Älä hukkaa tilaisuutta, jonka kunnon kriisi tarjoaa, kirjoitti Niccolò Machiavelli. Koronapandemia on tarjonnut mahdollisuuden tutkia, millaisia valmiuksia kaupungissa on kohdata kriisejä, toimia niissä ja huolehtia ihmisten hyvinvoinnista. Me tarkastelemme ympäristöministeriön Lähiöohjelmaan kuuluvassa tutkimuksessa, millainen oli Helsingin asuinalueiden yhteisöllinen resilienssi koronakriisissä.
Asuinalueilla on erilaisia apua ja palveluja tarjoavia yhteisöjä, kuten kaupunginosayhdistykset ja seurakunnat (kolmas sektori), sekä neljänteen sektoriin luettavat kevyesti järjestyneet porukat kuten paikalliset Facebook-ryhmät, vertaisverkostot ja auttamisringit. Lisäksi ovat viranomaiset, kuten Helsingin kaupunki, jonka tulisi kriisitilanteessa koordinoida yhteisöjen toimia.
Pandemia on opettanut paljon siitä, miten kriisissä kannattaisi järjestäytyä yhteistyöhön, hyödyntää kaikki voimavarat ja oppia vahvemmaksi seuraavaa kriisiä varten.
1. Some osaksi kriisivalmiutta
Kun poikkeusolot alkoivat maaliskuussa 2020, kentälle eivät ehtineet ensimmäiseksi kriisiviranomaiset vaan paljosta parjattu sosiaalinen media. Haastatteluissamme median koettiin lietsoneen pelkoa siitä, mitä tapahtuu. Somessa taas sai tietoa siitä, mitä juuri meidän alueellamme tapahtuu ja mitä minä voisin näissä oloissa tehdä. Jopa kaupungin aluetyöntekijät saivat tietonsa aluksi somesta, eivät johdolta töissä. Myöhemmin somessa pidettiin mielialaa yllä, osoitettiin solidaarisuutta, etäelettiin yhdessä ja järjestettiin tapahtumia.
Jos ”koronakriisitesti” todella osoittaa sosiaalisen median kriisirakenteen tärkeäksi osaksi, sen rooli tulisi viranomaistahoilla sellaiseksi ymmärtää ja vakiinnuttaa. Esimerkiksi kaupunginosien someryhmät olisivat sekä kriisiviestinnän että poikkeustoimiin sopeutumisen kanavia.
Tarvitaan jonkinlainen kriisivalmiuden somestrategia. Sillä parannettaisiin laajasti kaikkien organisaation toimijoiden kykyä hyödyntää somessa liikkuvaa tietoa, jakaa sitä ja ehkä organisoitua sen kautta toimintaan kriisin akuutissa vaiheessa.
Pohtia sopii sitäkin, pitäisikö some- ja muiden verkkoalustojen ja digipalvelujen data saada kriisitilanteissa viranomais- että kansalaistoimijoiden käyttöön.
2. Ei kaikkea kiinni kerralla
Vaikka kontakteja piti minimoida, jonkinlainen tilallinen ulottuvuus tukeen ja yhteisöllisyyteen olisi kannattanut säilyttää jokaisella asuinalueella. Kun asukastaloja, tukipisteitä ja kirjastoja suljettiin, moni jäi vaille yhteyttä toisiin ihmisiin – osa jopa kokonaan elämäänsä tukevien palvelujen tai edes niiden saatavuutta koskevien tietojen ulottumattomiin. Tähän tarpeeseen vastattiin Helsinki-avulla, mutta se kohdistui vain ikäihmisiin.
Monia olisi auttanut pelkkä neuvonnasta ja avusta kertova tiedotelappu kirjaston ovessa tai kotiin jaettuna.
Erilaisia yhteydenpidon ja yhteistoiminnan alustoja koronakriisistä on jo nyt omaksuttu pysyvämpäänkin käyttöön, samoin viranomaisyhteistyön valmiuksia. Kriisinkestävyyden kannalta olisi kuitenkin pohdittava, pitäisikö viranomaisten ja yhteisötoimijoiden, kuten tukipisteiden ja asukastilojen, välistä tiedonvaihtoa ja yhteistoimintaa varten olla jokin pysyvä valmius tai toimintarakenne. Miten pitää yhteistyön rajapinnat jatkuvasti auki – tai ainakin ylläpitää valmiutta niiden avaamiseen?
Sama koskee digitaalisia palveluja. Koronakriisi olisi ollut paljon pahempi ennen internetiä, joka mahdollisti siirtymän etäelämään. Kaikki eivät kuitenkaan digiloikanneet etäelämään nytkään, koska valmiuksia kouluttaa ihmisiä siihen poikkeusoloissa ei ollut. Jonkinlainen opastus muutama henkilö kerrallaan asukastilassa tai kirjastossa olisi auttanut ihmisiä alkuun, ja jatko olisi voitu tehdä etänä video-opastuksilla.
3. Apua niille, jotka sitä tarvitsevat
Auttajia on ollut enemmän kuin autettavia. Viranomaisten kannattaa ottaa kohtaanto-ongelma vastuulleen ja kaikkien rohkaista ihmisiä tarttumaan apuun, varsinkin maahanmuuttajia ja muita, joille avun pyytäminen tuntuu vaikealta. Organisaatiot eivät saa olla kovin hierarkkisia vaan niiden pitää tukea ihmisten suoraa ja rohkeaa kohtaamista siellä, missä he elävät.
Yhteiskunnan todellinen kriisinkestävyys edellyttää toimintakykyä joka tasolla maan hallituksesta paikallisiin yhteisöihin ja yksilöihin. Monen toimijan ja ison mittakaavan Helsinki-apukin lähti liikkeelle Facebookista ja kirkon piiristä. Siksi ihmisiä tulisi myös kriisissä lähestyä toimijoina eikä vain rajoitusten kohteina ja ohjeiden vastaanottajina. Ihmiset eivät ole neutraaleja auttajia tai autettavia vaan omista arvoistaan, huolistaan ja kyvyistään ponnistavia käsiä ja aivoja.
Ehkä vakavin kysymys on se, keitä kriisissä tulee ensisijaisesti tukea. Helsingin kaupunki on syystäkin ylpeä siitä, että Helsinki-apu tavoitti kaikki ikäihmiset hyvinvointivaltion universalismin periaatteen mukaan. Mutta oliko järkevää ja oikein auttaa myös hyvinvoivia, varakkaita ja turvaverkkonsa omaavia ikäihmisiä?
Suurimmassa hädässä näyttävät nimittäin olleen he, jotka olivat avun ja tuen tarpeessa sekä ennen että jälkeen kriisin: kodittomat, kielitaidottomat, päihderiippuvaiset, mielenterveysongelmaiset. Ennen seuraavaa kriisiä tarvitsemme moraalisen pohdinnan ja yhteisen keskustelun siitä, ketkä määritellään haavoittuvimmiksi.
Pasi Mäenpää on kaupunkisosiologian dosentti ja yliopistotutkija teologisessa tiedekunnassa.