Mitä incel-keskusteluryhmissä tapahtuu, ja kuinka ryhmien ruokkimasta naisvihasta voi päästä irti?

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2025. Sen voi myös kuunnella äänijuttuna tai .

Seksin ja parisuhteen puute on miljoonille tavallista arkea, mutta joskus ja joiltakin se vie elämästä ilon. Paitsi jäämisen kokemus ei väisty mielestä, ja paha olo kasautuu. Vointi huononee, jos ympärillä ei ole luotettavia ihmisiä, joille huolista voisi puhua.

Tällaiselle pohjalle rakentuvat vastentahtoisessa selibaatissa elävien miesten anonyymit verkkokeskusteluryhmät. Monet näihin niin sanottuihin incel-keskusteluihin osallistuvat ovat kokeneet kiusaamista ja yksinäisyyttä, ryhmiä tutkiva sanoo. Vallitseva miesnormi tuntuu sopimattomalta ja oma ulkonäkö tuottaa ehkä alemmuudentunteita.

— Moni on jo koulussa tuntenut itsensä vääränlaiseksi pojaksi ja ulkopuoliseksi. On hirveän surullista, kun omaa paikkaa ei löydy.

Incel-yhteisöissä keskustelua leimaa vahva uhri-identiteetti ja naisviha: miehet näkevät ahdinkonsa johtuvan naisten pinnallisuudesta ja pahuudesta. Keskustelijoiden mielestä yhteiskunnassa vallitsee kaksinaismoraali: erilaisuudelle on muka tilaa, mutta tosiasiassa naiset valikoivat kumppaninsa ulkonäön perusteella.

Yksinäisten yhteisö

 Vaikka incelit puhuvat nimenomaan seksistä, heidän kelpaamattomuuden ja eristyneisyyden tunteensa on Lounelan havaintojen mukaan laveampaa.

— Jos heillä on ystävyyssuhteita, ne koetaan pinnallisiksi. Henkilökohtaisimpia asioita ei pysty jakamaan kenenkään kanssa.

Se, miksi seksin ja kumppanin puute joillakin sukupuolittuu ja politisoituu, on tärkeä kysymys. Ryhmissä naisviha joka tapauksessa sakenee. Väkivaltaisista kostoajatuksista puhutaan paljon.

— Verkkokeskusteluissa löytyy selkeät syylliset. Kuva on mustavalkoinen. Siitä ryhmissä on erimielisyyttä, onko epäreilulta tuntuvaan tilanteeseen oikeus reagoida väkivallalla — usein poliittiseksi spektaakkeliksi suunnitellulla massaväkivallalla.

Naisia epäinhimillistävä, aggressiivinen ja toivottomuutta kuvastava puhe on tapa osoittaa, että keskustelija kuuluu yhteisöön. Oman porukan löytäminen tuottaa helpotusta, mutta tyytyväinen olo harvoin kestää kauaa, Lounela kertoo.

Vihamieliset ja väkivaltaiset keskustelut eivät tee mielenterveydelle hyvää. Osalla miehistä on mielenterveysongelmia alun alkaenkin.

Jos ei ole ikinä suudellut

 Verkkoryhmissä saatetaan viettää vuosia. Niiden kuluessa suhtautuminen ryhmäläisten jakamaan maailmankuvaan aaltoilee.

— Välillä ollaan syvässä päässä ja välillä taas herää epäilyksiä, että ovatkohan asiat kuitenkaan ihan näin, Lounela kuvaa.

On lähes mahdotonta päätellä, ketkä keskustelijoista todella olisivat valmiita väkivaltaan.

— Ulkopuolinen ei pysty sitä arvioimaan, mutta eivät myöskään muut ryhmäläiset.

Ryhmistä ja niiden ajattelutavasta irtautuminen on tutkijan havaintojen mukaan monille erittäin vaikeaa. Vahva naisviha ei helposti haihdu mielestä, vaikka siitä tietoisesti pyrkisi irti.

Irtautumista vaikeuttaa sekin, että läheisyyden- ja seksinpuutetta, katkeruuden tunteita ja epävarmuutta koskevalle maltilliselle keskustelulle ei juuri ole paikkoja.

Ryhmissä aikaa viettäneet kokevat, ettei omasta historiasta voi jutella kenenkään kanssa. Incel on pilkkasana, ja häpeä voi olla tyrmäävää.

— Kuka haluaisi olla demonisoitu?

Lounelan haastattelemat miehet ovat noin 30-vuotiaita, joten heidän elämänsä on ehtinyt kulkea jo pitkään eri latua kuin parisuhteita solmineilla ikätovereilla.

— Kun muut miettivät lapsiperhearkea, ei ole ihan helpointa ottaa puheeksi vaikka sellaista, ettei ole ikinä suudellut.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Reppanoita vai terroristeja?

Äärimmäinen incel-puhe ei nouse tyhjästä. Se on jatkumoa ihan normaaleina pidetyille tyypittelyille, joilla sukupuolia revitään erilleen toisistaan, Lounela huomauttaa. Väitetään vaikka, että naisille ei enää kelpaa tavallinen mies.

— Usein naiset myös kuvataan jonkinlaiseksi mysteeriksi. Naisten epäinhimillistäminen saa tällä hetkellä kaikupohjaa kansainvälisistä politiikan virtauksista, Lounela sanoo.

Uskonnollinen ja muukin konservatiivisuus on kovassa kurssissa ja antifeminismi vahvaa.

— Länsimaista kulttuuria ei tarvitse kovin paljon kaivella, että löytyy suurmiehiä nais­vihamielisine kommetteineen. Heitä voi sitten siteerata ja sanoa, että meidän pitää nyt vain palauttaa kuri ja kontrolli: täytyy päästä eroon feminismin aiheuttamasta väliaikaisesta sot­kusta.

Andrew Taten tapaiset maskuliinisuus-vaikuttajat tarjoilevat kovuutta ratkaisuna. Biologiaa puristetaan väitteiksi, joista johdetaan elämänohjeita: olisi palattava siihen, mitä sukupuolet ”oikeasti ovat”.

Incelit eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, Lounela painottaa.

— Minulta on usein yritetty kysyä, että ovatko he terroristeja vai reppanoita, mutta ryhmissä on monenlaista porukkaa.

Tutkija on haastatellut lähinnä elämässään suhteellisen hyvin pärjääviä miehiä.

— On työpaikka ja ehkä kavereitakin. Monet kokevat päällimmäisiksi ongelmikseen toivottomat, naisvihamieliset ajatukset.

Pojat väkivallan keskellä

 Sosiologi, yliopistonlehtori tutkii nuorten sukupuolittunutta arkea. Yksi hänen tärkeistä huomioistaan on, että poikien pitää säännönmukaisesti ottaa kantaa väkivallan käyttöön. He joutuvat miettimään, millainen väkivalta on oikeutettua ja missä omat rajat kulkevat.

Ei siis ole lainkaan itsestäänselvää irtisanoutua väkivallasta täysin. Ajatus harmittomasta väkivallasta elää edelleen.

Eräs sitkeä stereotypia on se, että tytöt ovat tunteellisia mutta pojat eivät. Tällä erottelulla ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että pojat olisivat vapaita kaikista tunteista. Eikä edes sitä, että ne kaikki olisi syytä tukahduttaa. Aggressiivisuuteen johtavat tunteet ikään kuin kuuluvat asiaan.

Väkivaltaa ja väkivaltapuhetta on poikien ympärillä niin paljon, etteivät he aina huomaa edes nimetä sitä väkivallaksi, Peltola sanoo.

— Useimmat aikuiset pitäisivät väkivaltana, jos joku yllättäen hyppäisi työpaikan käytävällä selkään. Pojat kouluympäristössä eivät välttämättä ajattele niin, eivätkä silloinkaan, kun painitaan tai lyödään toista huvin vuoksi. Ulkoapäin sen kuitenkin voi tulkita väkivallaksi.

Lempeämpää kohti

Normalisoidun väkivallan kulttuurista voi Peltolan mukaan saada paremman otteen miettimällä, keneltä väkivaltaa odotetaan, keneltä sitä siedetään ja keneltä pelätään.

— Joskus aggressiivisuutta jopa juhlitaan, kuten jääkiekkokulttuurissa epämiellyttävimmillään.

Nuorten maailmankuva ei silti missään nimessä ole kaikin puolin ennallaan ja seisahduksissa. Todellisuus näyttäytyy Peltolan mukaan aiempaa lempeämpänä, jos pojilta kyselee heidän arvoistaan ja ajatuksistaan. Vanhan maailman asenteet voivat saada tiukkaakin kritiikkiä.

— Satuttava väkivalta ei useimmiten enää tuo samalla lailla statusta kuin ennen.

Arjessa maskuliinisuuden perinteestä on silti vaikea irrottautua. Normien haastaminen on iso työ.

— Puhutaanko sukupuolitetuista rooleista ja normeista vaikkapa koulussa tarpeeksi, Peltola kysyy.