Suru ei etene lineaarisesti tai ole työtä, jossa käydään läpi tietyt vaiheet. Ihmiset surevat eri tavoin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra. Tämä on viesti, jota asiantuntijat nykyään toistavat, ja näin surun hahmottaa myös humanistinen surututkimus. Ajatus ei kuitenkaan ole kovin vanha.
– Suomalaisten sureminen on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä, sanoo pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Vähäkangas johtaa Meaningful Relations - Patient and family carer encountering death at home -tutkimushanketta. Hankkeessa tutkitaan surua kotisaattohoidossa olevia potilaita ja heidän omaissaattajiaan haastattelemalla. Valtaosa haastatelluista on surevia omaisia, joista osa toimii omaishoitajana. Puolisoiden ja leskien lisäksi mukana on omaishoitajina vanhemmilleen toimivia tai toimineita aikuisia lapsia, ystäviä tai sisaruksia. Haastatelluissa on myös kuolevia potilaita.
Haastatteluissa näkyy, että tunteiden osoittaminen suomalaisessa kulttuurissa vaikkapa surressa on aiempaa hyväksyttävämpää. Nykyään puhutaan yleisesti myös siitä, ettei surua ole hyväksi lääkitä liikaa.
– Ero on suuri 10–20 vuoden takaiseen aikaan. Törmäsin tuolloin seurakuntapappina työskennellessäni usein leskien pelkoon siitä, etteivät he pysyisi hautajaisissa koossa. Moni kertoi ottaneensa rauhoittavia, etteivät esimerkiksi meikit leviäisi itkiessä kasvoille. Nyt yksikään tutkimuksessa haastatelluista ei maininnut, että pitäisi pahana, jos hautajaisissa itkee. Osa taas on todennut, ettei itkeminen kuulu heidän suremisen tapoihinsa ollenkaan.
Muistelurituaalit auttavat myös irrottautumaan
Suremisen tapoja on monia, Vähäkankaan tutkimusryhmän tekemät haastattelut osoittavat. Surua pysähdytään usein pohtimaan viiveellä – vasta sitten, kun monet raskaaksi koetut käytännön järjestelyt, kuten hautajaiset tai perunkirjoitus, ovat ohi.
– Voi olla, että silloin kun läheinen kuolee, aikaa, halua tai kykyä suremiseen ei yksinkertaisesti ole. Kova kyynelehtiminen myöhemmin vaikkapa ei-niin-läheisen ihmisen hautajaisissa kertoo siitä, että ihminen on antanut itselleen luvan surra, Vähäkangas sanoo.
Osa läheisensä menettäneistä yrittää eri keinoin olla surematta.
– He esimerkiksi jatkavat omia harrastuksiaan tai omaa elämäänsä uudessa asunnossa tietoisen korostetusti niin, ettei surua tulisi ajateltua.
Osalle on tärkeää muistella menehtynyttä erilaisten rituaalien – joko uskonnollisten tai ei-uskonnollisten – kautta.
Surututkijoiden mukaan vainajan muistelu rituaalien avulla antaa keinon ylläpitää ihmissuhteita edesmenneeseen läheiseen. Kaikki muistelun rituaalit eivät kuitenkaan vain ylläpidä suhdetta vainajaan, vaan osalla haetaan irrottautumista. Tyypillinen esimerkki on kuolemasiivous.
– Kyse on siitä, että kuolleesta perheenjäsenestä liian kipeästi muistuttavat esineet siivotaan pois näkyviltä, lukuun ottamatta tiettyjä valikoituja valokuvia tai muita muistoja, Vähäkangas avaa.
Meaningful Relations -tutkimusryhmän aineistossa kuolemasiivous on tullut esille erityisesti pidemmän aikaa leskenä olleilla, sekä miehillä että naisilla. Kaikki eivät silti halua tällaista siivousta tehdä.
– Eräskin haastattelemani leski pahoitteli kovasti, että kodin eteisessä oli edelleen miesvainaan saappaat. Vaikka puolison kuolemasta oli kulunut jo vuosi, hän ei ollut halunnut heittää jalkineita pois. ”Sillehän ne kuuluivat”, leski huokaisi, Vähäkangas kertoo.
Uusperheen ihmissuhteet saattavat mutkistaa suremista
Yksi oleellisin suruun vaikuttava seikka näyttää olevan se, onko leskelle jäänyt lapsia tai muuta lähipiiriä ympärilleen. Merkitystä on myös sillä, millaiset lesken suhteet omaan lähipiiriinsä ovat.
Käytännön ja henkisen tuen saaminen omilta lapsilta helpottaa surua, tulehtuneet välit lähipiiriin taas tekevät surusta raskaampaa. Ongelmia väleihin aiheuttavat tyypillisesti riidat perinnönjaossa tai mutkikkaat ja jännitteiset suhteet uusperheessä.
– Saattaa olla, että varsinainen parisuhde ei ole ollut riitainen, mutta uusperheen väliset suhteet kyllä. Eräs leski kertoi haastattelussa, ettei voi surra edesmenneen puolisonsa haudalla, sillä puolison omat lapset ovat tehneet hänelle selväksi, että hauta kuuluu heidän isälleen ja äidilleen.
Jälkensä jättävät myös ihmissuhteen kipeät tapahtumat.
– Eräs leski kävi haastattelussa katkerasti läpi sitä, että hänen miehellään oli ollut keski-iässä paljon avioliiton ulkopuolisia suhteita. Leski oli toiminut omaishoitajana useita vuosia ja kertoi kironneensa raskaina aikoina, että missä ne kaikki muut naiset sillä hetkellä olivat. Tukahdutetut petetyksi tulemisen tunteet nousivat surun kautta pintaan, Vähäkangas sanoo.
Surusta puhutaan monin tavoin – tai ei haluta puhua ollenkaan
Surun sanoittamisessa on suuria yksilöllisiä eroja. Osa haastatelluista puhuu Vähäkankaan mukaan surusta yllättävänkin avoimesti, niin kuin ”päivän uutisista tai saunassa käymisestä”. Osa taas on kertonut haastattelijoille, ettei halua puhua surusta edes lähimmille ihmisille, koska se on liian raskasta.
– Miehet puhuvat surusta naisia vähemmän. Tai sitten surusta itsestään puhumista kierretään, mutta sitä saatetaan sivuta paljonkin jonkin läheisen kuoleman jälkeen elämässä konkreettisesti muuttuneen asian kautta.
Leskien suruun vaikuttaa oleellisesti se, jääkö läheisensä menettäneelle edesmenneen elämän loppuvaiheista, huonosta hoidosta tai kivuista syyllinen olo. Varsinkin puhumattomuus näyttäisi tekevän suremisesta kivuliaampaa ja vaikeampaa.
– Joissain tapauksissa kuolema on tullut niin yllättäen, että myöhemmäksi lykättyä hetkeä puhua asiat läpi ei koskaan tullut. Tämä on jäänyt vaivaamaan mieltä.
Suru Suomessa on yhä luterilaista, vaikka sururituaaleja personoidaan
Vähäkankaan mukaan suru on Suomessa edelleen raameiltaan hyvin luterilaista. Erikoispiirteemme verrattuna muihin protestanttisiin Pohjoismaihin on ahkera haudoilla käynti: itsenäisyyspäivän ja joulun kynttilämeret hautausmailla ovat Suomessa tuttu näky. Tapa sai alkunsa sankarihaudoilla käymisestä toisen maailmansodan jälkeen.
Nousevia trendejä ovat kuitenkin ei-uskonnolliset hautajaiset. Lisäksi sururituaaleja personoidaan entistä enemmän. Kuoleman kohdatessa mietitään, mikä sopisi vainajalle.
– Hautajaisten ”tuunaamista” on tutkittu useissa maissa muun muassa hautaustoimistoyrittäjien kautta. Suomeen ilmiö on vasta tulossa. Aiemmin meillä on ajateltu hautajaisten hoituvan peruskaavan mukaan. Nyt moni haastattelemamme leski on kuitenkin kertonut pohtineensa paljon vaikkapa sitä, minkälaisissa vaatteissa he haluavat pukea vainajan arkkuun. Kotona verkkareissa parhaiten viihtynyt puoliso on esimerkiksi saatettu arkkuun hänen mieliasussaan.
Myös tärkeät yhteiset paikat linkittyvät sururituaaleihin.
– Esimerkiksi purjehdusta intohimoisesti harrastaneen puolison leski on saattanut haluta ripotella vainajan tuhkat yhteisestä toivomuksesta rakkaalle merialueelle ilman minkäänlaista muistolaattaa, Vähäkangas havainnollistaa.
Puhe kesämökistä toistuu surutarinoissa huomattavan usein.
– Toisaalta kesäpaikkoihin liittyy luopumisen haikeus, etenkin jos omat voimat eivät enää riitä yksin paikan hoitamiseen. Tavallaan tämä on kuin toinen menetys puolison menettämisen ohella.
Mitä kuoleman jälkeen?
Suoraa puhetta uskonnosta, Jumalasta tai jostain korkeammasta voimasta on noussut Vähäkankaan ryhmän haastatteluissa esiin vähemmän kuin tutkijat olettivat.
Suurin osa haastatelluista kotisaattohoitopotilaista ja heidän omaisistaan on kuulunut luterilaisiin seurakuntiin, mutta mukana on ollut myös muutamia seurakuntiin kuulumattomia.
– Tämä on pitkälti linjassa niiden tulosten kanssa, joita suomalaisen uskonnollisuuden tutkimuksessa on viime aikoina saatu. Tietty uskonnollinen tai elämän merkityksellisyyden perusvire tulee esille ihmisten puheissa, mutta valtaosa ihmisistä ei puhu uskonnosta suoraan. Surusta ja tunteistakin puhutaan enemmän kuin uskonnosta.
Uskonnollisuus tai spirituaalisuus kuoleman lähestyessä kuitenkin näkyvät julkilausumattomasti, erilaisten kiertoilmaisujen kautta. Ajatusta elämän jatkumisesta sanoitetaan Vähäkankaan mukaan esimerkiksi luonnon merkityksen kautta tai vetoamalla sukupolvien ketjuun ja menneiden sukupolvien arvoihin.
– Lisäksi uskonnolliset rituaalit näyttäisivät olevan tärkeitä kokemuksia myös monelle surevalle uskonnottomalle. Kun potilailta kysytään suoraan, mitä heidän mielestään kuoleman jälkeen tapahtuu, näkemys elämän jatkuvuudesta on vahva ateisteillakin. Kyse ei ole niinkään kristillisen maailmankuvan mukaisesta uskosta iankaikkiseen elämään, vaan pikemminkin jälleensyntymisen ajatuksesta. Se vaikuttaisi antavan voimaa kuoleman ja surun edessä, Vähäkangas sanoo.
Suru menee joskus tutkijankin tunteisiin
Meaningful Relations - Patient and family carer encountering death at home -tutkimusprojektin tarkoituksena on tutkia surua relaatioiden ja elämän merkityksellisyyden etsinnän kautta. Tausta-ajatuksena on, että ihmissuhteiden merkitys korostuu kuoleman lähestyessä ja että ihmissuhteet antavat mielekkyyden tunnetta elämään niin tutkittaville potilaille kuin omaisille.
Monitieteinen tutkijaryhmä yhdistää projektissa teologiaa, juridiikkaa sekä sosiaali- ja hoitotieteitä.
– Siitä, miten merkitykselliset suhteet vaikuttavat surun kohtaamiseen, ja mikä merkitys ihmissuhteilla ja yhteisöillä on surun läpikäymisessä, ei ole kovinkaan paljon tutkittua tietoa. Vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on tärkeää, Vähäkangas kertoo.
Kotisaattohoidon potilaita ja heidän omaisiaan tavanneet tutkijat ovat tehneet haastatteluja pääsääntöisesti pareittain. Jaksamisen kannalta projektin aikana on ollut tarvetta myös säännöllisille debriefing-keskusteluille.
– Vaikka tutkimusryhmän jäsenet ovat kokeneita ikääntymisen, kuoleman ja surun asiantuntijoita, osa haastatteluista menee omiin tunteisiin. Tutkijallekaan ei ole helppoa, jos kotisaattohoidossa ollut haastateltava on menehtynyt sillä välin, kun hänelle on yritetty soittaa viikon sisään ja haluttu kysyä kuulumisia sekä sitä, onko haastatteluun jotakin lisättävää.
– Minulle henkilökohtaisesti raskainta on se, jos näen epäoikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaista kohtelua. Silloin pitää käydä omat tunteet läpi ennen kuin otan uudelleen yhteyttä haastateltavaan.
Aiheesta lisää tutkijablogissa Elämää kuoleman äärellä: Kirjoituksia elämän loppuvaiheen kysymyksistä
Lue lisääSuomalainen suru on salattua ja sanatontaLue lisääUskonnolla myönteisiä vaikutuksia elämän päätösjakson kokemuksiinLue lisääKokemukset kuolleen läsnäolosta ilmentävät tunnesiteiden jatkumista surussa