Sosiaalipolitiikan tieteenalalla on ollut professuureja Helsingissä vuodesta 1946 lähtien. Tämän vuoden elokuussa professorina aloitti ensimmäinen nainen, Anne Kouvonen, Helsingin yliopiston kasvatti.
— Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta on edelleen hämmästyttävän miesvaltainen professuurien osalta. Noin 70 prosenttia professoreista on miehiä. Sosiaalityö oppialana on poikkeus, Kouvonen toteaa.
Kun Kouvonen opiskeli ja valmistui 1990-luvulla, tilanne oli suunnilleen sama kuin nyt.
— Pohjoismaita pidetään tasa-arvon mallimaina, mutta englantilaiset ja puolalaiset kollegat ovat kummastelleet minulle tätä yliopistomme epätasapainoa. Suurin osa valmistuneista ja noin puolet valtiotieteellisen tutkijatohtoreista ja yliopistonlehtoreista on kuitenkin naisia.
LUKIOSSA SAI OLLA RAUHASSA
Tutkijan ura ei ollut Anne Kouvosen haaveissa, kun hän pohti tulevaisuuttaan koululaisena.
— Ei meillä Kainuussa ollut juuri esimerkkejä akateemisista ihmisistä. Opettajia tapasi koulussa ja papin rippikoulussa.
Kouvosen äiti työskenteli lähihoitajana kolmivuorotöissä ja isä nuorempana kirvesmiehenä ja sittemmin lentokentällä kunnossapitotyöntekijänä.
— Olin tavattoman epäkäytännöllinen, olen vieläkin. Ympärilläni oli paljon ihmisiä, joilla oli kädentaitoja, mutta minä en osannut tehdä käsitöitä enkä ruokaa enkä hoitaa puutarhaa. Ala-asteella olisi pitänyt olla etevä hiihtäjä tai pesäpalloilija.
Yläasteella Anne Kouvonen ei viihtynyt. Häntä kiusattiin, ja piinaa kesti kolme vuotta.
— Kiusaajat olivat erityisluokan oppilaita. Tiesin, että he eivät ole tulossa lukioon ja niinpä siellä sai olla rauhassa. Olin aika hiljainen, mutta otin lukiosta irti kaiken minkä sain. Päätin, että saan jokaisesta lukuaineesta kympin. En ihan päässyt tavoitteeseen, mutta ei siitä paljon jäänyt puuttumaan.
HYVÄKSYMISKIRJE VEI JALAT ALTA
Kajaanin seudulla vallitsi 1990-luvun lamavuosina krooninen työttömyys, eivätkä näköalat häikäisseet. Joka suvussa oli työttömiä, sairauseläkkeelle joutuneita ja alkoholin kanssa kamppailevia.
— Oma perheeni ei ollut varakas, mutta tilanne ei oikeastaan eronnut muiden nuorten elämänpiiristä. Lähes kaikilla oli enemmän tai vähemmän tiukkaa.
Kouvosen toisesta siskosta tuli äidin tavoin lähihoitaja ja nuorimmainen, 10 vuotta Annea nuorempi sisko, valmistui perheen toiseksi ylioppilaaksi ja sittemmin tradenomiksi.
18-vuotiaana Anne Kouvonen pääsi sekä Helsingin että Jyväskylän yliopistoon vuonna 1993. Täysi pistepotti Helsingin sosiologian valintakokeesta vei jalat alta.
— Olin aivan hervoton. En voinut uskoa, että yliopiston kirje oli totta. Ajattelin, että varmaan oli käynyt joku erehdys.
Muutto Helsinkiin 600 kilometrin takaa oli kuin sukellus kylmään veteen, Kouvonen kuvaa. Yhtäkkiä nuori ihminen on yksin vieraassa kaupungissa ja joutuu huolehtimaan asioistaan itse.
— Osakunnan asunnossa Vallilassa minulla oli 12 ja puoli neliötä omaa tilaa pääkaupungissa. Kotona kävin ensimmäisen syksyn aikana kaksi kertaa, myöhemmin pari kertaa vuodessa. Itsenäistyin, koska oli pakko itsenäistyä.
OPISKELIJAKÄMPÄSTÄ MINISTERIÖÖN
Valtiotieteiden terminologia oli aluksi vierasta, mutta sanastoon pääsi sisään lukemalla paljon. Anne Kouvonen päätti samaan tapaan kuin lukiossa ottaa ainoastaan parhaita arvosanoja.
— Kyllä se enimmäkseen onnistuikin. Helsinki alkoi tulla tutuksi, vaikka huomasin olevani aika erilaisesta taustasta kuin monet muut opiskelijat. Monet olivat minua vanhempia, ja helsinkiläiset opiskelijat puhuivat kouluistaan SYKistä ja Norssista, joista en ollut koskaan kuullutkaan.
Ympäristötietoinen nuori tuli toimeen vähällä: ei alkoholia, ei lihaa, ei matkustelua, ei leffailtoja.
— Kävin sentään kavereiden kanssa klubeilla tanssimassa. Paras ystäväni Anu muutti Kajaanista Helsinkiin vuotta myöhemmin kuin minä, se auttoi paljon kotiutumisessa.
22-vuotiaana, opintojen loppuvaiheessa, Kouvonen suoritti harjoittelun sosiaalipolitiikan laitoksen tutkimusavustajana. Sen jälkeen hän pääsi tutkijaksi Kehitysvammaliittoon ja sitten työministeriöön tutkimaan ikäsyrjintää.
— Siellä minä kuljin ministeriössä jakkupuvussani, 23-vuotiaana tutkijana. Vedin hanketta varsin itsenäisesti ja ryhdyin 24-vuotiaana tekemään väitöskirjaa.
ENGLANTI ALKOI HOUKUTTAA
Anne Kouvonen oli 27-vuotias, kun väitöskirja valmistui silloisen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen leivissä. Nykyisin Krimo-tutkimuslaitos on osa valtiotieteellistä tiedekuntaa.
— Tahdoin saada väitöskirjan valmiiksi ennen 28 vuoden ikää. Minulla oli valtava määrä opintoja, yli kaikkien vaatimusten, joten ilmeisesti tutkijan työ oli itselleni luontevin vaihtoehto.
Kouvonen tuumii, että kun tekee paljon asioita nuorena, pääsee monella lailla vähemmällä kuin myöhäisheränneenä.
— Olin vastuussa vain itsestäni. Opiskeluun ja tutkimukseen uppoutuminen oli mahdollista, samoin maailmalle lähteminen.
Kansainvälinen ura oli alkanut houkuttaa. Kouvonen työskenteli Työterveyslaitoksella työuupumusta tutkineessa hankkeessa, joka ei tuntunut erityisen innostavalta. Kollegat olivat mukavia, mutta tutkimuksen tieteellinen taso tuntui vaatimattomalta.
Työterveyslaitoksella hän kuitenkin tutustui sosiaaliepidemiologian huippututkijaan, professori Mika Kivimäkeen. Kivimäen kontaktien avulla Kouvonen lähti Nottinghamiin vuonna 2003 jatkamaan tutkijantyötään.
— Olin haaveillut Englannista jo jonkin aikaa, mutta koska hyppy Kajaanista Helsinkiin oli ollut niin suuri, ulkomaille lähtö venyi.
NOTTINGHAMISTA TULI KOTI
Englantiin saapui matkalaukkututkija, jolla ei ollut edes asuntoa tiedossaan. Kimppakämppä järjestyi onneksi nopeasti, ja Kouvonen viihtyi Nottinghamissa hyvin.
— Noin puolet opiskelijoista oli ulkomaalaisia, puolet brittejä. Yliopisto oli monikulttuurinen ja ihmisten taustat monenkirjavia. Kaikki solahtivat osaksi yhteisöä. Ero silloiseen Helsinkiin oli suuri.
Kouvonen kokeili pestin jälkeen Suomessa asumista, mutta kaipasi takaisin Englantiin. Hänelle aukesi uusi tutkimusrahoitus Nottinghamissa vuonna 2006. Ensin hän asui yksin, mutta kohtasi sitten Puolasta kotoisin olevan Sebastianin, josta tuli hänen puolisonsa.
— Ulkomailla asuessani tahdon sopeutua paikalliseen arkeen. Minua eivät haitanneet Englannin pienet arkiset erot, kuten kokolattiamatot ja kylpyhuoneiden erilliset kylmä- ja lämminvesihanat. Arvostin paljon esimerkiksi laadukasta, tutkimuksissa maailman parhaimmaksi todettua terveydenhuoltoa.
PUOLASTA POHJOIS-IRLANTIIN
Vuonna 2009 Kouvosesta tuli poikalapsen äiti. Perhe asui vuoden 2011 Puolassa, lähempänä aviomiehen vanhempia, ja Kouvonen teki apulaisprofessorin töitä yksityisessä yliopistossa Wroclawissa.
— Viimeistään Puolassa asuminen avasi silmäni hyvinvointivaltion merkitykselle. Maassa on paljon köyhiä, eikä suvun turvaverkko aina riitä. Monilla ei ole minkäänlaista turvaa vastoinkäymisten, sairauden tai vanhuuden varalle.
Vuonna 2012 Belfastin Queen’s-yliopistossa Kouvoselle aukesi yliopistonlehtorin paikka. Se merkitsi tieteellisen urapolun jatkumista aina professoritasolle asti. Työyhteisö oli innostava.
— Työskentelin Frank Keen ja Dermot O’Reillyn epidemiologian ja kansanterveystieteen ryhmässä. Minut otettiin hienosti vastaan ja sain antaa oman panokseni tutkimukseen sosiaalipolitiikan osaajana ja väitöskirjojen ohjaajana.
NE VIEVÄT MEIDÄN TYÖMME
Poliittinen ilmapiiri Isossa-Britanniassa oli kuitenkin kiristymässä. Sen saivat sekä suomalainen tutkija että hänen puolalainen puolisonsa havaita. EU-maahanmuuttajista käytettiin kovasanaista kieltä, eikä puhetapa rajoittunut vain tabloidien otsikoihin. ”Ne vievät meidän työmme ja lastemme koulupaikat”, viesti kuului.
— Rasismi lisääntyi. Vaikka lapseni puhui englantia ensimmäisenä kielenään, jouduimme miettimään, pidetäänkö häntä ja meitä aina ulkopuolisina. Katselin naapureitani ja mietin, kuka heistä näkee meidät ei-toivottuina tulokkaina ja kuka äänestää ”Leave”.
Vaihtoehtoina perheellä oli Ison-Britannian kansalaisuuden hakeminen tai muutto Suomeen. Kun Helsingin yliopistossa aukesi 2014 määräaikainen sosiaalipolitiikan yliopistonlehtorin paikka, Kouvonen päätti hakea sitä ja tuli valituksi. Belfastissa tutkijan lähtöä työyhteisöstä surtiin mutta määränpäätä ei hämmästelty.
— Helsingin yliopisto on erinomainen monitieteinen tutkimusyliopisto, sitä ei Suomessa aina edes ymmärretä. Maineemme kansainvälisessä akateemisessa maailmassa on todella hyvä.
HELSINKI MUUTTUNUT EDUKSEEN
Helsinki on Kouvosen mielestä muuttunut parempaan suuntaan: kaupunki tuntuu vieraanvaraiselta ja monikulttuuriselta. EU-maahanmuuttajat eivät kohtaa samaa rasismia kuin Isossa-Britanniassa, mutta työmarkkinat ovat silti melko ahtaat.
— Puolisoni on suorittanut antropologian maisterintutkinnon Puolassa, mutta sekä Isossa-Britanniassa että Suomessa hän on työskennellyt suorittavassa työssä, tällä hetkellä toimitilahuoltajana.
Perhe viihtyy kodissaan Itä-Helsingissä hyvin. Lapselle muutto Suomeen ei kuitenkaan ollut helppo, olihan hänen ensimmäinen kielensä englanti. Päiväkoti tuntui 5-vuotiaasta liian vapaalta, koska Pohjois-Irlannissa hän oli aloittanut koulun jo 4-vuotiaana.
— Suomi-englanti-luokka pitää yllä englannin taitoa, mutta vahvistaa myös suomen osaamista. Tällä hetkellä lapseni on täysin kaksikielinen. Hän ei silti miellä itseään suomalaiseksi, koska ei ole syntynyt täällä.
OPISKELIJAT OSAAVAT VAATIA
Isossa-Britanniassa Kouvonen opetti 18–19-vuotiaita. Täällä opiskelijat saattavat olla lähempänä kolmeakymmentä, työssä käyviä ja perheellisiä ihmisiä.
— Suomessa opiskelijat ovat tulleet aiempaa vaativammiksi. Mukana on asiakashenkeä, esimerkiksi arvosanoja pitää perustella enemmän kuin ennen. Itse en ehkä olisi lähtenyt kysymään, miksi olen saanut jostakin kurssista arvosanan 4, joka on yliopistossa toiseksi paras.
Kouvonen vetää yliopiston Contemporary Societies -maisteriohjelmaa, joka käynnistyi syyskuussa. Suomen Akatemian ja Työsuojelurahaston hankkeissa hän tutkii kollegoineen nuorten työntekijöiden mielenterveyttä ja työterveyspalvelujen käyttöä.
Isossa-Britanniassa kertyneet tiedot ja taidot tuntuvat nyt olevan hyötykäytössä. Ajatukset ovat kuitenkin vielä osin Belfastissa.
— Irlannin rajakysymys koskettaa ystäviämme ja tuttujamme. Brexitin seuraukset ovat edelleen täysin levällään.
TUTKIJA NAUTTII PERHE-ELÄMÄSTÄ
Kouvonen iloitsee hyvistä naisverkostoista, joita on Helsingissä aktiivisesti muodostanut yli tieteenalojen. Tutkijat tsemppaavat toisiaan ja hakevat yhdessä rahoituksia.
Mieskollegoissakin on tärkeitä yhteistyökumppaneita, esimerkiksi lääketieteellisen sosiologian professori Ossi Rahkonen ja sosiaalipolitiikan toinen professori Heikki Hiilamo.
— Ison-Britannian tiedeyhteisössä on paljon lapsettomia naisia, siellä tiedeura vaatii enemmän uhrauksia. Täällä naiskollegoissa on paljon suunnilleen samanikäisiä äitejä. Tässä maassa voi mainiosti yhdistää perhe-elämän ja työn, ainakin asiantuntija-ammatissa.
Työn ja perheen yhdistämisestä kuulee enemmän varoittavia tositarinoita kuin positiivisia esimerkkejä. Kouvonen painottaa verovaroilla rahoitetun laadukkaan päivähoidon plussia sekä asiantuntijatehtäviin sisältyvää luottamuksen tunnetta.
— Tutkijoita ei koko ajan epäillä lusmuilusta. Samaa luottamusta toivoisi muillekin aloille. Professorina voin avoimesti tuoda lapseni työpaikalle ja se on kollegojen mielestä mukavaa, mutta jos esimerkiksi laitoshuoltaja tai rakennusmies ottaisi lapsensa mukaan töihin, hän saisi todennäköisesti varoituksen.
PERSPEKTIIVI EI OLE KAIKILLE SAMA
Eriarvoisuuden tutkija on kotoisin yhdeltä Suomen köyhimmältä alueelta. Jos Suomen yliopistoissa olisi kerätty lukukausimaksuja 1990-luvulla, Kouvosen opinnot olisivat luultavasti jääneet haaveeksi.
— Olen kiitollinen maksuttomista, kaikille kuuluvista korkeakouluopinnoista ja opintotuesta. Lapsilisät ja kouluruoka ovat niin ikään loistavia asioita. Varhaisessa vaiheessa tukeminen auttaa joka lasta kotitaustasta riippumatta. Kannatan vahvasti lapsiin panostamista, esimerkiksi kaksivuotista esikoulua.
Nyt, 43-vuotiaana, Anne Kouvonen on valtiotieteellisen tiedekunnan nuorin naisprofessori.
— En ole ajatellut elämääni ja työuraani kovin pitkällä perspektiivillä tulevaisuuteen. Ehkä se johtuu taustastani. Kainuussa hyvin harva käy töissä yli 60-vuotiaana. Raskas työ ja kasautuneet elämän ongelmat vievät ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle varhain.
Kouvonen sanoo asennoituvansa niin, että on töissä Helsingin yliopistossa seuraavat 25 vuotta. Ajatus tuntuu hyvältä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/18.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.