Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2024.
Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.
Suomalaisen talouskeskustelun sävy on viime vuosina ollut apea. Helsingin pörssi hiipuu. Lupaavat firmat myydään jo alkutaipaleellaan ulkomaille. Suuryrityksetkään eivät investoi.
On maamme köyhä, siksi jää, pessimisti huokaisee. Kuinka kummassa paljon köyhempi Suomi onnistui vaurastumaan viime vuosisadalla? Mistä pääomat silloin tulivat?
Suuressa määrin valtiolta, kuten monessa muussakin köyhässä maassa. Vielä tänä päivänä valtio on suuri omistaja suomalaisissa teollisuusyrityksissä.
— Suomessa ei ole perittyä varallisuutta samassa määrin kuin vaikkapa Ruotsissa. Se on asettanut rajoituksia elinkeinoelämän kehitykselle, toteaa yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen.
Malttia vaurastua
Pääministeri Urho Kekkonen kyseli 1950-luvulla, onko maallamme malttia vaurastua. Kun sotakorvaukset oli maksettu, ei veroastetta laskettu, vaikka sitä oli toivottu. Verotuloja käytettiin sen sijaan teollisuuden kehittämiseen. Myös Maailmanpankki antoi siihen lainaa.
— Talouskasvun kultaisina vuosikymmeninä syntyi rahaa ja verotuloja, jotka voitiin sijoittaa uudelleen, Jensen-Eriksen kuvaa.
Sijoitusvarallisuutta saatiin myös pakkosäästämisellä, jonka hyvinvointivaltion rakentaminen aloitti. Eläke- ja sairasvakuutusmaksut kerryttivät pääomia, joita yritykset lainasivat. Työeläkeyhtiöistä tuli merkittäviä sijoittajia.
Eläkeyhtiöiden tehtävä ei kuitenkaan ole rahoittaa yrityksiä, vaan turvata eläkevarojen kasvu. Siksi Varman toimitusjohtajan Risto Murron taannoinen vihjailu sijoitusten siirtämisestä ulkomaille paremman tuoton perässä on suomalaisyrityksille aiheellinen huoli.
Kiistakapula
Valtion yritysomistukset ovat olleet poliittinen kiistakapula Suomessa pitkään. Jo 1900-luvun alussa puolueet taittoivat peistä siitä, kuuluuko valtion omistaa yrityksiä.
— Se on pitkälti ideologinen kysymys. Vasemmisto on yleensä puolesta, oikeisto vastaan, mutta poliittiset rajalinjat eivät aina ole olleet selvät, Jensen-Eriksen sanoo.
Esimerkiksi nykyinen oikeistohallitus keskittää ensi vuonna valtion pääomasijoitukset Teollisuussijoitukselle ja antaa sille suuren summan rahaa yrityksiin sijoitettavaksi. Päätös on linjassa EU:ssa voimistuneen, valtion osallistumista painottavan ajattelun kanssa.
Suomessa syntyi maailmansotien välisenä aikana kompromissiratkaisu valtionyhtiöistä. Valtio sai pitää teollisuuslaitoksensa, mutta ne järjestettiin normaalien liikeyritysten kaltaisiksi ja niihin palkattiin itsenäiset johtajat. Maissa, joissa valtionyhtiöt ovat olleet tiukemmin valtion komennossa, on esiintynyt korruptiota.
Valtionyhtiöitä syytetään usein tehottomasta ja byrokraattisesta toiminnasta. Jensen-Eriksenin mukaan tämä ei välttämättä ole sopinut suomalaisiin valtionyhtiöihin.
— Valtion omistama Enso-Gutzeit kilpaili samalla tavalla maailmanmarkkinoilla kuin yksityiset metsäyhtiöt.
Rohkeutta kokeilla
Suomen toistaiseksi menestyksekkäin startup-kausi osui 1800–1900-luvun vaihteeseen. Muutamassa vuosikymmenessä perustettiin valtaosa niistä yksityisistä suuryrityksistä, jotka perillisineen ovat muodostaneet Suomen talouden perustan.
Esimerkiksi Nokian, Nordean, UPM-Kymmenen, Stockmannin, Lassila & Tikanojan ja monen muun juuret ulottuvat näihin menestyksen vuosiin. Ulkomailta muutti Suomeen paljon ihmisiä, jotka toivat osaamistaan ja pääomiaan. Osa yrityksistä tähtäsi suoraan kansainvälisille markkinoille.
— Tuon ajan yrityksillä oli kunnianhimoa, ennakkoluulottomuutta ja uskallusta kokeilla ja epäonnistua, Jensen-Eriksen kertoo.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtiot kääntyivät sisäänpäin: talous sulkeutui, eikä pääoma enää liikkunut rajojen yli.
Taloudellisessa nationalismissa oli järkeäkin. Oli todellinen riski, että nuoren Suomen luonnonvarat olisivat päätyneet tyystin ulkomaiseen omistukseen.
Siinä oli patriotismia, sellaista ajattelua, että tämä on meidän maamme, jota kehitämme. Välillä kyllä mentiin liian pitkälle siihen, että lähes demonisoitiin ulkomaalaisia.
Tiukat lait
Nykyään, kun yritysten keskeinen tavoite on kosiskella ulkomaista pääomaa, tuntuu hullulta, että Suomessa säädettiin vuonna 1939 laki ”vaarallisista yhtiöistä”. Se teki ulkomaisista investoinneista luvanvaraisia.
— Se oli hiukan koomista, kun ei niitä ulkomaalaisia sijoittajia ollut niin hirveästi tänne tulossakaan, Jensen-Eriksen huomauttaa.
Turvallisuuspolitiikka vaikutti asiaan: ulkovaltojen pelättiin saavan otteen taloudesta. Samankaltaisia lakeja säädettiin muuallakin, mutta Suomessa ne olivat poikkeuksellisen tiukkoja ja jatkuivat harvinaisen pitkään, käytännössä EU-jäsenyyteen asti.
Silti talous nojasi voimakkaasti vientiin ja ulkomaankaupan vapauteen. Suomi tavallaan poimi rusinat vapaakaupan pullasta ja hyötyi siitä — samalla kun oma elinkeinoelämä pidettiin tiukasti kansallisissa käsissä.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen talous kasvoi, mutta aika ei ollut otollista yritysten perustamiselle. Talouselämää hallitsivat sekä yksityiset että valtion omistamat suuryritykset. Pörssi oli unelias ja markkinat säädellyt.
Ideologia mukana
1980-luvulla alaa valtasi uusliberalismi. Monissa maissa yksityistettiin valtionyhtiöitä, ja markkinauskoon herännyt Suomi seurasi esimerkkiä. Pääomien liikkeet vapautuivat, ja valtio sai rahaa myymällä osakkeita ulkomaisille sijoittajille.
Valtion omistukset jakavat edelleen mielipiteitä.
— Kysymyksessä on aina ideologia mukana. Miten yhteiskunta pitää järjestää? Missä kulkee yksityisen ja julkisen raja? Kuinka paljon pitää säädellä? Osaako valtio valita parhaat sijoituskohteet, Jensen-Eriksen kuvaa.
Valtionyritykset ovat hyvä ratkaisu etenkin silloin, kun on kyse luonnollisista monopoleista ja välttämättömistä tarpeista.
— Brittikollegani valitti juuri yksityistetyn veden poskettomasta hinnasta. Asuntoon ei voi vetää monia vesiputkia. Markkinatalous toimii vain silloin, kun on kilpailua, Jensen-Eriksen toteaa.
Oy Suomi Ab
Kylmän sodan vuosina moni suomalainen yritysjohtaja koki ajavansa Oy Suomi Ab:n asiaa. Nyt moni yhtiö päätyy ulkomaiseen omistukseen jo alkuvaiheessaan.
— Uudet yritykset eivät alussa tuota juuri voittoa. Silloin voi olla houkuttavaa tarttua ostotarjoukseen, Jensen-Eriksen toteaa.
Suomen kannalta yritysten myyminen ei ole välttämättä hyvä juttu. Tytäryhtiötalouden riskinä on, että firmat lakkautetaan, työpaikat katoavat, eikä talous uusiudu.
— Jos päättäjät istuvat New Yorkissa tai Pekingissä, on helppoa tehdä leikkauksia Suomessa. Kotimaisille omistajille Suomella on itseisarvoa. Toisaalta moni sektori hyötyisi, jos ulkomainen yritys haluaisi rakentaa tänne tehtaan.
Suurin osa yrityksistä ei tavoittele kasvua tai yrityskauppaa, vaan toimeentuloa — tällaisia ovat esimerkiksi lukuisat kahvilat ja parturit.
— Startupeja hehkutetaan, mutta ne ovat koko yrityskentässä pieni ilmiö.
Vaikka raha on yhä tiukassa, lupaava yritys saa kuitenkin rahoitusta helpommin kuin takavuosina. Voi listautua pörssiin, voi saada rahaa pääomasijoittajilta maailmalta tai Suomesta.
— Nykymallissa on se hyvä puoli, että vaikkapa joukko opiskelijoita voi perustaa firman ja saada sille rahoitusta, Jensen-Eriksen sanoo.
Millainen olisi ihanteellinen rahoittaja?
— Pitkäjänteinen, johdonmukaisesti toimiva omistaja, jolle Suomi on tärkeä ja joka hahmottaa myös maailmantalouden toimintaa.
Yksityistä rahaa
Jos pörssissä olisi enemmän yksityisiä sijoittajia, valtion ei tarvitsisi häärätä kaikessa. Enemmistö kansan säästöistä on kuitenkin edelleen visusti pankkitileillä.
Suomen Pankin mukaan syyskuun 2024 lopussa kotitalouksilla oli pörssinoteerattuja osakeomistuksia 51 miljardin euron edestä, mikä on 17 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin. 86 prosenttia niistä oli suomalaisten yritysten osakkeita. Viime aikoina ulkomaisten yritysten osakkeiden osuus on kasvanut, kun niiden tuotto on ollut parempaa.
Pankkitileillä suomalaisilla kotitalouksilla oli 110,7 miljardia euroa ja sijoitusrahastoissa 46 miljardia.
— Kansantalouden kannalta suomalaisten kannattaisi sijoittaa kotimaisiin firmoihin, mutta osakesijoittamisessa ottaa aina riskin omilla rahoillaan.
Kun 1960–70-luvuilla metsäteollisuus pyrki paperimarkkinoille, työ oli suunnitelmallista ja omistajat kärsivällisiä. Paperin kysynnän taannuttua metsäsektorilla on ideoitu lukuisia tuotteita, mutta suurta liiketoimintaa niistä ei ole vielä syntynyt.
Pitkäjänteisyyttä haittaa globaali kvartaalikapitalismi.
— Täytyy maksaa osinkoa sijoittajille ja pitää heidät tyytyväisinä. Investoinnit uusiin tuotteisiin luultavasti laskisivat lyhyellä tähtäimellä kannattavuutta, Jensen-Eriksen arvioi.
Kekkosen kaipaamalle maltille vaurastua olisi käyttöä vieläkin.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Rahan hankkimisen hankaluus on ollut pienoinen yllätys, kertoo Uute Scientific -yrityksen toimitusjohtaja Kari Sinivuori. Pääomamarkkinat ovat hänen mukaansa olleet Suomessa jo pitkään huonossa hapessa. Varsinkin lokeroihin sopimattoman yrityksen on vaikea löytää rahoitusta. Siksi Uute Scientific etsii rahoittajia ulkomailta.
Firma myy kompostoidusta biomateriaalista valmistettua biodiversiteettijauhetta, jota sekoitetaan iholle levitettäviin tuotteisiin. Sillä on kymmenessä maassa 30 yritysasiakasta, joilla on yhteensä noin sata jauhetta hyödyntävää tuotetta.
Suomesta puuttuu miljonäärejä, jotka voisivat sijoittaa yrityksiin, Sinivuori tuumii. Ihmiset eivät rikastu, kun raha palaa arjessa.
— Kun ei ole pääomia, firmojen on vaikea edetä ja kun firmat eivät etene, mistä niitä pääomia tulisi. Pitäisi saada liikkeelle hyvä kierre, joka muissa Pohjoismaissa on paremmin käynnissä.
Uute Scientific on vuonna 2019 perustettu, Helsingin yliopistolta ponnistanut yritys. Se perustuu tutkimukseen, jonka mukaan luonnonympäristöjen monipuolinen mikrobikanta vähentää allergioita ja atooppista ihottumaa, mahdollisesti muitakin autoimmuunisairauksia. Tavoitteena on saada asiakkaiksi suuria kosmetiikkafirmoja. Pitoisuudeltaan vahvempaa mikrobisekoitusta ollaan puolestaan myymässä lääkefirmoille atooppisen ihottuman hoitamiseen.
Jos yhteistyö lääke- ja kosmetiikkajättien kanssa toteutuu, Sinivuori näkee Uutteessa potentiaalin jopa miljardien eurojen liikevaihtoon.
— Viisi miljardia ihmistä asuu kaupungeissa, ja heillä kaikilla on riski saada immuunivälitteisiä sairauksia.
Haaveena on listautuminen Helsingin pörssiin. Sen sijaan firman myymisestä Sinivuori ei innostu.
— Minusta pitäisi mieluummin hakea maksimiliikevaihtoa ja tehdä tästä kunnon veturifirma Suomelle, toimitusjohtaja sanoo.
Pulaa investointihaluista
Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on koetellut Suomen bruttokansantuotetta pahemmin kuin 1990-luvun lama tai edes sotavuodet. Yksityiseen kulutukseen se ei juuri vaikuttanut: elvytyksen ansiosta ei tullut konkurssiaaltoja eikä massatyöttömyyttä. Sen sijaan leikkuri osui yritystuottoihin ja valtion saamiin verotuloihin.
Taloustieteen professori Roope Uusitalo ei kuitenkaan allekirjoita väitettä, että Suomi olisi nykyään pääomaköyhä maa.
— Lainaa on helppo saada, ja korot olivat nollassa vuosia. Jos katsotaan yritysten tilinpäätöksiä, ei näytä siltä, että niillä olisi pulaa pääomista. Pulaa on kohteista, joihin haluttaisiin investoida, Uusitalo arvioi.
Myös pienille yrityksille, jotka eivät saa pankkilainaa, on rahoittajia: pääomasijoittajia ja startup-rahastoja.
Mutta kohtaavatko innovaatiot ja rahat? Suomessa tehdään paljon keksintöjä. Eikö niitä pidetä riittävän lupaavina kohteina?
— Jos yksi Nokia kuolee, sen korvaaminen pienillä, lupaavilla yrityksillä kestää todella kauan. Voittajat löytyvät evoluution kautta. Ne, jotka pärjäävät, kasvavat.