”Sovittelun käyttöä vahvistetaan oikeudenkäyntien määrän vähentämiseksi” – näin lukee tuoreessa hallitusohjelmassa. Sovittelua ei tule nähdä toisen luokan riidanratkaisukeinona. Useissa tapauksissa sovittelu on hyvä tapa ratkaista konflikteja ja riitoja, ja myös toteuttaa oikeuksia. Sovittelun on oltava valinta, ei olosuhteiden aiheuttama pakko. Vaikka ratkaisu sovittelussa ei perustu lain soveltamiseen, sen on perustuttava vapaaseen ja todelliseen tahtoon.
Silloin kun sovittelua käytetään, sen on täytettävä tietyt laatukriteerit. Nämä kriteerit ovat oikeudellistuneet. Sovittelun on oltava reilua, ja pelkkä sovinnon tuottaminen ei riitä. Sovittelujen määrän lisäksi on näin ollen puhuttava myös sovittelun laadusta.
Sovittelu on vaihtoehto oikeudenkäynnille
Siviili- ja kauppaoikeudellisia riitoja ovat esimerkiksi riidat, joissa kaksi yksityishenkilöä riitelee perinnön jaosta tai tontin rajoista; kaksi yritystä riitelee immateriaalioikeuksien loukkaamisesta ja hyödyntämisestä; työntekijä ja työnantaja riitelevät työsopimuksen irtisanomisesta tai kuluttaja ja yritys riitelevät toimituksen laadusta. Näissä riidoissa on tyypillisesti oikeudellinen elementti, ja onnistunut sovinto muuttaa henkilöiden oikeudellisen aseman. Osapuolet voivat valita, haluavatko he mieluummin käräjöidä vai sovitella. Molempien riidanratkaisunkeinojen tavoitteena on ratkaista oikeudellistunut riita lopullisesti. Sovittelu on siten vaihtoehto oikeudenkäynnille.
Sovitut ratkaisut voivat olla monipuolisempia kuin tuomioistuimen antamat päätökset
Sovittelu on intressipohjainen, osapuolten konsensukseen perustuva riidanratkaisukeino. Toisin kuin oikeudenkäynnissä ei ole olemassa ulkopuolista tahoa, joka määrää, miten riita tulisi ratkaista tai mikä riidan lainmukainen ratkaisu olisi. Sen sijan riidan ulkopuolinen sovittelija auttaa osapuolia löytämään ratkaisun, joka vastaa osapuolten intressejä ja tarpeita.
Riidan osapuolet voivat itse päättää, mistä he riitelevät ja miten he haluavat ratkaista riitansa. Sovitut ratkaisut voivat tästä syystä olla monipuolisempia kuin tuomioistuimen antamat päätökset. Esimerkiksi työsopimuksen irtisanomista koskevassa riidassa tuomioistuin ratkaisee, oliko irtisanominen lainmukainen ja määrää mahdollisen korvauksen laittomasta irtisanomisesta. Sovittelussa osapuolet voivat sopia irtisanomisen yksityiskohdista, työtodistuksen sisällöstä, mahdollisesta yhteistyön jatkamisesta, korvauksen maksuaikataulusta, salassapitovelvollisuuksista ja niin edelleen. Sovittelussa voidaan ottaa myös huomioon tulevia riskejä, ja osapuolet voivat sopia tulevaisuudessa tapahtuvista asioista. Esimerkiksi tavaramerkkiä koskevassa riidassa tuomioistuin päättää, onko tavaramerkkiä loukattu ja määrää mahdollista korvausta tavaramerkin loukkaamisesta. Sovittelussa osapuolet voivat itse sopia mahdollisesta korvauksesta ja sen lisäksi tehdä sopimuksen tulevasta yhteistyöstä ja tavaramerkin käytöstä.
Sovittelu on jäsenneltyä, joustavaa ja oikeudenkäyntiin verrattuna edullista
Sovittelu on joustava menettely. Sovittelussa ei ole olemassa tiukkoja sääntöjä, joissa määritellään menettelyn kulku. Osapuolet voivat vaikuttaa siihen, miten menettely etenee, kuka siihen osallistuu ja mistä puhutaan. Sovittelu ei ole kuitenkaan vapaamuotoinen palaveri. Sovittelija johtaa ja strukturoi osapuolten kommunikaatiota. Hänen tulee olla koulutettu tähän tehtävään, noudattaa sovittelulle tyypillisiä menettelyvaiheita ja toteuttaa sovittelun perusperiaatteita kuten sitä, että osapuolet – ei sovittelija – päättävät ratkaisun sisällöstä.
Sovittelu on oikeudenkäyntiin verrattuna edullinen ja nopea riidanratkaisukeino. Useammin sovittelu kestää vain päivän, kun oikeudenkäynti voi kestää vuosia – näin ainakin, mikäli riitapuolet haluavat jatkaa riitaansa hovioikeuteen asti. Sovittelun kustannukset ovat lisäksi matalia ja ennakoitavia. Yhteiskunnallisesti katsottuna sovittelun käytön lisääminen on järkevää. Sovittelemalla vältetään pitkiä oikeudenkäyntejä, ja säästetään resursseja. Myös kansalaisille ja yrityksille sovittelu tarjoaa etuja. On jo pitkään todettu, että korkeat oikeudenkäyntikustannukset estävät tai ainakin vaikeuttavat oikeusturvan saatavuutta eli oikeuksien toteuttamista. Oikeudenkäynnin alettua kustannukset kasvavat nopeasti ja voivat jopa ylittää alkuperäisen riidan intressin.
Kustannusten lisäksi oikeudenkäynti aiheuttaa stressiä. Pitkitetyt riidat vievät huomiota ja resursseja muista asioista. Oikeudenkäynnin vaarana on, että osapuolet tuijottavat menneisyyttä, vaikka heidän pitäisi suunnitella tulevaisuuttansa. Sovittelemalla riidan osapuolet voivat hallita paremmin riitelemiseen liittyvät riskit. He voivat säästää kustannuksia, aikaa ja muita resursseja. Sovittelu antaa osapuolille mahdollisuuden vaikuttaa siihen, miten he haluavat ratkaista riitansa. He saavat mahdollisuuden suunnitella ja toteuttaa yksilöllinen ratkaisu omien tarpeidensa mukaisesti ja samalla säilyttää positiivinen suhde toisiinsa. Siksi sovittelu voi palvella riidan osapuolia paremmin kuin oikeudenkäynti.
Oikeudenkäynnin perusoikeudet ja prosessiperiaatteet eivät päde sovittelussa – miten on oikeudenmukaisen menettelyn laita?
Sovittelussa on myös varjopuolia. Sovittelu nähdään helposti yleislääkkeenä, jolla voidaan ratkaista kaikkea budjettivajeesta oikeusjärjestyksen rakenteellisiin ongelmiin. On houkuttelevaa siirtää riita-asioita ”kevyempään prosessiin”, jossa ei ole olemassa oikeudenkäyntiin liittyviä vaatimuksia ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden vähimmäistakeita. Oikeudenkäynnin perusoikeudet ja prosessiperiaatteet, jotka ilmenevät perustuslaista ja eurooppalaisesta ihmisoikeussopimuksesta, eivät nimittäin päde sovittelussa. On kuitenkin syitä, miksi oikeudenkäynnin perusoikeudet ja periaatteet ovat olemassa. Oikeusvaltiossa oikeudenkäynnin menettelysäännöt takaavat, että asianosaiset tietävät, mitä oikeudenkäynnin aloittaminen tarkoittaa.
Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kuulemisperiaate takaa, että asianosaiset pystyvät osallistumaan prosessiin tasavertaisesti. Se edellyttää, että asianosaiset tulevat kuulluksi ja että heillä on mahdollisuus esittää vaatimuksensa, väitteensä ja todisteensa, saada tietoa toisen asianosaisen esittämisestä väitteistä ja todisteista sekä lausua mielipiteensä niistä. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiin periaatteisiin kuuluu myös, että tuomioistuin on riippumaton ja puolueeton. Kun riippumattomuus viittaa rakenteellisiin seikkoihin, kuten siihen, että tuomioistuimella ei saa olla sidonnaisuuksia toimenpanovaltaan tai lainsäätäjään, puolueettomuus viittaa tuomarin henkilökohtaisiin asenteisiin ja vakaumuksiin yksittäisessä tapauksessa. Ne eivät saa vaikuttaa tuomarin päätöksentekoon.
Perinteinen ajatus on, että oikeudenmukaisessa menettelyssä syntyy oikeudenmukainen ratkaisu. Oikeudenmukainen menettely samalla justifioi ratkaisun sitovuutta. Voidaankin sanoa, että ratkaisu on sitova, ja sen takia hyväksyttävä ja täytäntöön pantava, koska ratkaisu on syntynyt oikeudenmukaisessa menettelyssä. Myös sovittelun tavoitteena on ratkaista riita lopullisesti ja näin voidaan kysyä, mikä menettelyn rooli on sovitteluratkaisun syntymisessä.
Sovittelusta ei saa tulla toisen luokan riidanratkaisukeinoa
Sovittelu ei ole ennustettavaa samalla tavalla kuin oikeudenkäynti. Sovitteluun suostuva ei välttämättä tiedä etukäteen, mitä sovittelussa tapahtuu. Ei ole olemassa yksityiskohtaisia menettelysäännöksiä eikä tiukasti paalutettuja perusoikeusoikeuksia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, jotka takaisivat, että sovittelu täyttää tietyt vähimmäisvaatimukset.
Lähtökohtaisesti sovittelu rakentuu ajatukseen, että osapuolet pystyvät hoitamaan asiansa itse. He tuntevat konfliktinsa parhaiten. He tietävät parhaiten, miten haluavat ratkaista riitaansa menettelyssä, josta he itse sopivat. Jos lähdetään yksinomaan osapuolten autonomiasta, ”kaikki käy”, mikäli osapuolet vain hyväksyvät lopussa sovinnon. Menettelyllä, jossa sovinto on syntynyt, ei toisin sanoen ole merkitystä. Tästä näkökulmasta ei ole merkitystä sillä, painostettiinko osapuolet tiettyyn ratkaisuun, miten sovittelija käyttäytyi sovittelussa, antoiko sovittelija toiselle osapuolella enemmän neuvoja kuin toiselle, yrittikö sovittelija saada aikaiseksi sovinnon, joka ei perustunut osapuolten oikeaan tahtoon, kunnioittiko sovittelija osapuolten itsemääräämisoikeutta, ja ennen kaikkea, oliko sovittelija puolueeton. Jos kaikki käy, on merkityksetöntä, onko osapuolilla edes ollut tasapuolista mahdollisuutta osallistua menettelyyn.
Sovittelusta ei saa tulla toisen luokan riidanratkaisukeinoa. Sovittelu ei saa olla korvikekeino niille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta ratkaista riitaansa oikeudenmukaisuutta edistävässä menettelyssä kuten oikeudenkäynnissä. Sovittelun täytyy olla aito vaihtoehto oikeudenkäynnille. Osapuolilla on oltava aito mahdollisuus valita menettely, joka sopii heidän riitaansa. Osapuolilla tulee tällöin olla mahdollisuus valita sovittelu tai oikeudenkäynti sen mukaan minkä he itse katsovat sopivan parhaiten. Vaikka sovittelun tavoite on saada aikaiseksi sovinto, myös menettelyn täytyy olla reilu.
Sovittelun lopputulos on yleensä oikeudellisesti sitova sovintosopimus. Tuomioistuimen vahvistama sovinto on ulosottoperuste, ja esimerkiksi saatava, josta maksu on sovittu sovinnossa, voidaan periä ulosotossa. Sovittelun tulos vastaa tällöin monessa suhteessa tuomioistuimen päätöstä. Sovinnon sitovuutta ei voida perustella yksinomaan sillä, että osapuolet suostuvat sovittelun lopputulokseen. Sitovuus voi perustua siihen, että menettely, jonka tuloksena sovintoratkaisu saavutetaan, on reilu ja oikeudenmukainen. Ei voida ajatella, että joku suostuisi sovitteluun esimerkiksi odotuksella, että menettely on epäreilu, sovittelija painostaa sovintoon tai että sovittelija suosii toista osapuolta. Osapuolet olettavat, että menettely on reilua ja täyttää sovittelun tietyt perusvaatimukset.
Sovittelua koskevat oikeudelliset periaatteet ovat kehittymässä
Miten voidaan varmistaa osapuolten oikeusturva ja reilu menettely sovittelussa? Oikeudenkäynnissä oikeudelliset periaatteet ohjaavat menettelyä ja justifioivat lopputuloksen. Niillä voi olla sama rooli myös sovittelussa. Sovittelun sääntely on niukkaa. ”Kovia” menettelysääntöjä ei ole kirjoitettu lakiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oikeudellisia sovitteluperiaatteita ei olisi olemassa. Sovittelua koskevat oikeudelliset periaatteet ovat kehittymässä. Niitä voidaan tunnistaa eurooppalaisista lähteistä kuten sovitteludirektiivistä ja tapaohjeista, eurooppalaisista menettelysäännöistä sovittelijoille ja myös institutionaalisista säännöistä. Näistä periaatteista saadaan johtoa siihen, miten lakia tulisi tulkita ja, millainen sovittelijan sopimukseen perustuva huolellisuusvelvollisuus on. Näin periaatteet vaikuttavat sovittelun kulkuun. Myös sovittelussa periaatteilla on justifikaatiofunktio. Samoin kuin oikeudenkäynnissä, sovinnon sitovuus voidaan perustella periaatteilla, jotka heijastavat sovittelun taustalla olevia arvoja.
Osapuolten itsemääräämisoikeus on sovittelun keskeinen periaate
Sovittelun sääntelyssä voidaan tunnistaa kolme arvoa, jotka justifioivat sovintoa: osapuolten itsemääräämisoikeus, prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ja aineellinen oikeudenmukaisuus. Osapuolten itsemääräämisoikeus on sovittelun keskeinen periaate. Itsemääräämisoikeus ymmärretään usein hyvin suppeasti siten, että sovinto tulisi perustua osapuolten suostumukseen. Sovittelussa itsemääräämisoikeus voidaan kuitenkin ymmärtää myös laajemmin periaatteena, joka muotoaa osapuolten roolia, ja periaatteena, joka ohjaa menettelyä. Sovittelun perusajatus on, että osapuolet eivät vain suostu sovintoon, vaan he itse pyrkivät löytämään intressejään ja tarpeitaan sekä subjektiivisen oikeudenmukaisuuden standardeja vastaavan ratkaisun.
Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus konkretisoi sovittelijan velvollisuuksia
Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus oikeudellisena periaatteena konkretisoi sovittelijan velvollisuuksia. Sovittelija avustaa ratkaisun löytämisessä osallistumalla osapuolten neuvotteluihin. Sovittelijan rooli eroaa tuomarin roolista. Sovittelija ei ole keskustelun ulkopuolinen eikä voi vetäytyä aineellisen oikeuden taakse, vaan sovittelija keskustelee osapuolten kanssa ratkaisusta. Sovittelija voi näin helposti vaikuttaa osapuolten päätöksentekoon. Koska sovittelijan mahdollinen vaikutus lopulliseen sovintoon on suuri, on tärkeää, että prosessuaalinen oikeudenmukaisuus otetaan huomioon.
Sovittelijan tulee hoitaa sovittelu puolueettomasti. Sovittelussa se ei tarkoita pelkästään, että sovittelija ilmoittaa sidonnaisuuksistaan, jotka voivat vaikuttaa häneen puolueettomuuteensa, vaan sovittelijan tulee myös käyttäytyä sovittelussa puolueettomasti koko sovittelun ajan. On tärkeää, että sovittelija kommunikoi osapuolten kanssa neutraalisti, eikä anna vaikutelmaa, että hän tukee toista osapuolta tai edistää tiettyä ratkaisua. Sovittelijan pitää myös varmistaa, että osapuolet pystyvät osallistumaan sovitteluun tasapuolisesti. Näin hän voi taata, että osapuolet toteuttavat itsemääräämisoikeuttaan. Samalla hän voi tasapainottaa osapuolten mahdollista epätasapainoa. Sovittelijan puolueettomuus ja osapuolten oikeus osallistua tasapuolisesti sovitteluun muodostavat sovittelun vähimmäisvaatimukset, joten niitä voidaan pitää sovittelun perusoikeuksina.
Aineellisen oikeudenmukaisuuden periaate liittyy osapuolten päätöksenteon rationaalisuuteen
Aineellinen oikeudenmukaisuus sovittelua ohjaavana periaatteena ei tarkoita, että sovinto vastaisi sisällöltään sitä, mitä osapuolet voisivat saavuttaa oikeudenkäynnissä. Sovittelun tarkoitus ei ole toteuttaa niin sanottua aineellista oikeutta. Sovinto perustuu osapuolten intresseihin ja tarpeisiin. Aineellinen oikeus voi kuitenkin välillisesti vaikuttaa sovintoon. Sovittelussa osapuolet miettivät ja laskevat yleensä, mikä olisi heidän paras vaihtoehtonsa neuvotellulle ratkaisulle (Best Alternative to a Negotiated Agreement, BATNA). Tällöin arvioidaan, mitä oikeudenkäynnissä voitaisiin saavuttaa ja mitkä olisivat mahdollisuudet voittaa oikeudenkäynti.
Sovittelussa aineellisen oikeudenmukaisuuden periaate liittyy ratkaisun sisällön asemesta osapuolten päätöksenteon rationaalisuuteen ja näin edellyttää, että osapuolten päätöksenteko perustuu tietoisiin valintoihin. Sovittelijan tulisi muun muassa varmistaa, että osapuolet ymmärtävät, että he ovat vastuussa päätöksistään ja että sovinto ei vastaa sitä, mitä he voisivat saada oikeudenkäynnissä. Osapuolten tulee myös ymmärtää, että heidän päätöksensä perustuvat rajallisiin tietoihin. Aineellisen oikeudenmukaisuuden periaate edellyttää myös, että osapuolia ohjataan miettimään vaihtoehtoisia ratkaisuja.
Sovittelun tulee aina täyttää prosessuaalisen oikeudenmukaisuuden vähimmäisvaatimukset
Nämä kolme sovittelun keskeistä periaatetta – osapuolten itsemääräämisoikeus, prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ja aineellinen oikeudenmukaisuus – voivat olla ristiriidassa, eikä niiden toteuttaminen onnistu aina samanaikaisesti. Sovittelijan velvollisuus toimia puolueettomasti ja asiantuntevasti voi esimerkiksi rajoittaa osapuolten oikeutta määrätä sovittelun kulusta. Ristiriitatilanteessa tulisi kysyä, mikä sovittelun johtava periaate on. Onko esimerkiksi niin, että osapuolten suostumus sovintoon riittää vai pitäisikö sovittelijan varmistaa, että menettelyllisiä standardeja on noudatettu. Toisin sanoin voittaako ristiriitatilanteessa osapuolten itsemääräämisoikeus, joka ilmenee osapuolten suostumuksesta vai prosessuaalinen tai aineellinen oikeudenmukaisuus? Nämä tilanteet voivat olla erilaisia. Esitin äskettäin julkaistussa artikkelissani ”Sovitteluoikeutta vai sovittelua ja oikeutta?” (Defensor Legis N:o 3/2019) esimerkkinä kertomuksen, jossa nainen suostui sekä sovitteluun että sovintoon, vaikka sovittelussa oli huomattava voimasuhteiden epätasapaino ja viitteitä siitä, ettei nainen pystynyt osallistumaan sovitteluun tasapuolisena osapuolena kokemansa trauman takia. Kyseisessä tilanteessa prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei toteutunut, vaikka naisen suostumus sovintoon on muodollisesti olemassa. Näissä tilanteissa sovinnon justifikaation perusteleminen osapuolten suostumuksella on riittämätön ja muu, ennen kaikkea menettelyn reiluuteen perustuva justifikaatio välttämätöntä. Siksi katsonkin, että prosessuaalinen oikeudenmukaisuus on sovittelun johtava periaate. Sovittelun tulee kuitenkin aina täyttää prosessuaalisen oikeudenmukaisuuden vähimmäisvaatimukset. Menettelyn on oltava reilu.
Jos sovittelua halutaan vahvistaa, sovittelukäytäntöä tulee ohjata ja sovittelun ennakoitavuutta ja laatua kehittää
Sovittelu lisääntyy, ammattimaistuu ja oikeudellistuu. Ei ole yhdentekevää, miten sovinto on syntynyt, vaan sovittelijan tulee hoitaa sovittelua sovittelijalta edellytetyllä huolellisuudella. Hänen tulee noudattaa reilun sovittelun vaatimuksia. Myös sovittelijan selvittämis- ja informointivelvollisuus kasvaa. Sovittelijan huolellisuusvelvollisuuteen kuuluu, että sovittelija varmistaa, että osapuolet ymmärtävät sekä sovittelun että sovinnon luonteen. Sovittelijan täytyy selvittää osapuolille, että osapuolet ovat vastuussa päätöksenteosta ja että tietoa on yleensä vain rajoitetusti käytössä. Hänen tulee edistää osapuolten itsenäistä rationaalista päätöksentekoa. Tarvittaessa hän ohjaa osapuolia hankkimaan lisätietoa tai oikeudellista neuvontaa. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus edellyttää ennen kaikkea, että sovittelija hoitaa sovittelua puolueettomasti ja varmistaa, että osapuolet osallistuvat tasapuolisesti sovitteluun.
Vaikka sovittelu on oikeudellistunut, sääntely on niukkaa ja sovittelijat toimivat sääntelytyhjiössä. Suomessa ei ole erityisiä sovittelijan tapaohjeita tai muuta pehmeää sääntelyä, joka kompensoisi minimalistista lainsäädäntöä. Se, toteuttaako sovittelu reilun sovittelun periaatetta, riippuu näin hyvin paljon yksittäisestä sovittelijasta. Tästä kärsivät sekä sovittelun ennakoitavuus että riidan osapuolten oikeusturva. Jos sovittelua halutaan vahvistaa, sovittelukäytäntöä tulee ohjata ja sovittelun ennakoitavuutta ja laatua kehittää. Tämä edellyttää vähintäänkin pehmeää sääntelyä, ja myös enemmän koulutusta. Olisi tärkeää, että riita-asioiden sovittelussa noudatettaisiin yhtenäistä sovittelustandardia. Sovittelijoiden tulisi ymmärtää sekä sovittelun että sovinnon olevan oikeudellisia. Lisäksi sovittelijoiden tulisi tuntea sovittelun oikeudelliset periaatteet ja sovittelijaan kohdistuvat velvollisuudet. Tämän ohella tarvitaan myös keinoja, joilla arvioidaan sekä sovittelun tuloksia, että sovittelijoiden toimintaa.
Petra Hietanen-Kunwald, tutkijatohtori
Lisää aiheesta: Sovitteluoikeutta vai sovittelua ja oikeutta? Defensor Legis N:o 3/2019.
* Suomen Asianajajaliiton aikakausjulkaisu Defensor Legis on Pohjoismaiden vanhin asianajajien julkaisu. Lehti sisältää kirjoituksia käytännön oikeuselämän eri aloilta, valikoituja oikeustapauksia sekä selostuksia hyvää asianajajatapaa koskevista valvontaratkaisuista.