Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2024.
Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.
Reilu vuosi sitten allekirjoitin elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Taakse jäivät repaleiset vuodet apurahoja, pätkätöitä ja työttömyyttä. Kuluneen vuoden aikana olen saanut monet kerrat ihmetellä työsuhde-elämän satumaisia plussapuolia.
Ensinnäkin palkka. Se tulee tilille. Sen saaminen ei edellytä ensimmäistäkään suunnitelmaa, selvitystä, edistymisraporttia, budjettitaulukkoa tai maksatuspyyntöä. Palkanmaksussa ei sovelleta minkäänlaista tarveharkintaa. Raha vain ilmestyy tilille luvattuna päivänä, ja työntekijän oikeus palkkaansa on pyhä. Jos ison työnantajan palkanmaksussa olisi ongelmia, siitä kirjoitettaisiin sanomalehdissä.
Toiseksi työterveyshuolto. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku on aktiivisesti kiinnostunut verenpaineestani ja kolesteroliarvoistani. Järjestelmä ei yritä käännyttää ovelta kotiin kärvistelemään, koska jonossa on pahemminkin sairaita, vaan suorastaan imaisee sisäänsä: Me haluamme pitää sinut kunnossa! Kerro meille huolesi! Yhtenä syysaamuna oli kurja olo. Soitin työterveyteen. Samaksi päiväksi järjestyi aika hoitajalle, yleislääkärille ja psykologille. Yritäpä samaa julkisella puolella.
Plussapuolelle kuuluu ehdottomasti myös työhuone. Vuosikymmenten mittaan kertyneelle ammattikirjallisuudelleni on ensimmäistä kertaa osoitettu riittävä määrä hyllymetrejä kodin ulkopuolelta. Enää ei ole yksityinen huolenaiheeni hankkia kalliita helsinkiläisiä asuinneliöitä työvälineiden pitämiseen käden ulottuvilla. Mutta oma työhuone on paljon muutakin. Se on konkreettinen todiste siitä, että minulla on tehtävä ja paikka tässä maailmassa. Maailmassa on kirjaimellisesti minun nimelläni varustettu lokero, jonka voi jopa osoittaa kartalta: tuolla olen minä.
Lupa uskoa tulevaisuuteen
Töissä näkee ihmisiä. Eikä ketä tahansa ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka jakavat kanssani lähtökohtaisesti enemmän kuin satunnaiset vastaantulijat kadulla. Vaikka etätyökulttuuri ja tutkijaelämän yleinen sirpaloituminen ovat syöneet yhteisöllisyyttä, kollegoiden ja oman alan opiskelijoiden läsnäolo yliopistolla on yhä onnellinen tosiasia. Ihmiselle on luontevaa elää ja toimia ryhmässä. Yksinäisinä vuosina ihmettelin toisinaan, miksi näkemäni unet olivat kuitenkin aina täynnä ihmisiä. Asiaa selvitellessäni ymmärsin, että lajitoverien läsnäolo on ihmisaivojen perusasetus, ikään kuin se biologinen mielenmaisema, jossa kaikki inhimillinen toiminta tapahtuu. Työpaikka, jossa ollaan edes osan aikaa fyysisesti läsnä, vastaa siten syvään perustarpeeseen.
Vaikka myös työsuhteessa tehtävä tutkimus on itsenäistä ja joskus yksinäistä, sen mielekkyys ei ole ainoastaan minun murheeni. Työnantajalla on suorastaan velvollisuus varmistaa, että minulla on riittävän selkeät työtehtävät ja kyky suoriutua niistä. Työtehtävien julkilausuminen ilmaisee, että toimintaani ohjaavat tavoitteet ovat olemassa muuallakin kuin mieleni hämärissä kerroksissa. Työsopimus taas on kuin paperille painettu sertifikaatti, joka todistaa, että minua tarvitaan.
Työn oletusarvoinen jatkuvuus on vahva ja toivoa herättävä signaali tulevaisuuden todellisuudesta. Uskallan tehdä merkintöjä kalenteriin, jopa seuraavan vuoden puolelle. Minulla on lupa tai ehkä pikemminkin velvollisuus uskoa, että suunnitelmat toteutuvat, sillä optimismi kuuluu sopimukseen. Tulevaisuuden itsevarma tarkastelu on osa työntekijän ammattitaitoa. Ja henkilö, jolla on tulevaisuus, voi esimerkiksi hankkia omistusasunnon tai lemmikkieläimen. Tai suunnitella seuraavaa lomaa.
Uutuudenviehätystä, epäilemättä. Ja kyllähän vuodessakin ehtii nähdä, miten säännöllinen työsuhde-elämä voi olla rajoittavaa, uuvuttavaa ja kyynistävää. Mutta on syytä kirjata nämä havainnot ylös nyt, ennen kuin ne unohtuvat kuin selkään puhaltava myötätuuli, jota tottuu sen alati jatkuessa pitämään vakioasetuksena.
Toistaiseksi voi kestää vähän tai kauan aikaa
Kaikki tämä on tietysti voimassa vain toistaiseksi. Toistaiseksi voi tarkoittaa huomattavan pitkää aikaa. Yliopisto on tunnettu tutkijoista, jotka eivät suostu lopettamaan. Kauan eläkkeelle jäämisen jälkeenkin he häilyvät yhä harmaammiksi ja epätodellisemmiksi käyvissä hahmoissa käytävillä ja ilmiintyvät seminaareihin, kunnes jatkavat ehkä kummitteluaan aitoina haamuina hämärissä nurkissa ja kirjahyllyjen välisissä varjoissa. Voi olla, että saan jatkaa eläkeikään ja jopa sen yli. Mutta voi myös olla, että toistaiseksi on kohdallani lyhyempi ajanjakso. Maailma on nyt arvaamattomampi kuin koskaan omana elinaikanani.
Sitä paitsi olen iässä, jossa viimeistään käy selväksi, että olemme kaikki täällä vain toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella. Erilaiset sairaudet alkavat käydä liiankin tutuiksi. Omat vanhemmat sairastuvat, haurastuvat ja lopulta kuolevat.
Monella ikätoverilla on jo itselläänkin yhtä tai toista vakavaa vaivaa. Parasta ennen -päiväys meni aikaa sitten. Elimet ovat puoliantiikkia tai vähintäänkin vintagea. Monenlaista poikkeavaa ja pahaenteistä putkahtelee iän otolliseksi kypsyttämästä maaperästä. Tulee tutkimuksia ja toimenpiteitä, jotka vielä hetki sitten tuntuivat kuuluvan jonnekin elämän kaukaiseen häntäpäähän.
Koskaan ei tiedä, kenen sopimus irtisanotaan aikaisemmin ja kenen myöhemmin. Elämä ja kuolema yllättävät. Mutta tosiasia on sekin, että sopimuksissa on eroja. Joillain on toistaiseksi voimassa oleva sopimus terveydestä. Joillain taas on toistaiseksi voimassa oleva sopimus sairaudesta.
Kenties tunsin itseni sankarillisemmaksi entisessä prekaarissa elämässäni. Sain varmasti osakseni enemmän ihailua. Raataminen ilman ilmeistä palkkiota on epäilemättä sitä todellista kulttuurityötä.
Apposen avoin tulevaisuus ei kuitenkaan ole keski-iässä yhtä houkutteleva näköala kuin se oli joskus nuoruudessa. Otan siis mieluummin sopimuksen toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta kuin toistaiseksi voimassa olevasta työttömyydestä, kiitos.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.