Jos tutkijoilta kysytään, yksinäisyys tarkoittaa yksilön subjektiivista kokemusta siitä, että ihmissuhteita on liian vähän tai että ne ovat vääränlaisia. Tietoisesti valittu ja hyväksi koettu yksinolo ovat eri asia.
− Valtaosan ajasta itsekseen elävä ihminen ei välttämättä ole yksinäinen, mutta toisaalta perheellinenkin voi tuntea itsensä emotionaalisesti yksinäiseksi, Helsingin yliopiston kaupunkiteologian yliopistonlehtori Henrietta Grönlund kuvailee.
Yksinäisyys koskettaa valtaosaa ihmisistä jollain tavalla jossakin elämäntilanteessa. Moni voi tuntea yksinäisyyttä esimerkiksi juhlapyhinä, muuttaessaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tai erotessaan parisuhteesta.
− Tutkimusten mukaan 18−24-vuotiaista suomalaisista 15 prosenttia kokee yksinäisyyttä usein tai jatkuvasti ja joka viides suomalaisista nuorista aikuisista ilmoittaa kokevansa, ettei kuulu mihinkään ryhmään. Seuraavaksi eniten yksinäisyyden kokemuksia on yli 70-vuotiailla, Grönlund kertoo.
Kroonistunut yksinäisyys on haitallisinta
Pitkittynyt yksinäisyys liittyy usein masennukseen ja fyysiseen sairastavuuteen, esimerkiksi sydän- ja verenkiertoelimien sairauksiin.
Kyse on kokemuksellisesti ja biologisesti elimistön hälytystilasta samalla tavalla kuin nälkä tai jano. Yksinäisyyden tunteessa elimistö kertoo, että ihmiseltä puuttuu jotain elintärkeää. Keho viestittää, että tee jotain ja hankkiudu toisten ihmisten läheisyyteen.
− Jos tämä ei onnistu, hälytystila jää päälle ja kroonistuu, mikä vahingoittaa ihmistä biologisesti, fyysisesti ja henkisesti, Grönlund toteaa.
Yksinäisyyden syyt ovat usein yhtä moninaiset kuin sen ilmenemismuodotkin.
− On lapsuuteen ja perhedynamiikkaan liittyviä tekijöitä: yksinäisten vanhempien lapsista tulee muita helpommin yksinäisiä, kun lapsi ei pääse oppimaan sosiaalisia taitoja ja empatiakykyä aikuisten ystävyyssuhteita seuraamalla. Myös huono-osaisuuteen liittyy yksinäisyyttä, ja toisaalta ihminen voi vain yksinkertaisesti eristäytyä ilman että kukaan puuttuu siihen.
Myös yhteisöjen ja yhteiskuntien kysymys
Yksinäisyyden vähentämisessä ja ennaltaehkäisemisessä tulisi Grönlundin mielestä lähteä liikkeelle hyvän elämän edistämisestä. Tässä yhteiskunta voi tehdä osansa, kuten myös erilaiset yhteisöt.
− Yhteiskunnallisella tasolla voimme pyrkiä vähentämään eriarvoisuutta ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaiset luokkakoot kouluissa on ja minkälaista toimintaa lapsille ja nuorille pystytään järjestämään.
Yksinäisyyden yleisyydestä eri vuosikymmeninä on Grönlundin mukaan käytettävissä varsin vähän vertailukelpoista dataa. Se kuitenkin on osoitettu tutkimuksessa, että eriarvoisuutta tasaavat mekanismit vähentävät yksinäisyyden kokemusta.
− Hyvinvointivaltion rakentaminen on todennäköisesti joko vähentänyt yksinäisyyttä tai vähintäänkin estänyt sen kasvua Pohjoismaissa.
Tällä hetkellä päättäjät kasaavat suomalaisessa yhteiskunnassa valtavasti paineita kansalaisjärjestökentän, vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntien suuntaan yksinäisyyteen vaikuttamisessa.
Valtiovallan odotuksiin nähden kolmannen sektorin resurssit ovat Grönlundin mielestä kuitenkin riittämättömät. Leikkaukset ja rahoituksen epävarmuus sekä projektiluonteisuus haastavat toimintaa.
− Kolmannen sektorin työntekijät pelkäävät työsuhteidensa päättymisen puolesta ja heidän työajastaan iso-osa kuluu rahoituksen hakemiseen. Tämä on huolestuttavaa, etenkin kun työn kohteena ovat usein yhteiskunnan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset, joille jatkuvuus olisi tärkeää.
Kaupungeissa on helppo löytää seuraa ja jäädä yksin
Tutkimustilastoja siitä, että kaupungit altistaisivat yksinäisyydelle muita ympäristöjä enemmän, ei ole. Kaupungeissa on kuitenkin helppo unohtua näkymättömiin: yksilönvapauden ja anonymiteetin korostuminen luo puitteet siihen, että neljän seinän sisälle voi jäädä kenenkään sitä huomaamatta.
− Individualisoituneissa kaupungeissa yhteisöjen etsiminen jää jokaisen yksilön vastuulle. Annettuja yhteisöjä, kuten sukua, kyläyhteisöä tai naapurustoa ei ole lähitukena niin paljon kuin ennen, Grönlund sanoo.
Toisaalta kaupungeissa on paljon potentiaalia yksinäisyyden torjumiseen: matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ja vapaaehtoistoimintaa, urheiluseuroja, kissayhdistyksiä – mitä tahansa. Lisäksi monet alakulttuurien tai vähemmistöjen edustajat voivat löytää isommista kaupungeista ensimmäistä kertaa samanhenkistä seuraa. Myös sosiaalinen media mahdollistaa aiempaa paremmin yhteydenottoja ja ryhmäytymistä.
− Mitä enemmän yhteiskunnassa uskalletaan puhua yksinäisyydestä julkisesti, sitä vähemmän häpeällisenä ja syyllistettävänä ilmiötä pidetään. Kuka tahansa voi kärsiä yksinäisyydestä, Grönlund korostaa.
Kohtaaminen vähentää yksinäisyyttä
Grönlundin mukaan jokainen voi vähentää yksinäisyyttä kiinnittämällä huomiota siihen, miten kohtelemme ja kohtaamme toisiamme.
− Toisen ihmisen ei edes tarvitse olla yksinäinen, jotta hän ilahtuu rupattelusta vaikkapa työpaikan kahvihuoneessa tai tervehtimisestä ja silmiin katsomisesta.
Kroonisissa tapauksissa yksinäisyys on voinut alkaa jo lapsuudessa. Taustalla saattaa olla esimerkiksi kiusaamista ja pettymyksiä. Tällöin ihminen alkaa psykologisesti suhtautumaan varauksella toisiin ja käyttäytyminen johtaa herkästi itseään vahvistavaan kehään: muut ihmiset huomaavat varautuneen ja pelokkaan käyttäytymisen ja ajattelevat, että henkilö ei edes halua, että häneen otetaan kontaktia.
− Tällaisten kehityskulkujen jatkuessa pitkään on täysin mahdotonta vain yhtäkkiä omin avuin reipastua ja hakeutua toisten seuraan. Mutta tukea on tarjolla eikä kukaan ole toivoton tapaus, vaikka olisi ollut yksin vuosikymmeniä, Grönlund sanoo.
Urban hitchhiking: pieni hetki elämää satunnaisen ohikulkijan kanssa
Kaupunkielämän normeihin kuuluvat anonymiteetti, vapaus ja tietynlainen kohtaamattomuus. Toisten tekemisiin ei juuri puututa eikä kontaktia oteta, jotta kaupunkitilan jakaminen on mahdollista ihmispaljoudessa. Tämä voi kuitenkin saada kaupunkielämän tuntumaan kylmältä ja jopa altistaa yksinäisyyden kokemuksille. Kaupunkiteologian opiskelijat haastoivat kohtaamattomuuden normia kaupunkiliftaamalla osana kaupunkitilaa tutkivaa kurssia.
Kaupunkiliftaus (Urban Hitchhiking) on taiteilija ja kaupunkiaktivisti Lauri Jäntin sekä performanssitaiteilija Tuuli Mallan kehittelemä kokeilevan kaupunkiaktivismin toimintakonsepti, jossa liftataan satunnaisen kanssakävelijän seuraan. Kaupunkiliftaaminen haastaa kaupunkitilan ja -elämisen normeja sekä vieraan kohtaamisen tapoja ja rituaaleja. Kaupunkiteologian kursseilla opiskelijat tutkivat liftaamisen kautta kohtaamista, vieraanvaraisuutta, läsnäoloa ja lähimmäisyyttä – kadun teologiaa.
Lisätietoa kaupunkiliftaamisesta:
Urban Hitchhiking -ryhmä Facebookissa
Urban Hitchhiking: Wandering with Others as a Research Method, Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society, Vol 42 No 3 (2017).