Teoksesi "Eurooppa: poliittisen yhteisön historia" on juuri valittu Vuoden historiateokseksi, lämpimät onnittelut siitä. Viime kuussa vastaanotit Kalevi Sorsa -palkinnon, ja arviot työstäsi ovat ylipäänsä olleet lähes ylenpalttisen myönteisiä. Mitä tutkija miettii tällaista tunnustusta saadessaan?
Olen tosi iloinen kirjan herättämästä keskustelusta. Jos täysin rehellisiä ollaan, niin palkinnoista ajattelen yleensä aluksi niin että ”hyvä, taas jotain täytettä cv:hen”. Tämä johtuu varmaan akateemisen elämän epävarmuudesta ja jatkuvaan hakemiseen liittyvästä omien saavutusten erittelemisestä. Palkinnoista voisi ehkä iloita myös niiden itsensä vuoksi.
Tutkimusrahoituksessa on jo pidempään ihannoitu “korkea riski, suuri tuotto” -tyyppistä lähestymistapaa varman päälle pelaamisen sijaan. Pelkästään teoksesi otsikko voi tuntua läkähdyttävältä: miten tällaisen kentän voisi ikinä ottaa haltuun yhtä aikaa syvällisesti ja kattavasti? Hirvittikö itseäsi kirjoitusprosessin aikana, että nyt tuli ryhdyttyä ylivoimaiseen urakkaan, joka voi mennä myös totaalisen pieleen?
Totta kai, aiheesta olisi voinut kirjoittaa 2000-sivuisen kirjan. Kirjassa on kuitenkin selkeä näkökulma: se käsittelee poliittisen yhteisön ideaa universalismiksi kutsutun aateperinteen kautta. Eli miten Eurooppa ja sen poliittinen ajattelu on halunnut kiinnittää itsensä yleispäteviin ideoihin, kuten luontoon, historiaan tai talouden lakeihin. Tämä rajaa tietysti kirjan alaa.
Yksi riski liittyy tietysti siihen, että Euroopasta on kirjoitettu paljon. Ei ole selvää, mikä perustelee uuden yleisesityksen olemassaolon. Ehkä tässä tapauksessa vastaus löytyy kirjan tavasta yhdistellä filosofiaa ja aatehistoriaa yleisempiin poliittisiin kehityskulkuihin. Dynamiikka ideoiden ja tapahtumien välillä on minusta ihan kiinnostava.
Niin ja selvästi riskinotto kannatti, sillä arvioissa on käytetty jopa ilmaisua "magnum opus", suurteos. Mitä tällaisen suurteoksen kirjoittaminen konkreettisesti vaati? Millainen rutiini sinulla oli, jotta sait tuotettua 400 sivua puntaroitua tekstiä ja vielä huolella valitun kuvituksen päälle?
Tein kirjan pääosin tavanomaisen tutkimustyön ohessa. Pandemiavuodet 2020 ja 2021 olivat outoa aikaa ja mahdollistivat tällaisen projektin. Tosin jouduin käyttämään vähän lomia kirjoitustyöhön. Varsinkin kesän loppurutistus oli aika kova.
Sinänsä kirjat syntyvät kirjoittamalla. Tässä tapauksessa nojasin kuitenkin todella vahvasti viimeisen kymmenen vuoden aikana syntyneeseen tietoon ja osaamiseen. Eli teos on jonkinlainen synteesi.
Tuollainen kurinalaisuus vaatii melkoisen sisäisen motivaation. Mihin se tämän projektin kohdalla itselläsi liittyi: miksi koit, että kirja oli kirjoitettava?
Halusin kirjoittaa jonkinlaisen Eurooppa-tutkimuksen perusteoksen, joka heijastelisi täällä Helsingissä tehtyä tutkimusta, ja jota voitaisiin toivottavasti hyödyntää myös opetuksessa – varsinkin jos Eurooppa-tutkimuksen kandiohjelma saadaan lähivuosina käyntiin. Toiseksi ajattelen, että suomalaista Eurooppa-keskustelua määrittää usein jonkinlainen historiattomuus, ja tämä kirja pyrkii paikkaamaan sitä. Yksi kirjan väitteitähän on, että monet toisen maailmansodan jälkeisistä kehityskuluista saivat muotonsa jo maailmansotien välisenä aikana.
Henkilökohtaisesti oma akateeminen julkaisutoimintani on ollut aika kapea-alaista, keskittynyt erikoisongelmiin, ja halusin tehdä jotain vähän isommalla kaarella.
Jokaisen luovan työn tekijän on hyväksyttävä, että kontrolli omaan tuotokseen päättyy heti kun se kohtaa vastaanottajan. Mikä on ollut yllättävintä saamaasi palautetta suhteessa siihen, mitä alun perin pyrit teoksellasi välittämään? Mitä olet oppinut vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa?
En tiedä, onko tämä yllättävää, mutta aika monet ovat lukeneet kirjaa julkisen kommentaattoriroolin läpi, siis odottaen jonkinlaista päivänpoliittista analyysia. Ja tämä historiallinen ote on tullut yllätyksenä.
Yleisesti olen oppinut todella paljon vuosien varrella ihan tavallisilta ihmisiltä, toimittajilta ja niin edelleen. Varmaan suurin oppi liittyy siihen, millä abstraktiotasolla esityksen on liikuttava, jotta asia on ymmärrettävää.
Täytyy tunnustaa, että kuulun itse niihin, joilla teoksesi odottaa kirjahyllyssä sopivaa hetkeä siihen paneutumiseksi. Miten rohkaisisit meitä tarttumaan siihen, jotta rimakauhu ei nouse liian korkeaksi?
Kirjaa voi lukea osissa. Voi hyvin poimia sieltä sellaisia teemoja tai lukuja, jotka ovat oman mielenkiinnon kannalta keskeisiä. Kirja on myös saatavilla äänikirjana, mikä oli itselleni tärkeää myös ihan saavutettavuuden näkökulmasta.
Teoksesi julkaisemisesta on kulunut pian puoli vuotta. Mitä mietit siitä nyt, mitä tekisit toisin mikäli voisit? Miten neuvoisit itseäsi ja muita vastaavan typpisestä urakasta haaveilevia?
Kaikista projekteista oppii, mutta ensi sijassa olen tyytyväinen, että sain kirjan tehtyä. Tämä kirja oli enemmän synteesi kuin alkuperäistutkimus, joten siihen pätevät ehkä omat lainalaisuutensa. Yleisesti sanoisin, että varsinkin alkuvaiheessa kannattaa pyrkiä irti kirjallisista standardeista ja selittää asioita lukijalle niin kuin selittäisit niitä kaverille baarissa. Jonkinlainen punainen lanka olisi hyvä pitää mukana koko prosessin ajan. Ja sitten kun on hyvä flow kirjoittamisessa, niin sitä kannattaa hyödyntää.