KIRJAESSEE Y/07/15 // Keskiluokkaistuneessa yhteiskunnassa pohjalla olevan väestönosan kokema todellisuus on suomalaisten enemmistölle hyvin vieras. Systemaattiselle perusteokselle köyhyydestä on ollut tarvetta.
Professori ja pitkän linjan köyhyystutkija Juho Saari on yksi harvoista ihmisistä Suomessa, joka tällaisen teoksen pystyy kirjoittamaan. Saaren uusi kirja, ytimekkäästi nimetty Huono-osaiset, on nimenomaan yleiskatsaus aiheeseen: keitä huono-osaiset ovat, miten heitä määritellään ja miten suomalainen köyhyyspolitiikka toimii? Samalla kirja tulee kertoneeksi paljon huono-osaisuuden tutkimuksesta, menetelmistä ja jopa viimeaikaisista tutkimushankkeista.
Kirjan ensimmäinen opetus on tämä: aiheen määrittely on vaikeaa ja määrittelyt ohjaavat politiikkaa. ”Syrjäytymisen” kaltaiset käsitteet estävät rakentavia lähestymistapoja luomalla ilmiöstä liian karkeaa kuvaa ja ohjaamalla poliittisia mielikuvia ongelmalliseen suuntaan.
Sosiologisemmissa huono-osaisuuden määritelmissä yhdistyvät objektiivinen resurssien hallinta ja koettu todellisuus. Jälkimmäinen tarkoittaa paitsi huono-osaisten itsensä kokemusta myös yleisesti vallitsevia käsityksiä kohtuullisen elämän edellytyksistä.
Toisaalta huono-osaiset muodostavat myös eri tarkkuuksilla rajautuvia joukkoja, Saaren käsittein ”notkelmia”. Kun askelmia seurataan alaspäin, löydetään entistä pienempiä ja yhtenäisempiä ryhmiä, jotka elävät yhä syvemmässä köyhyydessä. Toimeentulotuen saajat on vielä varsin heterogeeninen joukko, asunnottomat jo huomattavasti tarkempi.
Nimenomaan asunnottomuus vaikuttaa Saaren käsittelyssä toisinaan suorastaan huono-osaisuuden synonyymilta. Epäilemättä se onkin selvin monitasoista huono-osaisuutta osoittava ominaisuus. Jos asunnottomuusongelma Suomessa ratkaistaisiin, syvimmän köyhyyden ydin sulaisi pois.
Tutuimmat selitykset huono-osaisuuden syistä nousevat rakenteellisen ja yksilöllisen selittämisen vastakkainasettelusta. Molemmat ovat kuitenkin puutteellisia: useimmiten syvä huono-osaisuus vaikuttaa olevan seurausta olosuhteiden, lyhytjänteisten valintojen ja äkillisten elämänkolhujen yhdistelmästä.
Sosiaalivakuutuksiin nojanneelle hyvinvointivaltiolle syvä köyhyys tuottaa hankaluuksia. Erityistukea kaipaavien huono-osaisten ongelmat ovat monitahoisia: heillä ei välttämättä ole asiointiin tarvittavia dokumentteja tai edes yksiselitteistä kotikuntaa. Monet eivät ole noin vain viranomaisten tavoitettavissa.
Ongelmat ovat viheliäisiä ja monisyisiä, mutta niihin voidaan puuttua, jos ratkaisuja todella halutaan löytää. Usein ei ole haluttu: 1990-luvulla valta-asemaan noussut kasvun ja työllisyyden ideologia suuntasi huomionsa pois köyhyydestä ja julisti työn olevan parasta sosiaaliturvaa.
Huono-osaisuus on myös silppuuntunut monen ministeriön asiaksi. Ratkaisut edellyttäisivät vankkaa poliittista tahtoa ja pirstaloituneen, sekavan järjestelmän selkiyttämistä.
Silti jatkuvasti yritetään ja joskus myös onnistutaan. Saari käsittelee perusteellisimmin niin sanottua Asunto ensin -periaatetta. Asunnottomuuteen puuttumisesta on tullut entistä tehokkaampaa, kun asunnon saamisen ehtona ei ole ollut täysi päihteettömyys. Oman asunnon tuottama elämänhallinta voi olla toimiva lähtökohta ongelmiin tarttumiselle.
Kovin lähelle huono-osaisten koettua elämää Saari ei lukijoitaan vie: teksti liikkuu sosiologisten erottelujen ja menetelmien maailmassa. Vastapainoa tuovat sympaattiset entisten asunnottomien tarinat, joita on ripoteltu tekstilaatikoihin pitkin kirjaa. Silti kertomuksellista kuvausta vaikkapa sitten asunnottomuudesta on parempi etsiä asiajournalismin parista.
Kirjaesseen kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.