Surutyö on mielen ponnistus, jonka avulla siteistä menetyksen kohteeseen irrottaudutaan. Vasta imettyään suhteeseen sijoitetut energiat sureva pystyy aloittamaan uuden, vastaavan ihmissuhteen. Näin ajatteli Sigmund Freud noin 100 vuotta sitten.
— Freudilainen perintö värittää edelleen sitä, miten ajattelemme surusta: se on ajassa etenevä tavoitteellinen, jostakin alkava ja johonkin päättyvä prosessi. Jonkinlainen häiriötila, mistä pitäisi päästä yli tai selviytyä, sanoo tutkija Mari Pulkkinen.
Pulkkisen mielestä surutyön käsite ei kuitenkaan aina kuvaa sitä, mitä surevat kokevat.
1960-luvun lopulta yleistyneiden vaiheteorioiden valossa suru etenee tunnistettavien vaiheiden kautta riippumatta menetyksestä, sen kohteesta tai kokijasta. Pulkkinen kritisoi teorioita.
— Jokainen menetys on ainutkertainen, tutkija painottaa.
Pulkkinen tutki 2000-luvun suomalaisten kokemuksia surusta pyytämällä läheisensä menettäneitä kirjoittamaan aiheesta. Yhteensä 159 eri-ikäistä surijaa vastasi kutsuun.
Tutkimus on harvinainen, koska näkökulma on humanistin.
— Uskontotieteilijänä minulla on hyvät välineet lähteä kyseenalaistamaan psykologis-kliinistä lähestymistapaa.
Aineistossa näkyy Pulkkisen mukaan se, että surevat käyttävät surutyön käsitettä ja osa tuntee vaiheteoriat, mutta ne ovat enemmän ulkoapäin tulevia ammatti-ihmisten välineitä kuin surevien itsensä kokemusta kuvaavia asioita.
Pulkkinen toivoo, että hänen tutkimuksensa avulla surua voitaisiin ajatella tilapäisen poikkeustilan sijaan elämäntapahtumana, joka sisältää erityisen tiheitä merkityksiä. Elämä voi olla hyvää ja entistä merkityksellisempää — ei surusta huolimatta vaan myös sen vuoksi.
Artikkeli on julkaistu Minä toivon -palstalla Yliopisto-lehden numerossa Y/07/16.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.