamisesta. Julkisessa keskustelussa ratkaisuksi tarjottiin tukea vanhemmuuteen. Julkishallinto ja järjestöt alkoivat kehittää, levittää ja juurruttaa sitä moninaisten projektien avulla 2000-luvun alkupuolelta lähtien.
– Syntyi valtava määrä erilaisia projekteja, joiden tavoitteena oli vanhemmuuden tukeminen. Näissä perheprojekteiksi kutsumissani hankkeissa vanhemmuuden nähdään olevan sekä syy että ratkaisu moniin lasten ja nuorten ongelmiin, Sihvonen sanoo.
Vanhemmuuteen liittyy paljon odotuksia
Vanhemmuuden tukemisesta on tullut keskeinen osa lapsiperheiden hyvinvointiin tähtäävä työtä. Siitä huolimatta harvemmin on pysähdytty tarkastelemaan, mitä silloin oikeastaan tuetaan, kun tuetaan vanhemmuutta.
– Vanhemmuuden tukemisella tarkoitetaan perheprojekteissa useimmiten vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tukemista, Sihvonen kertoo.
Väitöstutkimuksen mukaan vanhemmuuteen liittyy perheprojekteissa vahva deterministinen ajattelu: vanhemmuuteen liitettyjen erityisten kykyjen puuttumisen ja lasten monenkirjavien ongelmien välillä on syy-seuraussuhde.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että ajatus ulotetaan koskemaan lähes kaikkea vanhempien tekemistä tai tekemättä jättämistä. Seurauksena on väitöstutkimuksen mukaan se, että vanhemmuus alkaa näyttäytyä vaikeana ja raskaana tehtävänä, josta selviytyminen ilman asiantuntijatietoa ja -apua on mahdotonta.
– Vanhemmuuden tukemisessa sovelletaan erilaisia tekniikoita, joiden tarkoitus on vahvistaa vanhempien tietoisuutta, aktiivisuutta ja omaa sisäistä asiantuntijuutta, eräänlaista refleksiivistä vanhemmuustoimijuutta. Seurauksena on vanhemmille asetettu velvollisuus jatkuvasti reflektoida omaa vanhemmuuttaan lapsikeskeisestä näkökulmasta, jossa tärkeää on lapsen kehitykseen liittyvien moninaisten mahdollisuuksien jatkuva puntarointi ja tämän puntaroinnin sidos hyvään vanhemmuuteen.
– Vaikka vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tukeminen voi olla joissakin tilanteissa oiva keino lasten ja perheen hyvinvoinnin lisäämisessä, se ei ole pikalääke yhteiskunnan rakenteista kumpuaviin ongelmiin, Sihvonen muistuttaa.
Vanhemmuuden toivotaan vahvistuvan myös vertaistuen avulla
Perhepolitiikan käänne kohti vanhemmuutta ei ole vain suomalainen erityisyys, vaan ilmiö on tunnistettu myös muualla Euroopassa. Maiden välillä löytyy kuitenkin eroja sisällöllisissä painotuksissa.
– Myös muualla Euroopassa tunnistetun yksilöllisen vanhemmuuden tukemisen ohella Suomessa painotetaan vanhempien vertaistuen merkitystä, Sihvonen toteaa.
Yhteisöllisessä vanhemmuuden tukemisessa vanhempia kannustetaan tukeutumaan toisiin vanhempiin omaan vanhemmuuteensa liittyvissä pohdinnoissa. Vanhemmuuden toivotaan vahvistuvan yhteisöissä jaetun tiedon, kokemuksen ja vertaistuen avulla.
Tutkimus perustuu 310 perheprojektin tuottamien asiakirjojen (muun muassa hankesuunnitelmat, väli- ja loppuraportit) analyysiin.
**********************
Väitöskirja tarkastetaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa lauantaina 7.3.2020 klo 12 Porthanian salissa PIV, osoitteessa Yliopistonkatu 3. Vastaväittäjänä toimii Jan Macvarish Kentin yliopistosta ja kustoksena professori Ilkka Arminen. Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöskirja julkaistaan valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisusarjassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/311925
Lisätiedot:
Ella Sihvonen
Puh. 050-5896532
ella.sihvonen@helsinki.fi