Puhkeaa sota. Uutiskuvissa pakolaiset etsivät suojaa ja asiantuntijat kommentoivat taustatekijöitä. Suurvaltapolitiikan merkitystä pohditaan samalla kun ihmiset hakevat turvaa kaaoksessa.
Seuraat uutisia epämääräisen ahdistuneena, mutta tunne laantuu, kun sotaraportti vaihtuu sote-aiheisiin ja urheilu-uutisiin. Miksi kaukaisten maiden kurjuus ei raapaise pintaa syvemmältä?
Osin kyse on tavasta, jolla katastrofit ja yhteenotot on tapana esittää. Asiallinen, puolueeton uutisraportointi karsii usein tunteen, jolloin samastuminen toisten hätään vaatii tietoista ajatustyötä. Rikki tulitetut seinät — ja ihmiset — ovat loitolla turvallisesta kotiympäristöstä.
Arki katveessa
Pitkittyneet konfliktit näkyvät mediassa melko harvoin, jollei kyse ole virallisista rauhanneuvotteluista tai tilanteen kuumenemisesta aseelliseksi yhteenotoksi. Kertomatta jää, kuinka tilapäismajoitukseksi tarkoitetuissa kouluissa on eletty vuosikymmeniä tai miten väliaikainen leiri kehittyy epäviralliseksi kaupungiksi.
Parhaiten samastumista kriisialueiden tilanteeseen edistäisi tavallisen elämän näkeminen. Sotakuvista rajautuu ulos usein se, että konfliktinkin keskellä ihmiset pyrkivät elämään arkea. Pakolaisleirit ovat paljon muutakin kuin avustusjärjestöjen telttoja, mutaa ja likaa. Leireillä opiskellaan, perustetaan yrityksiä ja perheitä, nauretaan ja lauletaan, vaikka elämä pyöriikin tilapäisen rakennelman sisällä.
Läheiset, kaukaiset
Se, mitä media näyttää ja jättää näyttämättä, kertoo globaaleista valta-asemista, arvioi poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen.
— Mitä kauempana paikka sijaitsee globaalien kauppasuhteiden keskustasta, sitä vähemmän sen kriisit ja kärsimykset meille näkyvät.
Sama pätee tietoihin ihmisten tavallisesta elämästä. Mitä he tekivät ja mistä unelmoivat, ennen kuin sota puhkesi?
Uutisia hallitsevat Yhdysvaltain presidentin tviitit tai huippujalkapalloilijan lyyhistyminen kentälle sydänvaivojen vuoksi. Samaan aikaan kymmenittäin ihmisiä kuolee luonnonkatastrofissa Afrikassa.
Yhdysvallat on maailmanpolitiikan keskeisiä tekijöitä, ja huippujalkapalloilija voi tuntua lähes tuttavalta tv-katsojalle. Kaukaisen katastrofin uhrit edustavat usein vierasta, kasvotonta kulttuuria. Jos konfliktin keskellä on yksikin eurooppalainen tai amerikkalainen, tiedämme pian hänen nimensä.
Kenen lapsi?
Joskus eteen tulee poikkeus. Jokainen suuri media julkaisi syyskuussa 2015 kuvan rantahiekkaan Välimereltä hukkuneena ajautuneesta kolmevuotiaasta syyrialaispojasta.
Alan Kurdin kuvan julkaisemista perusteltiin sillä, että pakomatkalla kuollut lapsi symboloi Syyrian sodan kauhuja ja Lähi-idästä Välimeren yli Eurooppaan yrittävien ihmisten hätää.
— Kuollutta suomalaislasta ei olisi voinut millään esittää samalla tavalla, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä, Kotilainen toteaa.
Kuva koskettaa, koska lapselle löytyi nimi ja tarina, mutta myös siksi, että hänen vaatteensa olisivat voineet olla kenen tahansa länsimaisen lapsen: punainen t-paita, siniset shortsit. Kasvot hiekassa eivät anna vihjettä kansallisuudesta.
Kuva voidaan julkaista juuri siksi, ettei kyseessä ole naapuruston lapsi.
— Se paljastaa, että emme ehkä pidä kaikkia samalla tavalla ihmisinä kuin itseämme. Se näkyy myös median kriisikuvastossa, Kotilainen sanoo.
Teini pääsi esiin
16-vuotias palestiinalainen Ahed Tamimi nousi hetkelliseksi ilmiöksi joulukuussa 2015 läpsäistyään israelilaista sotilasta mielenosoituksessa. Israelin armeija pidättää palestiinalaisalueella alaikäisiä lapsia lähes päivittäin eikä asia juuri nouse uutisiin.
Harvinaista oli se, että yksittäinen palestiinalainen sai nimen ja äänen kansainvälisessä mediassa. Huomio ei ole sattumaa.
— Tamimilla on siniset silmät ja vaaleat kiharat hiukset, Kotilainen toteaa.
Ulkonäöllä on väliä. Tamimi teki konfliktista näkyvämmän jo pelkästään sopimalla tuttuihin kauneusihanteisiin.
— Hän pukeutuu länsimaisesti ja näyttää keneltä tahansa naapurintytöltä. Ahed pakottaa meidät ajattelemaan, miltä näyttävät ihmiset, joita ikään kuin ”saa” ampua ilman, että samastumme.
Liian siisti
Noora Kotilainen on tutkinut pakolaisuuden ja sodan kuvastoa. Toisen maailmansodan pakolaiset Euroopassa pukeutuivat parhaimpiinsa ja kantoivat matkalaukkuja. Muutama vuosikymmen myöhemmin kuva pakolaisuudesta oli toinen: nälänhätää, resuisia vaatteita, kaaosta.
Kun Suomeen saapui 1990-luvun alussa pakolaisia Somaliasta, kansalaiset hämmentyivät. Tulijat eivät olleetkaan resuisia ja nälkiintyneitä vaan hyvinvoivan oloisia ja siististi pukeutuneita. He eivät näyttäneet uutiskuvien uhreilta.
Monia hämmästyttää edelleen se, miten pakolaisilla voi olla älypuhelimia ja merkkivaatteita, Kotilainen huomauttaa. He eivät tunnu istuvan uhrille varattuun osaan.
Tapahtuuko mitään?
Lähi-itään erikoistunut professori Hannu Juusola toivoisi medialta monipuolisempaa seurantaa. Mitä sota-alueella on aiemmin tapahtunut ja millaisia ryhmiä siellä asuu?
— Moni toimittaja on kysynyt, miksi Gazan alueella leimahti nyt, kun siellä on ollut aika monta vuotta rauhallista. Jos tilannetta seuraa, tietää, ettei siellä ole ollut rauhallista, Juusola toteaa.
Gazan arkinen hätä — pula peruselintarvikkeista ja puhtaasta vedestä sekä ihmisoikeuksien polkeminen — on sotatoimiin verrattuna aliuutisoitua.
— Ajattelemme, että siellä ei tapahdu mitään, koska emme tiedä siitä.
Juusola toivoisi näkevänsä monikymmenvuotisen vyyhdin parempaa taustoittamista. Palestiinalaisalueiden historia tunnetaan länsimaissa turhan huonosti.
Moraalinen kysymys
Gazaa saartava Israel on maailman edistyneimpiä sotilasmahteja. Hamas taas voidaan luokitella terroristijärjestöksi. Konfliktin isoimmat sotatoimet tapahtuvat Hamasin ja Israelin armeijan välillä. Hamas ei edusta kaikkia palestiinalaisia eikä kyseessä ole tasaväkinen mittelö.
— On helpompi esitellä sotatoimia ja puhua niistä. Taustojen selittäminen on työlästä ja tuo mukanaan myös vaikeuden päättää, miten me konfliktista puhumme, Juusola sanoo.
Konflikteissa tapahtuu vääryyttä ja syyllisiä voidaan myös osoittaa, vaikka tilanne vaikuttaa kaaokselta.
— Moraalisesta kysymyksestä ei pääse eroon sillä, että ei tee valintoja. Sekin on valinta.
Puhetta, ei tukea
Syyrian konflikti on kestänyt yli kymmenen vuotta. Sodan taustat jäävät ruotimatta, kun pinnalla on huoli terrorismista. Kansalaisten ahdinko ja diktaattorin ottein hallitsevan presidentti Bashar al-Assadin rooli tilanteessa uhkaavat unohtua.
Sen sijaan uutisissa pohditaan terroristijärjestöjen osuutta ja suurvaltojen toimia Syyrian ulkorajoilla. Jemenin, Omanin ja Bahrainin kaltaiset maat jäävät vähemmälle huomiolle ja taustoitukselle. Siksi väkivallanteot tuntuvat uutisten ääressä usein silmittömiltä ja käsittämättömiltä.
Syyrian sodan tuottamasta terrorismista on puhuttu lähes katkeamatta vuodesta 2014, kun Isis ulotti iskujaan Eurooppaankin. Tutkimusresursseihin keskustelu ei ole vaikuttanut, Juusola toteaa. Esimerkiksi terrorismin tutkimusyksikköä ei Helsingin yliopistossa ole. Suomen harvat Lähi-idän asiantuntijat ovat jatkuvasti kysyttyjä kommentaattoreita mediassa.
Todellisuuden kuva
Noora Kotilainen kertoo, että opiskelijat kommentoivat toisinaan hänen käyttämiensä kuvaesimerkkien raakuutta ja luotaantyöntävyyttä. Opiskelijoiden palautteen mukaan joitakin historiantutkimukseen liittyviä kuvia on inhottava katsoa ja niiden näyttäminen toistaa hierarkkisia valtarakenteita.
— Sehän juuri on tarkoitus! On tärkeää puhua kärsimystä esittävien kuvien etiikasta, mutta kuvat kertovat todellisuudesta, historioitsija muistuttaa.
Todellisuus ei aina ole kovin ylevää eikä mennyt maailma yksinomaan kaunis. Kuvat natsien julmuuksista tai Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikaisten napalm-iskujen uhreista inhottavat. Rumuudelta ei silti pidä ummistaa silmiään.
— Minkälaiseksi historiakuvamme kehittyy, jos emme voi keskustella asioista, jotka ovat tapahtuneet, Kotilainen kysyy.
Juuri siksi kokonaiskuva on tärkeä: jotta tietäisimme, mitä ympärillämme tapahtuu ja miten rauhaa voisi rakentaa. Sota, kulkutaudit ja puute osuvat tavallisiin ihmisiin, kaltaisiimme.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2021.
Sota tuhoaa peltoja, vesistöjä, teitä ja rautateitä, metsiä — ja eläinten ja kasvien elinympäristöjä. Sodan ympäristövaikutuksia ovat tutkineet Emma Hakala Ulkopoliittisesta instituutista ja Freek van der Vet Helsingin yliopistosta.
— Aloimme pohtia, mikä ympäristön rooli on ja pitäisikö ympäristölläkin olla oikeudet, Hakala kertoo.
Vietnamin sodassa Yhdysvallat käytti hyönteismyrkkyä ja muita kemikaaleja tarkoituksenaan uhata ympäristöä ja ihmisten terveyttä. Persianlahden sodassa 1991 tuhoja aiheuttivat puolestaan laajat öljykenttien palot.
Hakala on tutkinut Jugoslavian hajoamissotien jälkeistä jälleenrakentamista.
— Naton pommitukset aiheuttivat aika isoja ympäristötuhoja, kun pommitetuista teollisuuslaitoksista levisi myrkkyjä ympäristöön.
Syyrian sodan yhteydessä on arvuuteltu, ovatko jotkin alueet muuttuneet asuinkelvottomiksi, vaikka maahan saataisiin rauha.
— Ympäristöstä huolehtiminen ei ole kenenkään intressinä konfliktitilanteessa. Se on kirjaimellisesti ei-kenenkään maata, joka voidaan uhrata, Hakala sanoo.
Enemmän pohditaan sitä, lisäävätkö luonnonvarojen tuhoutuminen ja ilmastonmuutos yhteenottojen riskiä. Satunnaista huomiota saavat aiheet, jotka konkretisoivat ympäristön hädän, kuten Itä-Kongon konfliktista kärsineet uhanalaiset vuorigorillat.
— Pitää olla aika lyhyt ja rajattu konflikti, että sillä ei olisi mitään ympäristövaikutuksia, Hakala toteaa.
Sodan vaurioittamissa maissa ei useimmiten ole varoja eikä voimavaroja paikata konfliktin jälkiä. Kansainvälisen oikeuden komissio ja Punainen Risti ovat ajaneet ympäristötuhoja hillitsevää lainsäädäntöä.