Viime vuosien ankeudessa eräs ilahduttavimmista kehityskuluista on, että Kansalliskirjaston hanke suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien digitoimiseksi on edennyt etenemistään. Kirjaston digi.kansalliskirjasto.fi-palvelussa ovat kenen tahansa avoimesti luettavissa kaikki Suomessa vuoden 1939 loppuun mennessä julkaistut lehdet.
1940-luvulla ja myöhemmin ilmestyneitä lehtiä lisätään palveluun jatkuvasti, mutta niiden käyttäminen vaatii tekijänoikeussyistä joko jonkin suomalaisen korkeakoulun IT-palvelujen käyttäjätunnusta tai käyntiä Kansalliskirjastossa tai jossakin muussa niin kutsutussa vapaakappalekirjastossa, joita on Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Oulussa, Kuopiossa ja Joensuussa.
Vain harva suomalainen lehti on julkaissut digiarkistonsa
Ehkä hieman yllättävästi Suomi on ollut näissä asioissa pitkään jälkijunassa. Maailmalla merkittävimpien lehtien joukkodigitoinnit aloitettiin jo noin neljännesvuosisata sitten.
Täällä sen sijaan vasta muutamien vuosien ajan eräät harvat lehdet, kuten Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti, ovat tarjonneet digitaaliset arkistonsa omien tilaajiensa käyttöön verkossa. Ne ovat olleet poikkeuksia, ja suurin osa merkitykseltään tärkeimmistäkin kotimaisista lehdistä on ollut konsultoitavissa vain kirjastoissa, joko paperisina tai mikrofilmeinä.
Nyt asiaan tulee muutos. Tätä kirjoittaessani esimerkiksi Uusi Suomi (1919–91), omana aikanaan Suomen toiseksi tärkein valtakunnallinen sanomalehti, on digitaalisena tutkittavissa jo vuoteen 1984 saakka ja Ilta-Sanomat vuoteen 1979. Myös maakunta- ja paikallislehtien saatavuus on käymässä läpi lähes vallankumouksellisen paranemisen.
Oudot asiat alkavat näyttää oudoilta vasta jälkikäteen
Itselleni vanhojen lehtien selailu — silloin, kun en suoraan käytä niitä historiallisena lähteenä jollekin itse kirjoittamalleni — on merkityksellistä kahdesta eri pääsyystä.
Ensinnäkin lehdet ovat dokumentti jostakin, jota tekisi mieli nimittää vaikkapa ”ihmisyyden omituisuudeksi”. Maailmassa tapahtuu koko ajan mitä kummallisimpia asioita, ja kullakin historian aikakaudella on omat sille luonteenomaiset kummallisuuden muotonsa, jotka tallentuvat lehtiin osittain täysin huomaamatta, koska ne alkavat näyttää kummallisilta vasta jälkikäteen.
David H. Walker on kuvannut teoksessaan Outrage and Insight (1995), kuinka 1900-luvun alkupuoliskon Ranskassa monia kirjailijoita innoittivat sanomalehtien enemmän tai vähemmän omituiset pikku-uutiset. Ne ikään kuin repäisivät arkielämän tasaiseen kudokseen jonkinlaisen reiän, josta saattoi kurkistaa toisenlaiseen, unenomaiseen tai muutoin epätodelliseen maailmaan — jos vain mielessään huomasi kehystää sen sellaiseksi.
Itse huomaan lehtiä lukiessani, että tämä mekanismi saattaa toimia paitsi reaaliaikaisesti, kuten Walkerin kuvaamissa tapauksissa, myös kymmenien (tai joskus jopa satojen) vuosien viiveellä. Kun luen esimerkiksi kuolemaan johtaneesta räjähdyksestä helsinkiläisessä banaanikypsentämössä huhtikuisena lauantaina 1964 tai kirkkonummelaisesta apulaisprofessorista, joka pyydysti ja tappoi naapuriensa kolmisenkymmentä kissaa vuosina 1976–77, tulee mieleen, että tarinasta saisi helposti kokonaisen romaanin tai elokuvan. On vain jonkinlaista sattumaa, ettei kukaan ole sellaista toistaiseksi tehnyt.
Juuri kukaan ei muista vanhoja kohuja
Toiseksi lehdet opettavat suhteellisuudentajua. Niihin paneutuminen muistuttaa, miten harvoin nekään asiat, joiden ympärillä käy hetken aikaa kuumana kohu, jäävät lopulta osaksi mitään pysyvää historiallista muistia.
Kun selailee esimerkiksi muutaman vuosikymmenen takaisia Suomen Kuvalehden kansia, monissa niistä kerrotaan koko maata parhaillaan kuohuttavasta kohusta, jota kirjaimellisesti kukaan itse asianosaisia lukuun ottamatta ei enää nykyään muista. Turja tyrmää Kurjensaaren. Ulla Aittokoski ja farmaseutit sotajalalla. Nyt puhuu Puolimatkan poika. Jan Kenneth Weckman sanoutuu irti taiteen ”politbyroosta”.
Varsin erikoisia sensaatiouutisia on joskus kerrottu myös yliopistomaailmaan liittyvistä asioista. Niinpä Ilta-Sanomat tiesi kertoa 24. tammikuuta 1970 etusivun pääuutisenaan: ”Helsingin yliopisto siirretään Viikkiin. Lopullinen päätös tehtiin kaikessa hiljaisuudessa.”
Kenties vielä kuohuttavampi pääuutinen seurasi 20. elokuuta 1971: ”Ylioppilastutkinto POISTETAAN.” Vuoden 1973 ylioppilaskirjoitusten oli lehden tietojen mukaan tarkoitus jäädä viimeisiksi koskaan.
Ei siirretty eikä poistettu. Mutta kun myöhemmin kävi ilmi, etteivät nämä lopullisiksi ja peruuttamattomiksi maalaillut päätökset vielä niin lopullisia olleetkaan, tämä kerrottiin lehdessä korkeintaan pienesti sisäsivuilla, jos ylipäätään edes siellä.
Ei syytä huoleen: kohta tämäkin on ohi
Ajatukseni ovat kulkeutuneet myös kohuihin, jotka koskevat itse akateemista tutkimusta. Kun itse opiskelin aktiivisimmillani humanistisia aineita 1990-luvulla, medioissa tuntui vähän väliä olevan päällä jonkinlainen kiista, joka liittyi erilaisiin filosofian, psykologian, uskonnon tai laajemmin elämänkatsomusten kysymyksiin.
Näiden lehdissä käytyjen kohujen elinkaari oli nykyisen nopean someajan mittapuulla hyvin pitkä: vähintäänkin viikkoja, monesti jopa useita kuukausia.
Kun pyrin ja pääsin Helsingin yliopistoon kesällä 1995, Helsingin Sanomissa käytiin koko kesän kestänyt, Jari Ehrnroothin aloittama polemiikki psykoanalyysistä ja psykoterapiasta. Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa opintoni, kun omalla laitoksellani leimahti samanlainen sanomalehtitasolle levinnyt kiista teoreettisen filosofian yliassistentin viran täytöstä.
Seuraavina vuosina taas kohistiin vuorollaan esimerkiksi sellaisista kirjoista kuin Janne Kivivuoren Psykopolitiikka (1996), Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen (1997) tai Jyri Puhakaisen Persoonan kieltäjät (1998).
Nyt tämä kaikki tuntuu niin kaukaiselta menneisyydeltä, että mieleen tulee kaiken katoavaisuuden kiteyttävä latinankielinen kysymys Ubi sunt qui ante nos fuerunt?, ”Missä ovat ne jotka olivat ennen meitä?”.
Mutta tämä on vain lohdullista, koska se auttaa antamaan oikean painoarvon seuraavalle uudelle kohulle, josta minun tänään, tällä viikolla tai ensi viikolla vaaditaan olemaan kuohuksissani. Ei syytä huoleen, kohta se on jo ohi. Kunnes joku myöhempien polvien edustaja ehkä kaivaa sen arkistoista esiin.
Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/22.