Uusia teknologioita ja niiden ketterää käyttöönottoa tarjotaan ratkaisuksi moneen vanhustenhoidon ongelmaan. Työpaikoilla optimistiset odotukset ja arkinen hoitotyö joutuvat kuitenkin usein törmäyskurssille, sanoo Beata Segercrantz Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanista.
Segercrantz on tutkinut sitä, miten hoitajat suhtautuvat uuteen teknologian ja sen käyttöönottoon – tarkemmin sanottuna kuinka he puhuvat innovaatioista suhteessa itseensä, muihin ja työhönsä.
– Hoitajat puhuvat innovaatioista hiukan ristiriitaisesti. He mieltävät innovaatiot tärkeiksi ja sanovat että ”kyllähän ne tulevat tarpeeseen”, koska näin heidän odotetaankin puhuvan. Mutta kun aiheena on käytännön hoitotyö, he puhuvat ongelmista, joita teknologia tuo mukanaan, Segercrantz sanoo.
On tärkeää seurata aikaansa
Segercrantz sekä Maria Forss ovat tutkimuksessaan osoittaneet, että hoitajat ovat omaksuneet ajatuksen teknologian kasvavasta roolista työssään tulevaisuudessa. He suhtautuvat kehitykseen myönteisesti, mutta toisaalta kokevat usein teknologian käytön ongelmalliseksi. Tämän vuoksi hoitajat ovat puun ja kuoren välissä.
Segercrantzin mukaan hoitajat ikään kuin ottavat organisaation näkökulman puhuessaan uudesta teknologiasta. He sanoivat esimerkiksi että ”on tärkeää olla nykyaikainen” tai ”pitää pysyä mukana kehityksessä”. Käytäntö on kuitenkin jotain aivan muuta – kuten fysioterapeutilla, joka sai tehtäväkseen aktivoida ikäihmisiä pelikonsolin avulla. Tarkoituksena oli, että asukkaat pelaisivat sillä eri liikuntapelejä.
– Fysioterapeutti sanoi, että on tärkeää, että olemme nykyaikaisia ja annamme hyvän vaikutelman ulospäin, kun esimerkiksi omaiset tulevat vierailemaan ja tutustamaan toimintaan.
– Mutta samalla hän totesi, että tekisi mieluummin asioita, joilla saa hien pintaan, kuten lähtisi asukkaiden kanssa ulos luontoon. Se olisi tehokkaampaa. Näitä mielipiteitä hän ei voinut tuoda työssään esille vaan joutui salaamaan niitä iäkkäiltä, ”koska jos minä en usko tähän, niin hekään eivät taatusti usko”.
Kärsiikö vuorovaikutus?
Monet Segercrantzin haastattelemat hoitajat pelkäävät, että tekniset ratkaisut lisäävät hoidettavien ikäihmisten yksinäisyyttä tai heikentävät hoidon laatua. Toiset toivovat, että tulevaisuudessa kehitetään ratkaisuja, jotka helpottavat raskasta hoitotyötä ja vapauttavat aikaa kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen vanhusten kanssa.
– Kaikki hoitajien ajatukset tekniikasta, niin myönteiset kuin kielteisetkin, liittyvät vuorovaikutukseen. Hoitajien yleinen näkemys on, että hyvä hoito perustuu hyvään vuorovaikutukseen, Segercrantz sanoo.
– Jotkut ovat huolissaan vuorovaikutuksen korvaamisesta etäyhteyksillä tai roboteilla, kun taas toiset ajattelevat, että robottien käyttö voi vapauttaa aikaa ikäihmisille lukemiseen tai heidän kanssaan keskustelemiseen. Hoitajilla on siis sama tärkeysjärjestys, mutta siinä missä toiset ovat huolissaan, toiset suhtautuvat tulevaisuuteen optimistisesti. Viime aikoina julkisuuteen nousseet karut esimerkit ikäihmisten hoidon laiminlyönneistä vaikuttavatkin liittyneen ajanpuutteeseen, siihen, että yhdessäoloon iäkkäiden kanssa on liian vähän aikaa.
Hoitajasta toteuttajaksi?
Tekniikka vaikuttaa paitsi vuorovaikutukseen myös hoitajien ammatilliseen identiteettiin. Tutkimukset kertovat uupumuksesta ja huonosta viihtymisestä, minkä seurauksena monet vaihtavat alaa. Mitä tapahtuu, jos hoitajat kokevat, että teknologia määrittää heidän työnsä uudelleen?
– Jos työntekijä on käyttänyt työssään kosketusta ja ollut iäkkäille läsnä, ja yhtäkkiä hänestä tuleekin ennen kaikkea tekniikan käyttäjä, yhteys aiemman ammatillisen roolin ytimeen katkeaa helposti, Segercrantz sanoo.
Beata Segercrantz suhtautuu kriittisesti hoivapalveluissa ja laajemminkin yhteiskunnassa vallitsevaan innovaatio-optimismiin. Innovointipyrkimykset saattavat joskus suuntautua niin vahvasti tulevaisuuteen, että sekä nykyhetki että hyviksi havaitut hoitokäytännöt voivat unohtua ja jatkuvuus kärsii.
– Kehitystyötä johtavien on tärkeää osata ottaa huomioon, että tulevaisuuden toiveiden ja hoitajien kokemusten välillä voi olla jännitteitä. Jos hoitajien työtä muutetaan liikaa, he eivät ehkä enää viihdy työssään.
Rakentavia innovaatioita
Teknologiaa on tuotu ikäihmisten hoitoon myös tavoilla, joista sekä henkilökunta että potilaat ovat pitäneet. Segercrantz kertoo yksiköstä, jossa henkilökunta sai käyttöönsä tablettitietokoneet ja hoitajat saivat itse päättää, miten he laitetta käyttävät – jos ollenkaan.
– Yksikössä korostettiin, että kaikki riippui hoitajista, eikä heitä pakotettu mihinkään. Eräs hoitaja kertoi istuneensa sohvalle taulutietokoneen kanssa ja alkaneensa leikkiä sillä. Asukkaat tulivat uteliaiksi ja halusivat nähdä, mitä työntekijä teki koneella, minkä jälkeen he alkoivat käyttää konetta yhdessä. Työntekijä onnistui siis kehittämään uuden tavan kohdata ihmiset.
Segercrantzin mukaan on kuitenkin paljon yleisempää, että hoitajat suljetaan ulkopuolelle, kun uutta tekniikkaa otetaan käyttöön. He eivät osallistu tekniikan kehittämiseen, eikä heidän mielipiteitään kuunnella prosessin aikana.
– Hoitajat eivät voi nostaa ongelmia esiin, koska heille tarjotaan vain toteuttajan ja kannustajan rooli. Heille ei anneta mahdollisuutta kyseenalaistaa ratkaisuja ja sanoa, jos ne eivät toimi.
Kriittiset näkemykset eivät yleensäkään sovi erityisen hyvin innovaatiokeskusteluumme, eikä innovaatiokriittistä roolia ole helppo omaksua. Sen sijaan, että kriitikot leimattaisiin muutosvastaisiksi, Segercrantz toivoo, että kritiikki nähtäisiin kehittämisen välineenä.
– Organisaatioiden ei pitäisi pelätä jännitteitä tai ongelmia vaan pikemminkin niiden peittelyä. Ongelmat on nostettava esiin, ja niitä on hyödynnettävä kehittämisessä.
Helppo tapa edistää innovointia on tukea vuoropuhelua kehittäjien ja käyttäjien sekä johdon ja työntekijöiden välillä.
– Hyviin tuloksiin päästään vain, jos eri tahot otetaan mukaan sen sijaan, että johto tai teknisten ratkaisujen myyjät työskentelevät yksin. Hoitajat ja käyttäjät on osallistettava prosessiin.
Vuoropuhelu saattaa edellyttää organisaatiorakenteiden uudistamista ja hoitajien toimintamahdollisuuksien lisäämistä.
– Meidän on tutkittava hoitoalan valtasuhteita. Kenen ääni kuuluu, kuka vaiennetaan? Se on tärkeä kysymys.